Tuorein sisältö

Retro Rewind: Paluu Vice Cityyn, paheiden kaupunkiin

Mikko Heinonen

13.01.2024 klo 14.00 | Luettu: 4672 kertaa | Teksti: Mikko Heinonen

GTA Vice City elää edelleen

Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2021.

Rockstar Games nosti itsensä puolijumalastatukseen ymppäämällä hienoon 3D-tekniikkaansa mehukkaan kliseisen kasaritarinan ja rautaista musiikkia. Pelin outo ja avoin maailma houkuttelee pelaajia eri syistä vielä tänäkin päivänä.

Grand Theft Auto 3 pudotti aikanaan leuan lattiaan, ja minäkin luulin ettei sitä voisi enää mainittavasti parantaa. Vice City saa sen kuitenkin näyttämään lähinnä tekniikkademolta.” Näin kirjoitteli marraskuussa 2002 sittemmin edesmenneellä Peliplaneetta.net-sivustolla uraansa aloitteleva peliarvostelija Heinonen. Olin itse asiassa juuri tuolloin suorittamassa varusmiespalvelustani, joten pelasin pelejä lomilla ja kirjoitin sitten jutut viikolla iltavapailla. Muistan elävästi, miten naputtelin tekstiä kasaan Santahaminan KrhK:n tuvan yläpunkassa ja lähetin sen toimitukseen etanan vauhtisella GPRS-yhteydellä.

Arvostelu on kokonaisuudessaan hehkutusta, ja päädyinkin antamaan pelille yhdet korkeimmista pisteistäni ikinä – Peliplaneetassa oli käytössä 40–99 pisteen skaala, jolla arvoin pistemääräksi 97. Osa lukijoista oli luonnollisesti heti sitä mieltä, että pieleen meni ja innostuin aivan liikaa. Näin 19 vuotta myöhemmin voin todeta seisovani yhä pisteideni takana, eikä mene paljon sivuun jos sanon, että kyseessä on yksi parhaista koskaan uutena arvostelemistani peleistä.

Rockstar Games oli antanut myrskyvaroituksen jo vuotta aiemmin, kun Grand Theft Auto III ilmestyi. Se vei jo tutuksi muodostuneen autonrosvoustoiminnan kolmanteen ulottuvuuteen ja teki ainakin itseeni syvän vaikutuksen edistyneellä teknologiallaan. Tuntui mielettömältä, että pelaaja sai rellestää vapaasti kaupungissa, jossa pystyi tekemään… jos ei nyt aivan mitä halusi, niin ainakin monia eri asioita ja haluamassaan järjestyksessä. Grand Theft Auto: Vice City, joka oli ilman muuta tekeillä jo kolmosen ilmestyessä, otti saman tekniikkapohjan, paransi sitä monin tavoin ja toi mukaan enemmän tarinaa, kuuluisia ääninäyttelijöitä ja aivan uskomattoman rautaisen soundtrackin.


Tyylikkään tyylitajutonta


Kitschintäyteiseen 80-lukuun kohdistuva nostalgia oli jo muutenkin nousussa vuosituhannen taitteessa, mutta Vice City osui sen suhteen aivan erityiseen kultasuoneen. Jo PlayStation 2 -version latauksen aikana nähtävä Commodore 64 -animaatio sulatti omaa retrosydäntäni, mutta lopullisesti antauduin erittäin Miami Vice -henkiselle avausvideolle. Muistan hyvin, kuinka jo esiteininä valvoin lauantaisin myöhään voidakseni katsoa tuota Michael Mannin mestariteosta, jossa kuvaus, valaistus, kalustus, puvustus ja musiikki olivat vähintään yhtä tärkeitä kuin varsinaiset juonen tapahtumat. Oli selvää, että Rockstarilla oli pyöritelty sarjan jaksot edestakaisin – siinä määrin, että kun pelaaja tekee tarpeeksi isoja kolttosia, pyyhältävät paikalle erikoispoliisit ”Ferrarillaan”.

Eivätkä MV-viittaukset tähän loppuneet, sillä sarjassa Ricardo Tubbsia esittänyt Philip Michael Thomas tekee pelissä ison ääniroolin Lance Vance -nimisenä hahmona. Pelaaja taas ohjaa Tommy Vercettiä, jolle äänensä antoi kymmenien leffaroolien Ray Liotta. Hänet tunnettiin tuossa vaiheessa etenkin Mafiaveljet (Goodfellas) -elokuvasta. Muutenkin ääninäyttelijöiden lista on komeaa luettavaa, sillä mukana ovat niin Burt Reynolds, Dennis Hopper ja Danny Trejo kuin aivan erilaisista elokuvista tunnettu Jenna Jameson. Jännittävä yksityiskohta on, että Blondie-yhtyeen keulakuva Debbie Harry paitsi esiintyy yhtyeineen pelin soundtrackilla, myös tekee ääniroolin taksiyhtiön keskuksenhoitajana

Ja kun nyt siihen soundtrackiin päästiin, todettakoon että pelin seitsemän radiokanavaa tarjoavat jokseenkin täydellisen läpileikkauksen 80-luvun hittimusiikkiin eri genreissä. Luonnollisestikaan yksikään asema ei oikealla kasarilla soittanut samalla tavoin ikiklassikoita toistensa perään, mutta tämä lähestymistapa sopii GTA:n yli lyötyyn pastissimaailmaan täydellisesti. Onpa pelissä mukana ensi kertaa myös kuvitteellinen Love Fist -yhtye, jonka tukkaheviä kuulaan V-Rock-kanavalla. Pelin soundtrackista paketoitiin muhkea seitsemän CD-levyn boksi, joka onkin itse asiassa ainoa koskaan erikseen ostamani yhden pelin soundtrack.


Täytettä pizzaan


Juuri sisällön kehittymisen vuoksi Vice City iski niin lujaa. Grand Theft Auto III osoitti, että pelin peruskonseptin voi viedä onnistuneesti kolmiulotteiseen maailmaan, ja se oli ainakin itselleni hieman pettymykseksi osoittautuneen GTA 2:n jälkeen todella miellyttävä tuttavuus. Pelimoottori ei sanottavasti muuttunutkaan tähän seuraavaan osaan – autoihin tuli lisää polygoneja, lentokoneet osasivat nyt oikeastikin lentää ja renkaat saattoi puhkoa, mutta perusta oli ennallaan. Merkittävä kehitysaskel olikin se, että nimettömän pahantekijän sijaan pelaaja sai nyt ohjastaa hahmoa, jolla oli oikea taustatarina ja joka puhui repliikkinsä, vieläpä kuuluisan näyttelijän äänellä. Myös muut pelaajan kohtaamat hahmot olivat paljon entistä suurempia ja taustoitetumpia, vaikka toki edelleen herkullisia stereotyyppejä.

Itse pelilogiikka ei sen sijaan muuttunut kovinkaan ratkaisevasti, ja tehtävätyypit olivat pääosin tuttuja jo kolmosesta: aja tänne, kerää tuo, tuhoa tämä. Sen verran kekseliäästi reunaehtoja kuitenkin sovellettiin, ettei toistoon ehtinyt kyllästyä. Tarjolla oli myös kaikenlaista pientä ylimääräistä tekemistä, kuten autokisoja ja piilopakettien etsintää, mutta vasta paria vuotta myöhemmin julkaistu GTA San Andreas vei hahmon kehittämisen ja muun ekstrahärväyksen aivan uudelle tasolle. Sitä voikin pitää tämän kehityslinjan huipentumana, ja niinpä SA:n jälkeen Rockstar vetäytyikin jälleen useammaksi vuodeksi väsäämään aivan uutta pelimoottoria sarjan nelososaa varten. Pidin paljon myös San Andreasista juuri sen teknisen etevyyden vuoksi, mutta Vice City on silti kokonaisuutena edelleen suosikkini näistä kolmesta pelistä. Eikä vain siksi, että elin lapsuuteni 80-luvulla ja Ritari Ässä ja Toton Africa olivat minulle isompia juttuja kuin Boyz n the Hood ja N.W.A.:n Straight Outta Compton. San Andreas on nimittäin valtava hiekkalaatikko, mutta samalla se on jo melkein liiankin valtava etenkin PlayStation 2:n voimavaroille, vaikka pelissä onkin käytössä liki uskomaton ympäristöjen striimaustekniikka. Vice Cityn kaupunki on hallittavan kokoinen ja siellä oppii pian liikkumaan, vaikka pelin karttaopastus hakikin vielä tässä vaiheessa muotoaan.


Kaupungin nykytila


Jokaiseen Retro Rewind -muistelujuttuuni on kuulunut taustoitus, jossa kaivan pelin esiin ja aloitan sen alusta. Vice Cityn kohdalla kynnys tähän oli varsin pieni, sillä olen pelaillut sitä muutenkin jokseenkin säännöllisesti: Steamin pelikello näytti PC-versiolle yli 30 tunnin peliaikaa. Ihan lähivuosina paheiden kaupunkiin ei kuitenkaan ole tullut palattua, joten kirjoittamiseen ja videoeditointiin käyttämäni ultrawidenäyttö oli muodostua ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi, sillä peli ei suostu siirtymään omaan ikkunaan vaan toimii ainoastaan koko näytöllä. Osoitteesta thirteenag.github.io/wfp löytyvä epävirallinen widescreen-päivitys kuitenkin pelasti tilanteen, eikä peliä tarvinnut fiilistellä älyttömällä lättänäkuvasuhteella. Nykyaikaisella näytönohjaimella ei varsinaisesti ole vaikeuksia pyörittää peliä täysillä detaljeilla, vaikka vaakaresoluutio olisi lähes 4000 pikseliä.

Kontrollien suhteen peli on hieman kaksijakoinen. Näppis ja hiiri tekevät pelaamisesta merkittävästi helpompaa verrattuna padiohjaimeen, kun pitää vaikkapa juosta ja tähdätä nopeasti heti perään. Sitä vastoin ajaminen on hieman hankalampaa – ja sen pahuksen RC-helikopterin lentäminen vasta hankalaa onkin! Tämä kuuluisa pommitustehtävä, joka tulee varsin varhaisessa vaiheessa peliä, koetteli tosissaan kärsivällisyyttäni jälleen kerran. Sen jälkeen saakin sitten pelata tuntikausia ennen seuraavaa vastaavaa hermorassia.

Tärkeimpänä kuitenkin on tunne siitä, että pelin perusta toimii edelleen. Luonnollisesti 3D-mallit ja tekstuurit ovat nykymittapuulla karun näköisiä, eikä valtava resoluutio lainkaan auta asiaa, mutta tämä unohtuu yllättävän pian, kun pelin maailmaan uppoutuu. Radioasemien yhteiskuntakritiikki tuntuu edelleen aiheelliselta – vaikka nykymaailmaan suorastaan kiltiltä – ja erinomaiseen musiikkiin on yhä helppo uppoutua, vaikka nämä kasarihitit onkin jo veivattu melkein puhki kaikkialla.

Niinpä pikainen testipeli venyikin koko viikonlopun mittaiseksi, ja töissä huomasin miettiväni että pitäisikö illalla jatkaa vielä vähän Vice Cityä, kun nyt saisi ostettua niitä kiinteistöjäkin. Kovinkaan moni lähes 20 vuotta sitten uutena ostamani peli ei herätä samanlaisia tunteita. PlayStation 2 -version suhteen olisin toki hieman skeptisempi, sillä nykyaikainen PC sulavoittaa kokemusta poistamalla muun muassa lataustauot kokonaan.


Pikajuoksusta uutta elämää


Viimeistään Games Done Quick -tapahtumien myötä on speedrunien seuraamisesta tullut itselleni perin mieluisaa viihdettä. Katselen niitä näiden maratonien lisäksi tallenteina YouTubesta ja toisinaan jopa suorana eri pelaajien Twitch-kanavilta. Oli mukava huomata, että myös GTA Vice City oli otettu maratonin ohjelmaan vuonna 2013 – ja kun näin ensi kertaa AdamAK:n suorituksen, en ihmetellyt asiaa enää laisinkaan. Run oli paitsi viihdyttävä, myös paikoin melko älytöntä katsottavaa, ja se on tuon jälkeen kehittynyt hurjasti.

Vanhojen 2D-pelienkin speedruneihin liittyy nopean pelaamisen lisäksi kaikenlaista erikoista toimintaa, kuten siirtymistä näytön ulkopuolelle ja vaikeimmillaan jopa muistiosoitteiden manipulointia. Vice City tuo tähän oman mausteensa, sillä varhaisena mutta monimutkaisena 3D-pelinä se sisältää myös perin omintakeisia ratkaisuja esimerkiksi tehtävien läpäisyehtojen suhteen.

Nykyisin pikapelaajat hyödyntävät niitä sekä pelin sisältämää uusintatoimintoa ja Rampage-tehtäviä huijatakseen sisäisiä laskureita, jolloin on mahdollista läpäistä useita tehtäviä kerralla ja toisia taas useampaan kertaan. Lopputulos on hieman vaikeatajuinen mutta upea sekasotku, minkä lisäksi voi vain ihailla sitä, miten helpoilta parhaat pelaajat saavat pelin vaikeimmatkin tehtävät näyttämään.

Silloinkin kun Twitchissä ei pyritä parhaaseen tulokseen, Vice Citystä on löydettävissä yleisöystävällistä viihdettä. Nimimerkki GTAMadman on kehittänyt Vice City Rainbomizer -nimisen modin, joka löytyy osoitteesta github.com/GTAMadman/Vice-City-Rainbomizer. Skripti sekoittelee peliä muun muassa vaihtelemalla tehtävien autoja ja pelaajan hahmomalleja sekä soittamalla satunnaisia ääniklippejä pelin eri vaiheista. Kaikki on kuitenkin tehty niin huolellisesti, että peliä voi edelleen pelata – jos nyt kohta ensimmäiseen pelikertaan ei Rainbomizeria voi suositella. Seurasin taannoin, kuinka myös Games Done Quickissa GTA-taitojaan esitellyt KZ_frew pelasi huvikseen satunnaistettua Vice Cityä, ja olihan se aikamoista hulinaa. Harkinnan arvoista etenkin siinä vaiheessa, kun pelin alkaa jo muistaa repliikkitasolle ulkoa.


Tässäkö tää oli?


Grand Theft Auto III, Vice City ja San Andreas palasivat modernisoituna, yhteenleivottuna Definitive Edition -trilogiana tuoreemmille alustoille vuoden 2021 lopulla. Edellisestä osasta ehti vierähtää jo kahdeksan vuotta ennen kyseistä julkaisua ja se näkyykin jo pelimoottorista lähtien – RenderWare vaihtui 2020-luvun Unreal Engineen. Visuaalinen ilme noudattaa alkuperäistä GTA-tyyliä, mutta automaattisesti paranneltujen 3D-mallien yksityiskohdat ovat valitettavasti käännöksessä kärsineet. Elämänlaadulliset parannukset, kuten reittiopastus ovat hyvä lisä – ainakin silloin, kun ne toimivat kunnolla. Tekijänoikeussyistä musiikkikappaleita on jäänyt puuttumaan. Näitä ja muita puolia julkaisusta punniten voidaan todeta, että lopputulos on ristiriitainen: Definitive Editionin GTA III on alkuperäistä parempi, mutta joiltain osin asioista on onnistuttu tekemään tahattomasti koomisia. Rockstar on sittemmin tarjonnut trilogian grafiikoita ja suorituskykyä parantelevia korjauspäivityksiä. Alkuperäisen DE-julkaisun arvostelu löytyy myös V2.fi:stä.

Suurin 80-lukuhuuma on sekin ehtinyt jo laantua, vaikka vaporwavemusiikki ja muu tyylittely toki pitävätkin aikakautta edelleen hengissä. Kun GTA Vice City julkaistiin, sen pääkohderyhmää olivat 80-luvulla lapsuuttaan eläneet, jotka olivat nyt kasvaneet videopeleineen aikuisiksi. Peli oli kuin täydellinen salamanisku juuri oikeaan hetkeen, ja vastaavan tempun uusiminen olisi perin hankalaa. Tällä hetkellä täysi-ikäisiä ovat jo hekin, jotka vasta syntyivät pelin julkaisun aikoihin – on vaikea sanoa, vetoaisiko samanlainen nostalgiapläjäys heihin koukuttumiseen asti ja vieläkö keski-ikäiset kasaridiggarit jonottaisivat kassalle. Vaikka toisaalta, eihän meistä kukaan ollut hengissä 1900-luvun taitteessakaan ja silti Red Dead Redemption oli ihan maittavaa…

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi

V2.fi | Mikko Heinonen
< Pelataanpa: Sega-ass... Pelataanpa: RMS Tita... >

Keskustelut (2 viestiä)

kaesi

Rekisteröitynyt 28.03.2016

13.01.2024 klo 14.21

Luin ensin, että "perheiden pariin", mutta eihän juttu kertonutkaan The Simseistä.
lainaa
jeejee

13.01.2024 klo 19.04

Gta 3:ssa flashback radiokanavalla oli aika paljon biisejä scarfacesta ja muita 80s klassikoita. Veikkaan että saivat siitä inspiraation vice cityyn.
lainaa

Kirjoita kommentti




V2.fi Instagramissa
www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova