Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2021.

Vanhemmat pelaajat sen muistavat: Philipsin CD-i-standardista ei tullut maailman mullistajaa. Tarina sen epäonnistumisesta on kerrottu monesti – minunkin suustani – ja laitteesta on tullut jonkinlainen meemi. Mutta löytyykö siltä mitään pelaamisen arvoista, kun oikein silmin katsotaan?

Standardia vuorovaikutteisista CD-levyistä kehiteltiin 1980-luvun alkupuolelta alkaen niin pitkään ja hartaasti, että kun valmista lopulta tuli, tekniikka oli jo hieman vanhentunutta. CD-i perustui samaan Motorola MC68000 -arkkitehtuuriin kuin monet tuon ajan kotimikrot ja myös pelikonsolit, eikä suorittimen kaveriksi ollut räätälöity mitään erityistä apupiiristöä grafiikkaa tuottamaan. Näin se vertautui lähinnä Sega Mega Driveen, mikä taas vertautui huonosti siihen, että hintalappuun kirjoitettiin monta numeroa enemmän. Kauppa ei käynyt ja Philipsin lisäksi markkinoilla käväisi vain kourallinen lisenssivalmistajia kokeilemassa onneaan. Lopulta CD-i päätyi lähinnä inforuutuihin ja muuhun hyötykäyttöön, kun pelaajat valitsivat aivan toiset alustat.

CD-i:lle julkaistiin paljon erilaisia multimediaromppuja ja sillä pystyi lisämoduulin kautta toistamaan myös Video CD -levyjä, mutta kyllä tarjonnassa oli paljon puhtaita videopelejäkin. Omaan kokoelmaani laite tuli jo yli 20 vuotta sitten, kun niitä liikkui todella halvalla myymälöiden hankkiutuessa eroon viimeisistä kappaleistaan. Tuolloin päällimmäinen tunne parin illan kokeilun jälkeen oli pettymys: kaikki pelit tuntuivat todella kankeilta, juurikin kuin huonoilta Amiga-versioinneilta. Tästäkö olisi pitänyt maksaa monta tuhatta markkaa? Lisäksi muuten asiallisen ”hifimallin” CD-i 210:n mukana tuleva yhden käden infrapunakauko-ohjain on eräs huonoimmin pelaamiseen sopivia välineitä mitä nyt on ylipäätään valmistettu. Niinpä laite unohtui varaston perälle vuosikausiksi. Suomen pelimuseon konsoliseinälle sentään kiinnitettiin kustannuksia karsimaan kehitetty CD-i 450, jossa oli mukana oikein konsolimainen padiohjainkin.

Ihmismieli on kuitenkin siitä jännittävä, että se haluaa palata muistoihin – myös niihin epämiellyttäviin. CD-i-pelejä liikkuu myynnissä maailman turuilla ja toreilla, paikoin aika edullisestikin, joten mieleeni juolahti, että mitäpä jos näinkin tuolloin ne kaikkein huonoimmat pelit? Onko CD-i:lle sittenkin olemassa jotain, mistä voisi innostua?

Siinä siis tämän artikkelin idea. Kävin läpi reilut parikymmentä kokoelmastani löytyvää CD-i-romppua ja etsin kourallisen, jotka mielestäni olivat jollain tapaa hyviä: joko niin sanotusti olosuhteet huomioiden tai ihan absoluuttisestikin. Näiden lisäksi on takuulla muitakin pelejä, joita kannattaa ainakin kokeilla – ne eivät vain ole vielä osuneet omalle tutkalleni.



Philips Interactive Media, 1994
Alustat: CD-i, Windows, Mac OS

Tätä pelattiin Suomessa televisiossakin Arttu Harkin Vito-hahmon tahdittamana. Melko huonosti puhelinpeliksi taipunut ”surrealistinen seikkailu” sisältää itse asiassa aika komean futuristista kuvastoa, ja valmiista videopätkistä koostuva sokkeloinen kenttä on harvinaisen uskottavan näköinen näin tekniikka huomioiden. Plussaa tulee myös radioyhteyden päästä kommunikoivan naishahmon kauniista brittiaksentista.

Kybervirus aivoissaan pakoon pyrkivän hakkerin tarina on lopulta aika kyberpunkkia sekin, mutta pakollinen ammuskelu ja kuoleminen yhdestä osumasta nostavat V-käyrää turhaan. Philips julkaisi pelin myöhemmin myös kotimikroille, joiden hiiri lieneekin kätevämpi työkalu tähtäimen liikutteluun pelin toimintaosuuksissa. Tästä huolimatta koin halua pelata peliä eteenpäin – mutta vasta kun posti tuo uuden Timekeeper RAM -piirin, jolla tallennus onnistuu.



U.S. Gold, 1994
Alustat: Käytännössä melkein kaikki

En ole oikein osannut päättää, mitä mieltä itse lopulta olen Flashbackista, mutta onneksi ei tarvitse: muiden mielestä kyseessä on kiistaton klassikko ja jatko-osakin on uunissa. CD-i sai oman versionsa pian kotimikropainosten jälkeen, ja vektorigraafiset välinäytökset on korvattu renderöidyillä videoilla – sen, onko tämä parannus vai ei, saa jokainen päättää itse.

Yhtä kaikki Flashback sujuu CD-i:ltä oikein hyvin. Seikkailun tempo on rauhallinen, mikä sopii sekä pelille että konsolille, lataus CD-levyltä käy sutjakkaasti ja kaikki on niinkin toimivaa, ettei uskoisi käännöksen takana olevan töhkätyöntämö Tiertexin. Ei ehkä yksinään syy hankkia CD-i, mutta aivan hyvä tapa nauttia tästä pelistä, jos nyt vaikka ulkoavaruuden olennot ovat takavarikoineet kaiken muun viihde-elektroniikan.



Philips Interactive Media, 1994
Alustat: CD-i

Kuten jotkut ehkä muistavatkin, Nintendo teki yhteistyötä myös Philipsin kanssa kehitellessään Super Nintendon CD-asemaa. Kuvio meni mönkään samalla tavoin kuin Sonyn kanssa kehitelty PlayStation, mutta jotain siitä jäi: Philipsin oikeus tuottaa pelejä perustuen Nintendon hallinnoimiin immateriaalioikeuksiin. Neljästä pelistä kolme sijoittuu Legend of Zeldan universumiin ja tunnetaan melko karmeina tekeleinä, mutta Hotel Mario ei ole aivan samaa maata. Senkin välivideot tosin ovat käppäisyydessään jo melkein hellyttäviä.

Yksinkertaisen ja yksiruutuisen puzzlepelin tarkoituksena on käytännössä sulkea kaikki kentällä näkyvät avoimet ovet, jonka jälkeen siirrytään seuraavaan tasoon. Koska Marion (tai Luigin) lisäksi ruudulla tepastelee goombia ja koopa troopia, tehtävä ei pian alun jälkeen ole enää kovin helppo. Onneksi kuitenkin kontrollit toimivat ja peli tuntuu alustaansa nähden jopa harvinaisen responsiiviselta. Miinusta tulee siitä, että alun jälkeen toiminta ei juuri muuksi muutu.



Philips Interactive Media, 1992
Alustat: CD-i

CD-i ei ehkä ole se alusta, jolta ensimmäisenä olettaisi löytävänsä Douglas Adams -henkistä vinoa scifi-huumoria hieman Space Questin hengessä. Tämä nyt kuitenkin kuvaa parhaiten Laser Lordsin sisältöä. Hieman simppelin näköisen seikkailupelin kuoren alta kuoriutuu pian yllätyksiä: huikeita vaha-animoituja alieneita, huumeita, prostituutiota, raakaa väkivaltaa… ei siis todellakaan mitään koko perheen multimediaromppuilua. Hauskastihan peli on julkaistu ennen ikärajajärjestelmiä, joten mikään kannessa ei varoita sisällöstä.

Pelaaja on – kuinka ollakaan – liftari, joka huomaa pian joutuvansa universumin pelastushommiin. Planeetalta toiselle kulkeva tarina sisältää petoksia ja käänteitä, ja netistä löytyy useampikin pelin fanittamiseen keskittyvä sivusto. Ei huonosti, kun kyseessä on yksinoikeus alustalle, jota pidetään yleisesti epäonnistumisen synonyymina.



Eaglevision Interactive, 1993
Alustat: CD-i, Amiga, Atari ST, MS-DOS, Nintendo DS

Kuten sanottu, CD-i:n vakio-ohjain ei ole se paras vaihtoehto räjähtäviin toimintapeleihin. Tangramin kaltainen hitaampi puzzleilu on hyvä valinta osittain siksi; osittain taas siksi, että se on oikeasti kohtuullisen hyvin toteutettu ja hoksottimia vaativa interaktiivinen palapeli.

Vaikka CD-i:n ominaisuuksia ei varsinaisesti ulosmitatakaan, peli etenee loogisesti ja geometristen muotojen kääntely isomman hahmon muodostamiseksi on ihan mukavaa ajanvietettä. Tosin vain näin myöhemmin, kun rompusta ei ole tarvinnut maksaa sitä ihan viimeistä hintaa.



Virgin Interactive, 1993
Alustat: CD-i, MS-DOS, Mac OS, Windows, iOS, OS X ym.

Retro Rewindissäkin on sivuttu näitä ysärin alun multimeedioita, joissa pääpaino oli messevän grafiikan esittelyllä pelien sijaan. The 7th Guest sai kuitenkin myös kiitosta aavemaisesta tunnelmastaan ja pulmistaan, ja pakko on myöntää että Digital Video -moduulia hyödyntävä käännös tästä CD-ROMien killer appista on komeaa katsottavaa. Verrattuna vaikkapa aikalaiseensa Mega-CD:hen videokuva näyttää oikeasti hyvältä ja soljuu saumattomasti. Tässä on nippelihullu saanut vastinetta rahalleen.

Valitettavasti tosin kyseessä ei ollut tuolloinkaan yksinoikeus ja nykyisin The 7th Guestin saa ostettua pikkurahalla vaikka Steamista, joten pelkästään tämän vuoksi CD-i:tä ei kannata hankkia. Jos nyt kuitenkin on jo investoinut siihen ja vielä videomoduuliinkin, tämä on ihan maittava versio, joka arvioitiin jo aikoinaankin kohtalaisen myönteisesti.



Philips Interactive Media, 1993
Alustat: CD-i

Tämä peli päätyy katsaukseen ehkä kaikista pisimmin hampain, sillä pidän sitä edelleen pelillisesti aika köykäisenä. Kuitenkin on pakko sanoa, että tuotantoarvoiltaan aivan tällaista minigolf-peliä ei ollut ennen tätä tehty – ja harvassa ne ovat olleet sen jälkeenkään. Kymmenissä elokuvissa ja tv-sarjoissa näytellyt Eugene Levy spiikkaa, kun piirroshahmot puttaavat palloja perin surrealistisissa maisemissa. Tämäkin nähtiin aikoinaan television Game Over -ohjelmassa.

Pelisuoritus on käytännössä se, että pitää valita oikea suunta ja lyöntiaika. Oikeasta valinnasta palkitaan etenemisellä, mutta epäonnistuminenkin viihdyttää hetken pallojen tuhoutuessa mitä koomisimmilla tavoilla. Hampaat irvessäkin on pakko myöntää, että yritystä tässä on, jos ei kohta uudelleenpeluuarvoa nimeksikään. Erikoisbonus siitä, että naarmuisella pelilevyllä animaatioista tulee aivan erityisen psykedeelisiä.

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi