NHL-pelisarja on säännöllisimmin pelaamiani pelejä, sillä olen pelannut jotain sarjan peliä vähintään kerran kuussa kohta parinkymmenen vuoden ajan ja sitäkin ennen tietenkin legendaarisesta NHL 94 -pelistä alkaen satunnaisesti. En ole silti mikään mestaripelaaja, mikä on tullut havaittua niinä muutamina kertoina kun olen päässyt mestareita vastaan vääntämään, vaan pelailen lähinnä yksinpelitiloja ja satunnaisia verkkomatseja kollegan kanssa.


Osittain siitä syystä vuosipäivitysversion arvioiminen on vähän hankalaa - kaikki muutoksia ei välttämättä parin viikon pelailulla sisäistä, mutta tänä vuonna tuntui, että aika nopeasti niihin sai jonkinlaisen tuntuman. 2010-2020 välillä pelin laatu tuntui seilaavan välillä parempaan, välillä huonompaan suuntaan, mutta viime vuosina notkahduksia ei ole sattunut - ei kyllä paljon muutakaan. Lyhyesti sanottuna uuden Änärin yleisfiilis oli itselleni astetta pirteämpi kuin edeltäjissä.


Suurin uusi asia, jota kaksnelos-änärin kanssa mainostetaan on väsyminen. Ei pelaajan väsyminen pelisarjaan, vaan se, että kunhan saa pidettyä kiekollista peliä tarpeeksi pitkään vastustajan päässä, alkaa “Pressure”-mittari nousta ja vastustajan pelaajat ja maalivahti väsyä, mikä vaikuttaa niiden pelaamiseen. Tälle on toki tarttumapintaa todellisuudessa, kun vaihtoon ei pääse ja vastapuoli painaa päälle kuin herhiläinen. Ehkä tämä on kuitenkin yksi niistä ominaisuuksista, jotka vaatisivat vielä kertaluokkaa paremman pelaajan kuin mitä minä olen. Onnistuin kyllä saaman pressure-palluraa täyteen ja väsytettyä maalivahdinkin, mutta en kokenut useinkaan tekeväni niissä tilanteissa yhtään aiempaa enempää maaleja. Päin vastoin, kun pressure-tila pärähti käyntiin, tunsin lisäpainetta siitä, että “nyt varmaan pitäis saada jotain aikaiseksi”. Joko ominaisuudella ei ole aivan liikaa vaikutusta, se vaatisi vielä lisäviilausta, tai sitten en osannut sitä vielä täysin hyödyntää.


Toinen uusi asia, joka etukäteen vähän pelottikin, ovat uudistuneet kontrollit. Kun on kohta kaksi vuosikymmentä vääntänyt skill stick -tyylillä, trailereissa esitellyt uudet ominaisuudet vaikuttivat vain monimutkaistavan peliä. Tällä kokemuksella lopputulema on: kyllä ja ei - ja skill stickiinkiin voi halutessaan palata. Vision Passing System, eli se, että syöttötilanteessa voi XYAB-napeilla valita, kelle syöttää, on mielestäni hyvä parannus, eikä vaikeuta peliä, vaan antaa lisäoptioita ja usein jopa helpottaa peliä, tosin “mitä sää sinne syötit” -asioista ei voi enää sitten syyttää peliä. Urheilupelien yksi iso rooli on mielestäni antaa elämyksiä siitä, että voi edes virtuaalisesti haastaa maailman parhaita ja pärjätäkin. Vision Passing tuo lisää sitä fiilistä.

Sen sijaan toinen ohjaukseen liittyvä uutuus ei minun elämääni helpottanut ainakaan vielä - paitsi siten, etten istunut niin usein jäähypenkillä. Taklauksia ja törmäyksiä on tehostettu kunnon fysiikoilla, näyttävyydellä, laidan yli lentämisellä ja muun muassa sillä, ettei tällistä lähdetäkään heti rynnistämään vastahyökkäykseen. Niistä on myös tehty astetta monimutkaisempia suorittaa, mikä johti kohdallani siihen, että useimmilla kerroilla en saanut taklia perille asti. Vaatii lisätreenausta. Muuten taklaukset näyttävät kyllä realistisemmilta kuin ennen.


Graafisia viilauksia on tehty sinne ja tänne, mutta monta vuotta mukana olleita bugeja on myös mukana: animaatiot nykivät, pelaajat jumittelevat maalitolppiin ja niin edelleen. Monet pelaajat eivät vieläkään näytä jäällä ollessaan itseltään, joillekin on vain vaihdettu hieman kasvojen väriä. Katsomossa istuvat myös ihan samat generoidut hemmot kuin ennenkin.

Ihan samaa on luvassa myös Be a Pro -tilassa, joka on ollut minulle useiden iltojen ilo viimeisten viiden vuoden aikana, vaikka aina harmittelinkin, ettei sitä ole liiemmälti uudistettu. Toki pelattavuuden uudet ominaisuudet ovat siinäkin mukana, mutta omiin korviini ja silmiini kaikki matsien väleillä tapahtuva on 99% samaa kuin ennenkin ja valmentaja höpisee edelleen matsien lopuksi aivan vääriä lauseita. Nyt sentään (kitos Juuso!) sain valittua kutsumanimekseni “Pärssinen”, joten pelaamiseen tuli enemmän immersiota. Vähintään puolessa aloituksista soi myös Sandstorm!


Uusia höpinöitä on onneksi laitettu selostuspuolelle, jossa enemmän äänessä on nyt Cheryl Pounder ja sen myötä puheita on säädetty uuteen uskoon, vaikka toki tuttuja juttuja toistellaan ja samoja lauseita erästä toiseen. Presentaatiopuolella uutta ovat laita-animaatioissa näkyvät tilastot (ihan toimiva) sekä yleisön hypehuudot (varsin toimiva) ja flex moments -maalinjuhlinta-animaatiot, jotka jostain syystä omiin silmiini näyttävät jotenkin kumisemmilta tai muovisemmilta kuin perustilanteet.


World of CHEL -pelitilasta en osaa kummempia sanoa, koska sitä en juurikaan harrasta (olen kyllä kuullut mutinaa Battle Passeista), mutta HUT Moments -haasteet ovat piirun mielenkiintoisempia kuin aiempina vuosina. Niissä pääsee suorittamaan erilaisia haasteita NHL:n klassisissa hetkissä. Omat kykyni tulivat taas nopeasti vastaan, mutta silti niihin jäi koukkuun yrittämään uudelleen ja uudelleen.

Loppukaneettina voinen siis sanoa, että en ole NHL 24:ään pettynyt, mutta en myöskään hauko henkeäni uudistusten edessä - osa niistä on hyviä, osa ei välttämättä niin onnistuneita ja osa taas ottaa aikansa, ennen kuin ne osoittavat, kummalle puolelle tipahtavat. Viime vuoden versiota saa halpalaarista ja sillä vallan pärjäilee, mutta tarkasta syöttöpelistä ja pienestä lisätwististä hyökkäyspäässä nauttivat voivat harkita lompakon nyörien raottamista.