Fallen Leaf Studion ja Black Drackar Gamesin kehittämä Fort Solis on elokuvamainen seikkailupeli, joka sijoittuu tulevaisuuden Marsiin. Kun rapistunut tutkimuskeskus alkaa hälyttää, yksinäinen sankari astuu myrskyn riepottaman keskuksen hämärille käytäville. Edessä on paljon kävelyä, käppäilyä ja köpöttelyä.



Fort Soliksen sankari on Jack Leary (Red Dead Redemption 2:sta tuttu Roger Clark), jokaisesta toimintaelokuvasta tuttu äijänköriläs, jonka karisma katoaa latteiden sutkautusten ja paperinohuen persoonan alle. Marsilainen monitoimimies Leary on korjaamassa partnerinsa Jessica Appletonin (Julia Brown) kanssa punaisen planeetan infraa, kun kunnostustyöt keskeytyvät hälytyksestä. Hälytykset ovat niin tavanomaisia lähestyvän myrskyn vuoksi, että Leary lähtee selvittämään ongelmatilannetta itsekseen. Periltä löytyy Fort Solis, minimimiehistöllä pyörivä tutkimuskeskus.


Pimentynyt Fort Solis osoittautuu minimimiehistöäänkin minimimmäksi, sillä Leary kohtaa ainoastaan tyhjiä tiloja sekä käytäviä. Spoilereiden vuoksi en ala liiaksi avaamaan, mitä on tapahtunut ja miksi, mutta sanottakoon että käytäviltä löytyy lopulta myös litrakaupalla verta. Kaikki ei siis ole kunnossa. Learyn on selvittävä ja setvittävä Fort Soliksen mysteerit, partneri Appletonin toimiessa kaukaisena kartturina.

Veriläträyksestä, autioituneesta tutkimuskeskuksesta sekä yksinäisestä sankarista voisi päätellä, että Fort Solis olisi selviytymiskauhua, mutta kyseessä on ennemminkin perinteinen trilleri. Huonona puolena Fort Solis on jännäri, joka ei ole erityisen jännittävä: vaikka peli onnistuu alustamaan mielenkiintoisia mysteerejä, tarinasta puuttuu kaikki momentumi. Jo ensimmäisen tunnin aikana suoraviivainen peli muuttuu tylsäksi – ja hyvin, hyvin hitaaksi – ramppaamiseksi, kun pelaaja kulkee Fort Soliksen huonosti valaistuilla käytävillä, etsien sitä yhtä tiettyä ovea joka seuraavaksi aukeaa. Hahmo ei koskaan liiku kävelyvauhtia nopeammin, joten jokainen väärä käännös ja turha nurkkien nuohoaminen kostautuu unettavana laahustamisena.


Kun Leary lopulta löytää jotakin tutkittavaa, kyseessä on käytännössä aina joko teksti-, audio- tai videologi. Tutkimuskeskuksen tapahtumia avaavat logit esittelevät yksi kerrallaan miehistöä, joista mielenkiintoisimmaksi nousee The Last of Usista tutun Troy Bakerin esittämä lääkäri, joka havaitsee outoja muutoksia miehistössä.



Fort Solis tähtää siis hyvin elokuvamaiseen kerrontaan ja onkin käytännössä glorifioitu kävelysimulaattori. Unreal Engine 5 kyllä luo upeat puitteet kävelylle, mutta mekaniikkoja on hyvin vähän: liikkumisen lisäksi pelaajalla on käytössään vain lokitiedot sisältävä kämmentietokone sekä yleinen interaktionappi. Esimerkiksi puzzleja (jos niitä voi sellaisiksi edes kutsua) on pelissä vain muutama, eikä niiden selvittäminen vaadi mitään pulssia kummempaa. Toisaalta pelaajaa yritetään herätellä ajoittain quick time eventeillä, mutta voin liioittelematta sanoa, että Fort Soliksen QTE:t ovat huonoiten toteutettuja rämpytyksiä, joihin olen koskaan törmännyt. Peli ei tunnu rekisteröivän painalluksia kunnolla, eikä ajoitus vastaa ruudun tapahtumia. Lisäksi aikarajoitetuissa painalluksissa on niin olemattoman pieni aikaikkuna, että hyvin harva ehtii niitä ajoissa painamaan. Eipä sillä että onnistumisella olisi mitään väliäkään, Fort Soliksen tarina kun liikkuu vain yhteen suuntaan, eikä pelissä voi epäonnistua. Painalluksessa onnistuminen tai epäonnistuminen luo välivideoon olemattoman pienen variaation pariksi sekunniksi, jonka jälkeen tapahtumat etenevät taas identtistä latua. Ymmärtääkseni ainoastaan pelin loppuminuuteilla on yksi (helppo) QTE, jonka onnistuminen tai epäonnistuminen haarauttaa tarinan.


Tarinankuljetus on videopeliksi ihan hyväksyttävällä tasolla, mutta kyseessä on köykäinen kehu. Jos Fort Solista vertaa elokuviin (joita se todellisuudessa emuloi paljon enemmän kuin pelejä), kyseessä olisi alelaariin kuuluva pikkubudjetin B-trilleri. Pääosia esittävät näyttelijät ansaitsevat kyllä kehuja, mutta kolmikolle tarjottu materiaali ei yksinkertaisesti ole vaaditulla tasolla. Esimerkiksi dialogi heittelee lähinnä kliseisestä myötähävettävään. Surkuhupaisimpina hetkinä hahmojen puheet on napattu suoraan tunnetuista suurelokuvista: yksi siteeraa Jack Londonia, koska samaa siteerausta käytettiin viimeisimmässä James Bond -elokuvassa, toinen taas lainaa Jeff Goldblumin kuuluisia pohdintoja Jurassic Parkin tiedemiesten moraalista (mainitsematta höpinöiden alkuperää). Odotin jo kauhulla, sutkauttaako joku vakavalla naamalla “Hasta la vista, baby”! Ei sillä, että tarinassa olisi mitään pelastettavaa vaikka hahmojen puheet oiottaisiinkin. Mysteerit eivät ole erityisen mystisiä, paljastukset paljastuvat jo tarinan alussa, ja loppuaika haahuillaan hienosti toteutetuissa, mutta ontoissa ympäristöissä.

On myös hyvin hämmentävää, että näin tiukasti käsikirjoitusta seuraava teos ei onnistu luomaan yhtenäistä tunnelmaa: kun pelaaja kohtaa ensimmäisen kerran verisiä lammikoita (ja mistä verilammikot ovat peräisin), hahmo käyttäytyy ymmärrettävän hermostuneesti. Kirjaimellisesti minuuttia myöhemmin sama hahmo on kuitenkin sivuuttanut koko asian ja vitsailee radion välityksellä partnerilleen. Sama toistuu läpi pelin: tonaaliset ristiriidat jännityskohtausten sekä muun pelin välillä ovat niin suuret, että ne rikkovat täysin kokonaisuuden ja sen myötä immersion.



Yhden illan seikkailuun voi upottaa pelityylistä riippuen noin neljästä viiteen tuntia, mutta kaikkien audiologien kerääminen on täysin turhaa. Mysteerien vastaukset olivat niin ilmiselviä, että olin lopputeksteihin asti täysin vakuuttunut siitä, että se Suuri Juonenkäänne, jonka myötä kaikki palaset loksahtaisivat paikoilleen, olisi vielä tuloillaan – mutta ei. Neljän tunnin tarinassa on oikeasti sisältöä vain puoleen kestostaan, eikä tarinalla ole lopulta mitään syvällisempää sanottavaa. Kaikki tämä vain vahvistaa tunnetta siitä, miten ohkaisia hahmot ja juoni lopulta ovat.


On myös painotettava, miten staattiselta kokemukselta Fort Solis lopulta tuntuu. Olen rakastanut lukemattomia kävelysimulaattoreiksi kutsuttuja (tai haukuttuja) pelejä, aina Gone Homesta What Happened to Edith Finchiin, mutta Fort Solis on niistä ainoa, jota kutsuisin tuskastuttavan hidastempoiseksi mukaelokuvaksi. Olemattomat pelimekaniikat voisi antaa anteeksi, jos juonenkäänteet veisivät mukanaan ja tunnelma täyttäisi huoneen, mutta Fort Solis ei koskaan nouse sellaiselle tasolle.

Ansaitsee peli sentään kehuja visuaalisesta toteutuksestaan. Valaistusefektit sekä animaatiot ovat tyylikkäitä, jonka lisäksi Fort Soliksesta ei löydy lainkaan HUD-käyttöliittymää. Lopputuloksena on visuaalisesti tyylikäs maailma, joka onnistuu jopa herättämään alueensa eloon. Harmi vain, ettei tyylikkäässä maailmassa ole korean ulkomuotonsa arvoista sisältöä. Jos Fort Solista haluaa kuitenkin välttämättä tutkia, PC:lle, Macille ja Playstation 5:lle elokuussa julkaistu peli saa lokakuun alussa myös fyysisen Limited Edition -julkaisun PS5:lle.



Lyhyesti: Fort Solis on visuaalisesti komea kävelysimulaattori, jonka olemattomat mekaniikat, ristiriitainen tunnelma, heikko käsikirjoitus ja surkea rytmitys latistavat scifi-trillerin.

Hyvää:

• Komeaa katseltavaa

Huonoa:

• Heikko käsikirjoitus
• Ympäriinsä tallustelu
• Huonosti toteutetut QTE:t
• Kokonaisvaltaisesti laiha sisältö