Ja näin sitä taas päästiin juttusarjan (ainakin toistaiseksi) viimeiseen osaan. Viime vuotta mukaillen käytiin läpi 30 pienempää peliä, joista löytyi niin ajatuksia herättäviä onnistumisia, kuin turhauttavia harhapolkuja. Aitoa vihaa tai ärsytystä ei kuitenkaan löytynyt: kaikki juttusarjassa arvioidut pelit ansaitsivat paikkansa videopelien kaanonissa, eikä yksikään tuntunut epärehelliseltä tai sieluttomalta rahastukselta. Epäonnistuminen ei ole synti.

Viimeiset vuodet ovat olleet kovia kaikille. Sotien ja pandemioiden lisäksi talous sakkaa: palkat ja tuet eivät nouse samaa tahtia inflaation kanssa, leikkauksiakin on edessä. Yksi ensimmäisenä karsiutuvista menoeristä ovat harrastukset, joihin pelaaminenkin totta kai lukeutuu. Vaikka nykyaikana pelaaminen on kenties halvempaa kuin koskaan ennen, halpaa sekään ei ole. Muistutan kuitenkin tässä viimeisessä artikkelissa, että suurin osa arvioiduista matalapainepeleistä on tullut hankittua joko täysin ilmaiseksi tai muutamilla roposilla: Epic Game Store on tarjonnut viikottain ilmaiseksi pelejä, Steamin alennukset tarjoavat parin kuukauden välein punalaputettua pelaamista, ja kauppapaikka itch.io:n erinomaiset bundlet tarjoavat kattavia (sekä kokeellisia) kokoelmia indiemaailmasta. Tässä juttusarjassa arvioidut pelit sopivat siis myös budjettipelaajan kukkaroon, varsinkin jos jaksaa odottaa alennusmyyntejä.

Vuoden viimeinen viisikko käsittelee ihmisyyttä. Räiskinnäntäytteisten voimafantasioiden tai vauhdikkaiden kilpa-ajojen sijaan näissä peleissä pysähdytään ja keskitytään kaikista olennaisimpaan: on sanottu, että pohjimmiltaan kaikki tarinat kertovat ihmisten välisistä suhteista, ja toteamus pitää ainakin tämän satsin kohdalla paikkansa.

Kuten viime kerralla, päätän juttusarjan ovi raollaan. Juuri nyt olotila on seesteisen raukea, eikä minulla ole suurta hinkua uuden peliröykkiön tutkimiseen. En kuitenkaan ihmettelisi, vaikka kuukausien vieriessä vanha suola alkaisi taas janottaa – joten ehkäpä ensi vuonnakin päästään taas astetta paineettomamman pelailun äärelle. Katsotaan, ja ehkä palaillaan!




Viimeinen juttusarja alkaa Lieve Omalla, Florian Veltmanin kunnianosoituksella isoäidilleen. Hiljalleen avautuva kävelysimulaattori johdattaa pelaajan kävelylle ruskan valtaamassa metsässä.

Lieve Oma kuvastaa upeasti hyvin tietynlaista ihmissuhdetta: jo puolituntisen kokemuksen ensihetkistä on selvää, että kyseessä on nimenomaan isovanhemman ja pienen lapsen välinen suhde. Vaikka nihkeilijä voisi kutsua lopputulosta reduktiiviseksi, itse näen sen yleismaailmallisena: Veltman on paikantanut tarkasti juuri ne pienet eleet, joilla kiireetön isovanhempi tukee ja auttaa nuorta. Pelkän generalisoinnin sijaan Veltman uskaltaa olla myös hyvin spesifi. Voisi kuvitella että hyvin subjektiiviset yksityiskohdat isoäidistä heikentäisivät samaistumista, mutta lopputulos on päinvastainen. Kuten tarinankerronnan saloja avaava sanonta kuuluu: “once you get the details right, the rest will follow”, eli kunhan yksityiskohdat ovat uskottavia, kaikki muu seuraa perässä. Subjektiivisesta tulee yleismaailmallista, yhden isoäidistä tulee kaikkien isoäiti.

Meditatiivinen kävelymatka ruskan läpi on säestetty pehmeällä pianomusiikilla, joka ei ikinä yritä nousta etualalle tai luoda keinotekoisen dramaattisia hetkiä. Ajoittain koin, että kuljin tarinan edellä, jolloin rytmi uhkasi käydä monotoniseksi, mutta hyväksymällä Lieve Oman perimmäisen, meditatiivisen tarkoituksen, hyväksyin että tarinan on pakko ottaa aikansa: jos ideana on rauhoittua metsän keskellä isoäidin seurassa, kokemusta ei voi kiirehtiä. Se nimenomaan on pointtina.

Omasta elämästä riippuen Lieve Oman pelaaminen saa joko kadehtimaan, ikävöimään tai kaivamaan puhelinta esille. Erinomainen lopputulos yhden miehen taideprojektille.






Äskettäistä Lieve Omaa mukaillen One Night Stand keskittyy hyvin tietynlaiseen ihmissuhteeseen. Kinmokun kehittämä visual novel ei kuitenkaan tarkastele isoäidin ja lapsen suhdetta, vaan se perkaa yhden illan juttua: päätä särkee, näky on sumea ja vatsa pyörii ympyrää, kun heräät oudosta ympäristöstä. Lattialta odottaa sekalainen kasa vaatteita, piirongin päältä löytyvissä valokuvissa näkyy vain tuntemattomia ihmisiä – ja ai niin, vieressäsi nukkuu tuntematon ihminen alasti. Miten toimit?

Visual novellin formaatti toimii hyvin mielenkiintoisesti irtoseksiä seuraavan aamun kuvaamisessa. Pelaajalle annetaan hyvin vapaat kädet tilanteen käsittelemiseen: yritätkö hiipparoida pitkin kämppää ja kadota ennen aamukahveja? Esitätkö muistavasi eilisillan erinomaisesti, vai myönnätkö kaiken vatsavaivoista muistikatkoksiin? Haluaisitko jatkaa tutustumista vai pitää muistot muistoina? Noin 15-30 minuuttia kestävä peli on tarkoitus pelata useamman eri lopetuksen perässä, jolloin eri lopputulemat valoittavat vuorollaan yön viettänyttä kaksikkoa.

Vaikka dialogi on hieman kömpelöä (ja muistuttaa ajoittain hyvin sovinnaisen ja vaivaantuneen yksilön ajatuksenvirtaa), hahmoista löytyy lopulta myös useampia tasoja. Pelin suurin mysteeri on miellyttävän arkinen ja realistinen, jolloin tunnelma pysyy hyvällä tapaa maantasolla. Hahmojen välinen yhteys jää kuitenkin monilta osin vaillinaiseksi; osittain tämä on myös teoksen pointti. Visuaalisesti tämä visual novel ei kuitenkaan vangitse. Rotoskoopatun oloiset animaatiot henkivät mielenkiintoista tyyliä, mutta yleisesti ottaen peli tuntuu ja näyttää halvalta.

One Night Stand toimii mielenkiintoisena välipalana, mutta kokemus jää lopulta hieman pinnalliseksi. Vähän niinkuin pelikin. Heh heh.






George Batchelorin kehittämä Far From Noise yrittää olla kaikkea sitä, mitä artikkelin ensimmäinen peli Lieve Oma on. Auto keikkuu kiikkerästi kuilun partaalla, loukussa oleva nainen alkaa panikoida. Ketään ei ole mailla halmeilla, eikä apua ole tulossa. Alatko huutaa hysteerisenä? Hyväksytkö kohtalosi? Yritätkö käynnistää moottorin tai hypätä ovesta pihalle?

Far From Noise aloittaa kaaoksen keskeltä, mutta pelin tarkoituksena on kuljettaa pelihahmo (ja pelaaja) kaaoottisuudesta seesteisen hiljaisuuden keskelle, eli löytää rauha myrskyn silmästä. Pelimekaniikallisesti Far From Noise on hyvin riisuttu: pelaaja voi valita yhdestä tai useammasta puhekuplasta hahmon kulloisenkin ajatuksen, muuten pelaaja vain seuraa hitaasti avautuvaa pohdintaa. Rytmitys on tarkoituksellisen hidas, mutta meditatiivisen sijaan lopputulos on ikävä kyllä turhauttava.

Rytmityksen tavoin peli on harmillisen epätasainen sekä epäonnistunut. Yleismaailmallisina pohdintoina (näetkö kuolevaisuutesi nihilistisenä olemattomuutena, vai yritätkö saada lohtua saavutuksista?) alkanut tarina ei saavuta merkityksellisiä lopputuloksia yksinpuhelulla, joten pelaajan seuraksi saapuu puhuva peura. Hyvin nopeasti tulee selväksi, että pelin ideana onkin tämän kuolemansa partaalla keikkuvan naisen ja peuran dialogi, mutta yhtä nopeasti selviää, että aidosti eksistentiaalisen filosofian ja arvomaailmoja perkaavien pohdintojen sijaan peura suoltaa onnenkekseistä löydettyjä aforismeja, pseudotieteellisiä havaintoja sekä teennäistä lukiofilosofiaa. Asiaa ei auta yhtään, ettei pelaajahahmo ole missään vaiheessa johdonmukainen. Pelaajan ääni muistuttaa kohtauksesta riippuen joko Twilightin kaltaisen YA-kirjallisuuden lukioikäistä hahmoa, apaattisen pessimismin kanssa kamppailevaa nuorta aikuista tai hyvin pidättäytyvää, lähes sukupuoletonta ja iätöntä ihmistä. Siirtymää tai kehitystä ei ole nähtävillä, ainoastaan täyskäännöksiä. Tämä kaikki juontuu samasta ongelmasta: Far From Noise on kömpelösti kirjoitettu tarinapeli.

Muutamia onnenhetkiäkin toki löytyy. Satunnaisesti kohdatut eläimet, kuten kilpikonnat ja pöllöt, tuovat mielekästä vaihtelua, jonka lisäksi muutamat sääefektejä sisältävät kohtaukset ovat tyylikkäästi toteutettuja. Ikävä kyllä suurimman osan ajasta Far From Noise tyytyy tarjoamaan hengitysharjoituksia ja toteamaan “katsele horisonttia ja näe maailman ykseys, namaste.”






Lyhyesti todettuna Like Charlien kehittämä Marie’s Room on kopio The Fullbright Gamesin Gone Homesta (V2.fi-arvostelu), tuosta kymmenen vuoden takaisesta, palkitusta kävelysimulaattorista. Marie’s Room alkaa käytännössä identtisesti Gone Homeen verrattuna: molemmissa peleissä pelaaja saapuu uuteen ympäristöön, josta löytyvälle lapulle on kirjoitettu “älä yritä löytää minua.” Lapun löytämisen jälkeen pelaaja tutkii ympäristöstä löytyviä tavaroita, jotka herättävät muistoja pelattavassa hahmossa; nämä ajatukset sitten valoittavat hiljalleen hahmojen taustoja ja laajempaa tarinaa. Ikävä kyllä siinä missä Gone Homen mystinen aloitus oli simppeli ja koukuttava, Marie’s Roomin kliseinen dialogi kuulostaa paitsi turhan dramaattiselta, että epäloogiselta. Loppupeli seuraa samoissa, kompuroivissa jalanjäljissä.

Audiovisuaalisesti Marie’s Room yrittää olla ennemminkin Dontnodin Life is Strange kuin Gone Home. Auringon pehmeässä loimussa värjäytyvä huone henkii upeasti nuoruuden pysähtynyttä hetkeä, pehmeän indie-musiikin säestäessä taustalla. Ideana on siis tutkia nimen mukaisesti Marien huonetta: huoneesta löytyvät esineet, kuten julisteet, koristeet, kissan raapimapuut ja läppäri avaavat vuorotellen Marien mysteeriä. Peli ansaitsee kiitosta siitä, että tarinan kokonaiskuva piirtyy mielenkiintoisesti ja varsin johdonmukaisesti, vaikka huonetta voi tutkia vapaassa järjestyksessä. Lisäkehuja tulee myös huoneen mallintamisesta: teinitytön huone on upean realistinen pikku maailma, joka tuntuu aidosti eletyltä.

Tarinapelit kuitenkin elävät ja kuolevat tarinansa kautta, eikä Marie’s Roomin tarina ole erityisen mielenkiintoinen. Sympaattisista hahmoista huolimatta kliseinen juoni luottaa liiaksi ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin sekä dramaattisuuteen, eikä tarinalla ole paljoakaan sanottavaa. Erityisesti pelin lopussa tapahtuva, koko juonen yhteensummaava välivideo vahvistaa ajatukset: tarinassa ei ole substanssia halpojen käänteiden ulkopuolella. Annan silti plussapeukkua teknisestä taituruudesta: ilmaiseksi Steamissa ja itch.io:ssa pelattava Marie’s Room on komeasti toteutettu taidonnäyte siitä, miten pienikin tiimi voi luoda kuvankauniita sekä uskottavia ympäristöjä.






Viimeiseksi peliksi valikoitui Little Boats of Farewell, nimimerkillä npckc kulkevan japanilaisen soolokehittäjän tarinapeli. Kuten pari muutakin peliä tässä kattauksessa, Little Boats of Farewell on minimalistinen, meditatiiviseksi kuvailtava tarinapeli. Tällä kertaa fokus on irtipäästämisessä.

Hyvin lyhyt, eli noin 5-15 minuuttia kestävä Little Boats of Farewell kertoo aaveesta, joka saapuu joelle. Rannalla aave saa itselleen pienen paperiveneen, johon häntä neuvotaan laittamaan jokin asia, josta hän haluaa päästää irti. Asia voi olla muisto, ihminen, tapahtuma; oikeastaan mikä tahansa asia. Pelaaja voi liikkua jokea pitkin, noukkien pieniä esineitä – kuten kävyn, lehden tai pikkukiven – sekä jutellen muille paperiveneitä lähettäville aaveille. Kun pelaaja on valmis, on aika laskea oma paperivene joen virtaukseen.

Paperivenettä laskiessa pelaaja saa eteensä tyhjän paperin, johon voi kirjoittaa mitä tahansa. On siis pelaajasta itsestään kiinni, miten paljon haluaa avata itseään, ja miten performatiiviseksi teksti lopulta muodostuu. Vaikutus ei tietenkään ole yhtä suuri kuin aidolla tosielämän paperiveneellä tai -lyhdyllä, mutta yllätyin katharsiksen voimasta. Little Boats of Farewell näyttää iltapäivässä Microsoft Paintilla yhteensutaistulta prototyypiltä, mutta koska otin pelin ja sen paperiveneen funktion tosissani, myös sen tarjoama tyydytys oli verrannollinen vaivannäkööni.

On mahdotonta sanoa, onko 3 euroa liikaa vai liian vähän pyydetty. Itch.io:n bundlen kautta ilmaiseksi saatu, meditatiivinen hetki oli kuitenkin kokemisen arvoinen minulle itselleni. Jos sinusta tuntuu siltä että haluaisit pysähtyä hetkeksi, päästää jostakin ajatuksesta irti ja hengähtää, Little Boats of Farewell saattaisi toimia myös sinulle.