Tamperelaisen Dreamloop Gamesin kehittämää Inescapable: No Rules, No Rescueta on ennakoitu V2.fi:ssä pariinkin eri otteeseen. Muistiaan virkistävät voivat lukea viimevuotisen katsauksen tästä, tämänsyksyiseen ennakkoon taas pääsee syventymään täältä. Manselainen visual novel sai lokakuun lopulla virallisen julkaisunsa, joten nyt on aika syventyä kunnolla reality-telkkarille piruilevaan tarinapeliin.



PC:n lisäksi Nintendo Switchille sekä Microsoftin ja Sonyn konsoleille julkaistua Inescapablea on markkinoitu etukäteen verisenä murhamysteerinä. Markkinointimateriaaleissa on mainittu toistuvasti Danganronpan ja Zero Escapen kaltaiset nimet, joten visual novellinsa tunteville syntyy automaattisesti mielikuvia: värikkäitä hahmokatraita, verisiä juonenkäänteitä ja vähintään puolen tusinan verran vaimoehdokkaita. Waifu-variantit ja räiskyvät hahmogalleriat kyllä löytyvät paketista takuuvarmasti, mutta Inescapablen julkaisua seuranneen kuukauden aikana monet ovat avautuneet turhautumisestaan: itseasiassa Inescapablea on täysin mahdollista pelata ilman yhtäkään ruumista. Mikäs murhapeli se tämmöinen on, jossa ei välttämättä murhata?


Todellisuudessa Inescapable on pelaajan valintoihin (jotenkuten) mukautuva draama. Tarinassa kymmenisen hahmoa kidnapataan autiosaarelle, jonka keskeltä löytyy pienimuotoinen paratiisihotelli. Salaperäisesti muilutetut hahmot saavat videopuhelun, jossa kidnappaajat paljastavat heille kupletin juonen: kidnapatut ovat kilpailijoita uudessa reality-ohjelmassa, jonka tavoitteena on selvitä puoli vuotta ulkomaailmasta eristettynä. Selviytymällä voittaa puolen miljoonan rahapalkinnon. Kilpailijat eivät kuitenkaan ole minkään lakien tai sääntöjen alaisia. Jos kilpakumppani korpeaa tarpeeksi, tämän voi vaikka kuristaa hengiltä – täysin ilman seuraamuksia.

Kutkuttava lähtökohta tuo mieleen Battle Royale -elokuvan, sekä siitä ammennetun Nälkäpelin (joka vieläpä naljailee reality-sarjoille ja medialle), mutta todellisuus on kaikkea muuta. Anime-tyylille hyvin uskollinen käsikirjoitus esittelee toinen toistaan värikkäämpiä hahmoja – kuten lapsenomaisesti käyttäytyvän, lolita-mekkoon pukeutuvan Annika-sisäkön, helposti tulistuvan törkyturpa Franciscan sekä bimbomaisen influensseri Evan – jotka haluavat lähinnä elää keskenään rauhassa. Tarinan sivuhaarasta riippuen eripuraa ja tappeluita voi seurata myöhemmin, mutta Inescapable ei ole mikään tarina sivistyneen ulkokuoren alla odottavista hirviöistä. Juonen alkupuoli toimii hyvin: tarina ottaa nopeasti vauhtia alleen, ja eri hahmoja tuodaan tasapuolisesti parrasvaloihin. Stereotyyppiset hahmot toimivat toki kliseisesti – mutta myös loogisesti – ja pakolliset juonenkäänteet hoidetaan heti pois alta. Kilpailijat esimerkiksi tutkivat, miten ruokakuljetukset toimivat, tai voiko saarelta paeta. Näin pelaajan ei tarvitse tuhlata koko peliä odottaakseen, että sankarit selvittävät ilmiselvyyksiä.


Ikävä kyllä tarina ei koskaan kohoa alkua korkeammalle. Spoilereiden välttämiseksi en anna tarkkoja lukuja, mutta sanotaan että ensimmäiset viikot saarella määrittävät, mihin suuntaan lopputarina etenee. Vaikka en testannut kaikkia polkuja, ymmärtääkseni raidevaihtoehtoja on neljä: pelaajan tarina voi muuttua esimerkiksi verisemmäksi versioksi Selviytyjistä, jossa päähenkilö Harrison joutuu selvittämään yhtä (tai jopa useampaa) murhaa; vaihtoehtoisesti jos pelaaja käyttäytyy kuin hormonihirmuinen teini, Inescapablen saarielämä voi alkaa muistuttaa Love Islandia. Omalla kohdallani kunnon K-18 -kama jäi näkemättä, vaikka vähäpukeisia ja vietteleviä vaimoehdokkaita viliseekin ruudulla. En siis usko, että diginännejä tai häpykumpuja näytetään, mutta varoitetaan paljaasta pinnasta silti ääneen – pelillä kun on varsin korkea ikäraja.



Käytin Inescapablen testaamiseen useamman kymmentä tuntia, joista ensimmäinen pelikerta vei noin 20 tuntia. Ensimmäisenä pelaamani murhamysteeri tarjosi sinällään mielenkiintoisen tarinan sekä jännittäviä juonenkäänteitä, mutta raiteet ovat kovin selviä: vaikka kuinka töpeksin niinä harvoina hetkinä, kun Inescapable ylipäätään tarjosi minulle minkäänlaista agenttiutta, peli varmisti että tarina pysyy raiteillaan. Muut hahmot vain korjasivat väärät olettamukseni, ja tarina jatkui sellaisenaan. Kun ymmärsin, että tässä nyt vain seurataan valmista tarinaa klikkaus kerrallaan, iso osa innostuksesta katosi.


Tuntikausien pelailun jälkeen olin kyllä tarpeeksi kiinnostunut hahmoista, että halusin nähdä miten heille käy. Jälki ei ole silti esikuvien tasolla: hahmosuunnittelu on parhaimmillaankin keskitasoa, juonenkäänteet odotettavia ja dialogi myötähävettävää. Ennakkotestauksen aikana jaksoin vielä nauttia värikkäiden hahmojen rupatteluista, mutta liika on liikaa: käytännössä kaikki hahmot käyttäytyvät kuin he olisivat puhtaasti hormoniensa ohjaamia teinejä, valmiina nylkyttämään läheisintä tuolinjalkaa. Hahmot viljelevät kaksimielisiä vitsejä tauotta, jonka lisäksi päähenkilö Harrilla menee jatkuvasti pasmat sekaisin bikineissä pyörivistä mimmeistä. Pahinta on, kun Harri toimii juuri niin karmivan limaisesti kuin mitä teinipojalta voisi odottaakin – mutta pelaaja on pakotettuna ohjaamoon.


Kaksimielisyys – ja muutenkin todella pintapuolinen huumori – pysyy mukana kaikilla testaamillani urilla, joskin eri painotuksilla: murhamysteerin keskellä tunnelma on ymmärrettävästi ankeampi. Kaksimielisyydessä ei itsessään ole mitään vikaa – pelin alussa se on jopa hauska lisämauste hahmodynamiikkoihin – mutta mitä pidemmälle peli etenee, sitä selvempää on, että flirttailulla yritetään peittää hahmojen yksiulotteisuutta. Asiaa ei auta, että draamailuun ei juuri tarjota taukoja: saarella ei ole muuta tehtävää kuin jutella muille asukkaille, ellei sitten halua pelata loputtomiin niitä muutamia pikkupelejä, joiden viihdearvo lasketaan minuuteissa.



Inescapablessa on kyllä mielenkiintoiset raamit: etukäteen selvillä oleva aikaraja (puoli vuotta) muistuttaa pelaajaa jatkuvasti siitä, missä kohtaa tarinaa mennään. Ajoittain peli osaa vieläpä leikitellä pelaajan odotuksilla, jolloin kidnapattuna kilpailijana fiilistely toimii erinomaisesti. On myös hyvä painottaa, että parhaimpina hetkinä Inescapable on varsin mielenkiintoinen visual novel: erityisesti murhatutkimuksen verisimpinä hetkinä klikkailin kohtauksesta toiseen hymy suupielissä. Ikävä kyllä jännittävien juonikoukeroiden ulkopuolella Inescapable osaa lähinnä tarjota rintavakoja ja kaksimielisiä vitsejä.


Audiovisuaalisesti Inescapable on jossakin laiskan ja halvan välimaastossa. Musiikit ovat parhaimpina hetkinä unohdettavia, taide taas muistuttaa 17-vuotiaan taidelukiolaisen DeviantArt-tiliä. En kuitenkaan sen enempää paasaa aiheesta, sillä molemmat ajavat lopulta asiansa, eivätkä ole pelin todellisia kompastuskiviä.

Myönnän, että täysin kokonaisvaltainen arviointi vaatisi vieläkin laajempaa pelailua sekä jokaisen vaihtoehtoisen polun tutkimista, mutta olen jo valmis jättämään himokkaan Hormoni-Harrin ja tämän kookasryntäiset kumppanit taakseni. Parhaimmillaan Inescapable on mielenkiintoinen, mutta en tiedä ansaitsiko se oikeasti mieleni kiintoa. Jos haluaa tukea suomalaista peliteollisuutta ja rakastaa animemaisia visual novelleja, Inescapable ei ole suoranaisesti huono peli. Ikävä kyllä se ei ole erityisen hyväkään. Lopullinen tuomio: Sami Kurosen tuomitseva katse ja päänpudistus.



Lyhyesti: Inescapable: No Rules, No Escapen ei ikinä täytä kutkuttavan premissinsä synnyttämiä odotuksia.
Hyvää:

• Premissi on todella mielenkiintoinen
• Tarina lähtee vauhdikkaasti lentoon
• Parhaimpina hetkinä mysteerit ovat kutkuttavia

Huonoa:

• Stereotypiat, kliseet ja latteudet
• Audiovisuaalisesti halvahko
• Väsyttävä kaksimielisyys