Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2021.

Toimituksessa heräsi keskustelua siitä, että sivuutamme jälleen tärkeitä merkkipaaluja: Nintendo 64 täyttää 25 vuotta, GameCube 20 vuotta. Asia on luonnollisesti huomioitava. Sen sijaan, että kirjoittaisin tähän sen saman historian, jonka jokainen voi lukea Wikipediasta, keskityn kuitenkin taas puhumaan itsestäni.

Kuten olen kymmeniä kertoja eri alustoilla kertonut, en koskaan omistanut NESiä lapsena enkä pelannut sillä juurikaan. Commodore 64 ja Amiga 500 olivat noihin aikoihin kova juttu. Ala-asteella eräs luokkakaverini kuitenkin sai sellaisen, ja kävinkin kertaalleen ihastelemassa Rad Raceria sekä Zeldaa. Myös muu Retro Rewindin toimitus eli vähän samanlaisen nuoruuden kotimikrojen parissa, joten NES/GB-ajan jutut kirjoittaakin Aleksi Vaittinen.

Super Nintendon kanssa tuttavuutta tuli tehtyä enemmän, sillä paikallinen Peli-Divari vuokrasi sitä melko edullisesti. Jauhoimme pikkuveljen kanssa etenkin Mario Kartia ja Starwingiä ihan tosissamme, mutta ostopäätökseen asti innostus ei kantanut, eikä laitteeseen olisi oikein ollut rahaakaan. Ensimmäinen omaksi ostettu kotikonsoli oli Mega Drive, josta siirryttiin PlayStationiin vuonna 1996.

Nintendo 64 tuntui omassa kuplassa tuolloin ”siltä toiselta vaihtoehdolta”: niille, joille Super Marion ja kumppaneiden seikkailut olivat tuttuja jo vuosien ajalta ja useammalta konsolilta, ei muuta ollut oikein edes olemassa. Selvästi useamman mielenkiinto kuitenkin suuntautui Pleikkariin, jolle ainakin vaikutti saapuvan enemmän reilua parikymppistä itseäni kiinnostavaa pelattavaa. Itse en edes tosissani harkinnut näiden kahden konsolin välillä, eikä Sega Saturnkaan ollut enää tuolloin oikea vaihtoehto.

Samoihin aikoihin peliharrastus kuitenkin alkoi ottaa kunnolla kierroksia, ja pätkätöistä opiskelujen ohella jäi välillä jotain käyttörahaakin. Aloin tähyillä kiinnostuneena myös toisten alustojen makeiden pelien suuntaan – ja tulin hankkineeksi myös sen Saturnin sekä monta muuta laitetta. Lopulta, muistaakseni loppuvuodesta 1998, tarjolle sitten tuli tilaisuus: paikallisessa kodinkoneliikkeessä oli kaupan jo hieman hyllyssä hapantunut N64, josta kauppias oli valmis luopumaan melko mukavasti tehdäkseen tilaa Pleikkarin peleille. Koska taloudellinen harkintakykyni oli tuolloin vielä huonompi kuin nykyisin, löin markat tiskiin ja poimin mukaan vielä lisäohjaimia ja -pelejäkin.




Konsolin mukana tuli Super Mario 64, josta aloitin sukellukseni Nintendo-maailmaan. Myöhemmin olen saanut oppia, että kyseinen peli on perusteos 3D-platformereiden historiassa ja myös edelleen suosittu speedrun-peli, josta löytyy finessejä vaikka miten. Siihen nähden olin – ja olen – hämmästynyt siitä, miten kylmäksi peli minut jätti. Koko puuha tuntui sekavalta ja vaikeasti hallittavalta etenkin verrattuna PlayStationin Crash Bandicootiin, jota kerrassaan rakastin. Se jäi kesken tuolloin ja on jäänyt kesken niin monta kertaa sen jälkeen, että olen jo antanut itselleni luvan olla eri mieltä historian kanssa. Eikä tämä ole edes ainoa väärä Mario-mielipiteeni…

Mutta ei kone todellakaan käyttämättä jäänyt, sillä peliläjään ilmestyi nopeasti myös Bond-räiskintä GoldenEye 007. Yhdistettynä neljään ohjaimeen, kaveriporukkaan, perjantai-iltaan ja pikaruokaan se oli aivan hulvattoman hauskaa viihdettä, ja varsinkin joulun välipäivinä pelasimme Silmää lähes aamusta iltaan. Jossain vaiheessa mukaan tuli vielä vaatimus, että kaikki kommunikaatio pelin aikana pitää hoitaa venäläisittäin murretulla englannilla. Myös Diddy Kong Racing, etenkin Fire Mountain -kentän hupaisa lentokonetaisto, viehätti porukkaa.

Pisimmälle pelaamani yksinpeli oli Blast Corps. Jotenkin sen toiminta viehätti itseäni ja jaksoin yrittää yhä uudelleen, kunnes jäin jumiin siihen kenttään, jossa pitää järjestellä laivoja ydinlavetin kulkureitiksi. En ole vieläkään keksinyt ratkaisua, vaikka luin läpipeluuohjeitakin. Ehkä eläkkeellä sitten.

Iso pettymys oli kuitenkin se, että varsinkin tuolloin kovana autopelien fanina en löytänyt N64:lle oikein mitään mukavaa tältä sektorilta. Myöhemmin olen havainnut mm. Rush 2049:n, Cruisin’ USA:n, Off-Road Challengen ja California Speedin olleen ihan passeleita kolikkopelikäännöksiä, mutta esimerkiksi GT 64 tuntui aidon Gran Turismon jälkeen lähinnä huonolta kopiolta. Siksi päädyinkin itselleni poikkeukselliseen ratkaisuun ja lopulta myin koko koneen peleineen pois – tosin vain Manulle, jotta GoldenEye olisi jatkossakin mahdollista. Eikä siihen sitten lopulta montaa vuotta kulunut, ennen kuin lunastin kasan takaisin.



Kelataan ajassa hieman eteenpäin, vuoden 2001 syksyyn. Olin aloittanut sivutoimisen peliarvostelijan työt ja suorittanut opettajan pedagogiset opinnot, joiden myötä päädyin ohjaavan opettajan sijaiseksi parin kuukauden ajaksi. Kun tähän yhdistettiin se, että tein samaan aikaan myös kolmatta työtä, palkkapäivänä tilin saldo näytti ihan mukavalta. Jälleen kerran sen sijaan, että olisin säästänyt jotain pahan päivän varalle, päätin hankkia kaksi himoitsemaani asiaa: Benefon Q -matkapuhelimen ja Nintendo GameCuben. Molempia pidettäisiin myöhemmin joltisenakin floppina, mutta kummastakin oli minulle paljon iloa.

Olin päässyt kokeilemaan GameCubea silloisen maahantuojan Amo Oy:n tiloissa vähän aiemmin. Testattavana oli julkaisua edeltävä Japanin malli koneesta ja vain Luigi’s Mansion ja Wave Race: Blue Storm, mutta ne riittivät tekemään vaikutuksen. Grafiikka näytti paljon paremmalta kuin PlayStation 2:n sahalaidat ja jopa Dreamcastia etevämmältä, minkä lisäksi koneen kompakti koko ja ulkonäkö olivat vetovoimatekijöitä. Cube vain oli yksinkertaisesti söpö. Tuolloin voimiensa tunnossa ollut Hongkongissa toimiva import-spesialisti Lik-Sang tarjosi jenkkijulkaisun yhteydessä konetta modattuna niin, että siinä toimisivat sekä Japanin että USA:n pelit. Käytännössä tähän tarvittiin vain taktisesti sijoiteltu kytkin emolevyllä, koska koneissa oli mukana molemmat BIOSit. Löin tilaukseen koneen sekä Pikminin, mikä oli kyllä huono valinta, sillä pelaaminen vaati enemmän japanin taitoa kuin minulla tuolloin oli.


Sen sijaan toinen peliostos meni nappiin, vaikka vaatikin hieman vaivannäköä. Olin kuullut hyviä asioita Factor 5:n kehittämästä Star Wars Rogue Squadron II: Rogue Leaderista, joka oli Cuben julkaisupeli USA:ssa, mutta Lik-Sang ei myynyt sitä. Amerikasta tilaaminen ilman luottokorttia oli hankalaa, Suomesta taas Cube-pelejä oli vielä tuolloin turha kysellä. Kirjoittelin kuitenkin paljon Usenetin uutisryhmissä, joissa liikkui amerikkalaisia, ja pian kohtasin pelastavan enkelin. Eräs Dreamcast-harrastaja kyseli, voisiko joku lähettää hänelle Shenmue II:n euroversion, sillä peliä ei tultaisi julkaisemaan USA:ssa (koska Microsoft aikoi julkaista sen Xboxille). Totesin, että pelit ovat suunnilleen saman arvoiset, ja ehdotin että hän hakee minulle Rogue Leaderin, minä taas ostan hänelle Shenmue II:n. Vaihtokauppa toteutui ja pääsin vihdoin fiilistelemään uutuuskonsoliani.

Rogue Leader olikin erinomainen tuote uuden hankinnan esittelyyn. Peli ei sinällään tarjonnut mitään, mitä ei ollut jo nähty eri StaWa-peleissä, mutta sen erinomainen tunnelma ja virheetön toteutus olivat perin elähdyttäviä. En muista edes pelasinko sitä läpi, mutta ainakin koin saaneeni rahalle hyvin vastinetta. Samalla opin katkerasti, että japanilaiset ja amerikkalaiset tallennukset eivät elä samalla muistikortilla…

Keväällä 2002 GC sitten julkaistiin myös Euroopassa ja arvosteltavaa alkoi tipahdella. Työtä varten piti tosin hankkia toinen konsoli, sillä Lik-Sangin yksilössä eivät PAL-tuotokset pyörineet. Olin onnekas, sillä sain nauttia todella laadukkaista julkaisuista toisensa perään: arvosteluun tulivat niin Eternal Darkness, Metal Gear Solid: The Twin Snakes kuin Mario Party 4, josta muodostui etenkin puolisoni sisarusten suosikki – siinä määrin, että heille hankittiin oma Pelikuutio. Vaimoni itse rakastui Animal Crossingiin, jonka NTSC-versiota hän jaksoi pelata melkein vuoden mustavalkoisena matkatelevisiossaan, kun työt veivät eri kaupunkiin.

Ja sitten se toinen väärä Mario-mielipide: minä pidin Super Mario Sunshinesta enemmän kuin kai olisi pitänyt. Minusta ruiskupullo- ja pesumekaniikka oli hupaisa, grafiikka oli maukasta ja pidin aivan erityisesti mustekalahahmoista. On yhä mukava katsella pelin speedruneja ja se näyttää mielestäni vieläkin komealta. Ehkä tämä liittyy siihen, että minä ja Super Mario 64 emme tulleet toimeen.

Kaiken kaikkiaan GameCube ansaitsi hyvin paikkansa telkkarin alla, ja voinkin yhä sanoa sen olevan suosikkini Nintendon kotikonsoleista – DS saattaa viedä kruunun, jos kaikki mallit lasketaan mukaan. Lopulta kuitenkin kävi niin, että Cuben osuus arvosteltavista peleistä kutistui ja leipä piti ansaita PS2:lla. Nintendon piraattien pelossa valitsema pienempi levyformaatti koitui kohtalokkaaksi, ja vähänkin suuremmat pelit vaativat kaksi levyä. Paha niitti oli myös GTA-sarjan puuttuminen kokonaan, vaikka True Crime yrittikin vähän paikata aukkoa. Nintendo oli tuskin tyytyväinen konsolin vain noin 20 miljoonan kappaleen myyntiin, mutta palkinto odotti jo kulman takana: seuraaja Wii, joka oli tekniikaltaan käytännössä vain hieman piristelty GC, kävikin sitten kaupaksi viisinkertaisesti – ja ensimmäisillä Wii-versioilla onnistui myös Cube-pelien pelailu ongelmitta.


Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi