Ensimmäistä maailmansotaa ei ole hirveästi videopelien maailmassa tutkiskeltu, mutta viime vuosina aihe on saanut hieman enemmän näkyvyyttä. Esimerkiksi muutaman vuoden takainen Battlefield 1 haki sotaan viihteellisempää näkökulmaa, joskin kaasuhyökkäysten ja ruumispinojen täyttämät, loputtomat juoksuhaudat soveltuvat ehkäpä paremmin sodan kauhuja käsitteleviin teoksiin. Tällä kertaa ne sodan kauhut ovat kirjaimellisia, kun Ad Infinitumin ikuiset juoksuhaudat kaipaavat lisää jauhelihaa koneeseen. Amnesia: The Bunker on hädin tuskin ehtinyt ilmestyä, kun kauhunnälkäisiä pelaajia jo komennetaan takaisin ensimmäisen maailmansodan eturintamalle.



Hekaten kehittämää Ad Infinitumia voisi kuvailla parhaiten adjektiivilla “kunnianhimoinen”. Ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva, vahvasti tarinavetoinen peli on mekaniikoiltaan jossakin kävelysimulaattorin ja survival horrorin välimaastossa. Pelissä tutkitaan kunniakkaan saksalaissuvun kartanoa: hysteeriseksi diagnosoitu perheenäiti, rampautumisen lannistama perheenisä, omilla sotatarinoillaan ikuista kunniaa havitteleva isoisä sekä perheen lapset saavat jokainen oman vuoronsa parrasvaloissa, mutta pääosaan nousevat ensimmäisen maailmansodan eturintamalle päätyneet ihmiset. Kartano toimii välinäytöksenä juoksuhautoihin sijoittuville kohtauksille, jotka kerrotaan rikkoutuneen psyykeen peilaamina painajaisina.


Kunnianhimoisen Ad Infinitumista tekee sen skaala. Hekate on pienikokoinen berliiniläisstudio, mutta Ad Infinitum yrittää kertoa budjettiaan reippaasti suuremman tarinan. Ajoittain ero vision ja lopputuloksen välillä on päivänselvä, toisina hetkinä illuusio säilyy paremmin. En voi sanoa että Ad Infinitum olisi lopulta erityisen onnistunut peli, mutta lämpenin pelintekijöiden kunnianhimolle. Pelin edetessä pelaaja sukeltaa yhä syvemmälle ihmismieleen, joka rakentaa sodan tapahtumista yhä vain mielipuolisempia sekä surrealistisempia näkyjä. Pelin myyntilause “kun todellisuus on painajaismaista, painajaiset muuttuvat todeksi” kuvastaa tyyliä erittäin hyvin.



Mekaniikallisesti Ad Infinitum on hyvin tavanomainen, kauhulla säestetty tarinapeli: pelaaja kulkee tyylikkäästi toteutetuissa, mutta varsin staattisissa ympäristöissä, jotka ovat täynnä kerättäviä lappusia, ääniviestejä sekä esineitä. Välillä peli säikäyttelee halvasti, toisina hetkinä selvitetään puzzleja jotka vaihtelevat naurettavan helpoista eriskummallisen esoteerisiin. Erityisesti kartano-osuuksissa tulee myös rampattua edestakaisin, sillä labyrinttimaiset sokkelot ovat identtisiä, eivätkä paikat jää erityisen hyvin mieleen. Kartanoon sijoittuvat välikohtaukset tuntuivat yleisesti turhauttavilta: vaikka tarina kaipaakin lyhyitä suvantohetkiä, jopa minä olen hiipinyt vuoden sisään jo kolmen eri kauhupelikartanon käytävillä – ja minä sentään vihaan kauhupelejä, enkä pelaa niitä kuin aseella uhattuna. Samat ovíen rämäytykset, äänekkäästi seiniltä tippuvat taulut ja yhä surrealistisemmiksi muuttuvat ympäristöt ovat mukana jokaisessa pelissä.


Ad Infinitum ottaa kuitenkin vauhtia alleen, kun kartanosta siirrytään muistojen juoksuhautoihin. Pelaajan syntejä ja traumoja käsittelevät rintamakohtaukset ovat hieman kliseisiä, mutta vertauskuvallisuudessaan mielenkiintoisia. Henkiin heränneiden viiniköynnösten lailla luikertelevat piikkiaidat, mielipuolisen klaustrofobisiksi labyrinteiksi muovautuneet ympäristöt sekä brutaalisti turmeltuneet ihmisruumiit herättävät pohdintoja. Ja koska sodan kauhuissa ei ole jo itsessään tarpeeksi kestämistä, juoksuhaudat ovat täyttyneet yliluonnollisista hirviöistä, joita pelaajan täytyy vältellä. Hirviöitä ei onneksi ylikäytetä, mutta niiden esitystapa yllättää: Ad Infinitum ei suoranaisesti piilottele kummajaisiaan, vaan ne esittäytyvät tasaisesti valaistuissa ympäristöissä jo ensi hetkistä lähtien. Esitystapa heikentää mörköjen vaikuttavuutta, mutta ehkäpä suoraviivaisempi käsittely sopii sodan eri kauhuja symboloiviin hirviöihin.


Yliluonnollisia elementtejä lukuunottamatta Ad Infinitumilla ei sinällään ole mitään uutta sanottavaa. Jos on katsonut tai lukenut mitään aiheeseen liittyvää – kuten Länsirintamalta ei mitään uutta -kirjasta vastikään tehdyn, Oscar-palkintoja kahmineen elokuvaversion – teema ja sanomat ovat tuttuja: sota on hirveää ja siitä kärsivät kaikki. Vaikka sanoma on kuultu, onneksi Ad Infinitumilla ylipäätään on jotakin sanottavaa. Yleensä samaan genreen kuuluvien pelien syvimmät ajatukset jäävät jollekin “klovnit ovat pelottavia” ja “pimeällä käytävällä narisevat lattialaudat ovat myös pelottavia” tasolle. Groteskin painajaismaiset näyt tuovat lisäksi Ad Infinitumin kokonaisuuteen omaleimaista lisää, joka erottaa pelin realistisemmista sotakuvauksista.



Teknisesti ottaen Ad Infinitum on hyvin epätasainen teos. Bugeja – erityisesti visuaalisia – tuli vastaan läpi pelin, aina ympäristöihin jumittuneista hirviöistä välkkyviin tekstuureihin. Muutaman kerran peli vaati myös uudelleenkäynnistystä. Mitenkään mahdottoman huonolla tolalla peli ei kuitenkaan ole. Sama pätee visuaalisuuteen: vastaan tuli sekä laiskasti suunniteltuja, että hyvinkin mielikuvituksellisia hirviöitä, jonka lisäksi ympäristöt ovat kliseisyydestään huolimatta tunnelmallisia. Erityishuomio pelin soundtrackille, jonka tunnelmalliset sävellykset uskaltavat nousta välillä jopa etualalle; hyvin usein kauhupeleissä soundtrack piilottelee turvallisesti taustalla.


Ad Infinitumin kompastukseksi osoittautuu genren rajat. Markkinat ovat kauttaaltaan täynnä kävelysimulaattorimaisia survival horror -pelejä, joissa kerätään samanlaisia paperilappusia samanlaisilta käytäviltä, ja jotka ovat täynnä samanlaisia hirviöitä – joista yksi on aina äänien perusteella saalistava sokea monsteri, toinen on valoa pelkäävä mörökölli ja kolmas on ympäriinsä poukkoileva kummajainen. Ad Infinitum tekee kaikkensa kasatakseen näistä identtisistä aineksista mielenkiintoisen teoksen, mutta lopputulos on varsin tavanomainen. Ideoita, teemoja ja sanottavaa riittää, mutta ei tarpeeksi kahdeksan tunnin kestoa varten.


Lopulta en ole edes varma, onko Ad Infinitumin tapa käsitellä sodan kauheuksia kirjaimellisen kauhun kautta kovin järkevää – tai edes kunnioittavaa. Allegoriat ovat ilmiselviä, joten päätös käsitellä aihetta groteskien hirviöiden ja epäinhimillisen politiikan kautta on ymmärrettävää, mutta suoraan sanottuna maailmansodan kauhut ovat jo itsessään tarpeeksi kammottavia, ettei niitä tarvitsisi viedä yhtään pidemmälle. On kyse sitten Battlefieldin tapaisista toimintaspektaakkeleista tai Ad Infinitumin kaltaisista kauhutarinoista, pelintekijöillä tuntuu olevan tarve kääntää nupit kaakkoon. Suuria sotia (ja erityisesti ensimmäistä maailmansotaa) käsittelevissä kirjoissa, elokuvissa ja dokumenteissa toistuu kuitenkin aina huomio siitä, miten arkiseksi ja tavanomaiseksi kaikki hävitys, kärsimys sekä kuolema lopulta muuttuivat, ja miten niille turtuminen oli eturintamalla elinehto. Jään odottamaan peliä, joka sanoisi sodasta enemmän uskaltamalla sanoa siitä vähemmän.

Ad Infinitum on julkaistu PC:lle, Xbox Series X/S:lle sekä Playstation 5:lle.



Lyhyesti: Ad Infinitum on kunnianhimoinen, mutta epätasainen kertomus ensimmäisen maailmansodan kauhuista.

Hyvää:

• Kunnianhimoa löytyy
• Ideoita ja ajatuksia riittää
• Mielenkiintoista kauhukuvastoa

Huonoa:

• Kunnianhimoa löytyy ehkä vähän liikaakin
• Kartanossa seikkailu on tympeää ja kliseistä
• Toteutuksen taso heittelee