Olin jo ehtinyt unohtaa, miten vaikeaa näitä viikon ajatuksia summaavia alkusanoja on keksiä. Joinakin viikkoina punainen lanka löytyy helpommin, toisina pitäisi löytää yhdistävät tekijät arcademaisesta ravintolapelistä, elämänneuvoihin ja tukeen pohjautuvasta moninpelistä, futuristisesta moottoripyörätasohyppelypelistä, teini-ikää perkaavasta kasvukertomuksesta sekä rapuaiheisesta huumoripläjäyksestä.

Summataan kokoelma vaikka niin, että tällä kertaa joko mennään vauhdilla, tai sitten pysähdytään pohtimaan. Jos et hyppelehdi värikoodatulta tasolta toiselle, seuraat pariskunnan keskustelua lapsettomuudestaan; jos et pyöritä pihvigrilliä Gordon Ramsayn tyytyväiseksi tekevällä tempolla, kirjoitat empaattista kirjettä tuntemattomalle ihmiselle. Niin joo, ja välillä luet hassuja rapuvitsejä.




Kehitystiimi It’s happeningin erinomainen PlateUp! on petollisen monimutkainen peli: ensivilkaisulta pirtsakka party-peli vaikuttaa pelkältä kopiolta Overcooked-pelistä, mutta mitä pidemmälle ravintoloitsijana selviää, sitä selvemmiksi erot käyvät. Peruspalikoiltaan pelit toki kuulostavat identtisiltä: sekä PlateUp! että Overcooked ovat isometrisiä, co-oppia suosivia pelejä, joissa pelataan hermoromahduksen partaalla keikkuvina kokkeina. Kiire painaa päälle samalla kun entistä monimutkaisemmat reseptit sekoittavat päätä, eikä keittiön tiiviillä käytävillä välty yhteentörmäyksiltä. Haaste syntyy kaaoksen taltuttamisesta, eli siitä miten jokainen oppii työskentelemään omalla alueellaan, toinen toistaan tukien.

Eroja kuitenkin on: siinä missä Overcooked keskittyy annosten valmistamiseen entistä hullummissa ympäristöissä (joissa monesti osa kokeista on jumissa tietyssä osaa ravintolaa, tai ravintolan eri keittiövälineet vaihtelevat keskenään paikkoja), PlateUp! pyrkii kokonaisvaltaisempaan kokemukseen. Sen lisäksi että PlateUp! on peli peliltä laajeneva roguelite, PlateUpissa annoksen valmistaminen on vasta puolet haasteesta. Lautanen ei nimittäin löydä tietään maagisesti asiakkaiden pöytään, vaan jonkun on myös tarjoiltava hampurilainen tai pizzasiivu pöytään – ja siivottava lautaset ennen seuraavia asiakkaita. Eri kokkausasemien kaaoksen sijasta PlateUp! kuvastaa siis koko ravintolan kaaosta: vaikka pihvit paistuisivat parilalla ajallaan ja alkukeitot olisivat kipoissa odottamassa, roskiin kompasteleva tarjoilija voi pilata lupaavan ravintolan. Jos asiakkaat kyllästyvät odottelemaan, lappu menee luukulle ja pelaaja voi aloittaa uuden yrityksen, uudella pohjapiirrustuksella sekä annoksella.

Päivä päivältä ravintolaan saa ostettua enemmän työtilaa, parempia keittiövälineitä sekä bonuksia antavia sisustustavaroita; työskentelylinjat mukautuvat pelaajiin, vauhti tarttuu töppösiin ja kaikki alkaa toimia: PlateUp! on parhaimmillaan myrskyn silmästä löytyvän harmonian sisäistämistä. Joku nousee johtavaan rooliin ja huutelee tilauksia, toinen työskentelee linjakokkina ja kolmas kokoaa annokset tarjoilijan vietäväksi – ja jos selviää tarpeeksi pitkälle, yksinkertaisimpia työtehtäviä voi automatisoida liukuhihnojen hoidettavaksi. Parhaimmillaan yksi automatisoitu liukuhihna nappaa jäisen kalkkunan pakastimesta ja laittaa sen paistumaan, toinen liukuhihna nappaa sen kypsänä pois ja kuljettaa automaattiselle viipalointilaitteelle, joka jakaa valmiit annokset yön yli kestäviin rasioihin. Automaation syrjäyttämän kokin ei kuitenkaan tarvitse pelätä kilometritehdasta, sillä päivien edetessä myös asiakkaiden määrä kasvaa. Kukaan ei joudu seisomaan tumput suorina.

Vaikka pelasin Overcookedit jokin aikaa sitten läpi, PlateUp! on jaksanut viihdyttää kerrasta toiseen. Hiljalleen avautuvat ympäristöt ja ruokalajit tuovat mukavaa vaihtelua, ja ravintolan eri pestit tarjoavat mukavaa uudelleenpeluuarvoa. Yksinpeliksi PlateUpia en kuitenkaan suosittele, sillä tässä tapauksessa vanhan sananlaskun voi kääntää päälaelleen: mitä useampi kokki, sitä parempi soppa.

PC:lle myynnissä oleva PlateUp! julkaistaan ennakkotietojen mukaan loppuvuodesta myös kaikille konsoleille, jonka lisäksi peli tulee osaksi Microsoftin Game Passia.






Popcannibalin kehittämä ja julkaisema Kind Words: lo fi chill beats to write to on eriskummallinen empatiakone: pelin ideana on lähettää lämpimiä sanoja sisältäviä kirjeitä tuntemattomille ihmisille.

Kind Words on siis mielenkiintoinen moninpeli: kun aloitat pelin, voit päättää haluatko lukea muiden ongelmia vai avautua omistasi. Jos haluat avautua, pääset kirjoittamaan lyhyen kuvauksen ongelmastasi, kuten “minusta tuntuu ettei minulla ole ystäviä keille puhua” tai “rahahuolet ahdistavat, varsinkin kun inflaatio kasvaa”. Lähetettyäsi avautumisesi digitaaliseen eetteriin, pelin muut pelaajat näkevät tekstisi ja voivat lähettää sinulle lyhyen vastauksen. Vastauskirjeet voivat vaihdella hyvin käytännöllisistä neuvoista puhtaaseen tsemppaukseen, vastaajasta riippuen. Ainoa sääntö on, ettei saa olla pahansuopa. Pelin nimi on Kind Words, eli kiltteys ja empatia nousevat avainasemaan.

Voisi kuvitella että Kind Wordsin simppeli idea olisi kaluttu nopeasti loppuun, mutta olen palannut pelin pariin toistuvasti viimeisen parin vuoden aikana. Erityisesti pandemia-aikana peli tuntui olevan monille terapeuttinen henkireikä, tai eräänlainen eristäytyneiden ihmisten kontaktipiste muihin ihmisiin – siitäkin huolimatta, että Kind Wordsissa kirjoitetaan anonyymisti, eikä muihin käyttäjiin voi olla mitenkään yhteydessä.

Hassua kyllä, peli toimii. Kirjoitin testimielessä muutamia avautumisia, ja huomasin ventovieraiden viestien piristävän ongelmien keskellä. Kerran unohdin koko avautumiseni, ja kuukausien tauon jälkeen minua odottivat lukuisat tsemppausviestit. Vaikka avautumiseni syy oli ratkennut jo aikoja sitten, viesteistä kumpuava rakkaus ja välittäminen kosketti. Yhtä lailla voin kehua myös muiden auttamista: vaikka monesti tuntuu ettei osaa sanoa mitään pulassa olevalle, yksinkertaisinkin viesti kasvaa helposti koko tekstikentän täyttäväksi tsemppaukseksi.

Lisänimi “lo fi chill beats to write to” ei ole erityisen tarttuva, mutta osuva. Kirjoittelun taustalla soiva lofi-musiikki luo peliin hyvin rauhallisen ja terapeuttisen tunnelman. Kirjeitä kirjoittamalla saa kerättyä myös tarroja, joiden avulla kirjoitushuone saa entistä tyylikkäämmän sisustuksen. Turvallisen tilan konsepti tuntuu mahdottoomuudelta moninpelien myrkyllisissä maailmoissa, mutta sympaattinen Kind Words on muuttanut mahdottoman mahdolliseksi.






Onko lukuisten Trials-pelien koettelemukset kaluttu läpi jo aika päiviä sitten? Jos 2D-tasapainottelutasohyppelymoottoripyöräilyä kaipaisi enemmänkin, on aika vaihtaa crossipyörä cyberpunkiin: Milkbag Gamesin FutureGrind tarjoaa supervauhdikasta scifi-kisailua.

Jo pelkkä nimi tiivistää olennaiset erot aiemmin mainittun Trialsiin: FutureGrind sijoittuu a) tulevaisuuteen ja b) sisältää grindausta. Grindaus on hauska sanaleikki: FutureGrindin scifi-pyörillä voi grindata pitkin värikoodattuja linjoja, mutta samanaikaisesti peliä on myös tarkoitus hinkata millintarkkuudella, kunnes haastavien ratojen jokainen lisätavoite on täytetty. Pelin tärkein jippo liittyy edellämainittuihin linjoihin: kulkuneuvon yksi rengas on tietyn värinen (esimerkiksi punainen) ja toinen toisen värinen (esimerkiksi sininen), ja hyrrän lailla pyörivällä kulkuneuvolla on laskeuduttava aina se rengas edellä, joka vastaa linjan väriä. Jos sohaiset sinisellä renkaalla punaista linjaa, kulkuneuvo posahtaa ja rata alkaa alusta.

Vaikka FutureGrind on osa itch.ion bundleja, kyseessä ei ole mikään viiden minuutin kouluprojekti tai puolivalmis game jam -kyhäelmä. Todella sulavaksi hiottu, hypervauhdikas tasohyppelypeli vakuuttaa kaikilla osa-alueilla. Kentät ovat sekä hyvin suunniteltuja että monipuolisia, ja eri ajoneuvotkin tuntuvat aidosti erilaisilta. Tärkeintä on kuitenkin, että FutureGrind onnistuu luomaan hyvin omanlaisensa kokemuksen. Rentojen aloituskenttien jälkeen scifi-pyörä pujottelee värikoodattujen linjojen välissä sellaisella tahdilla, että silmät menevät solmuun ja sormet hapuilevat rauhoittavia. Kaksoisvoltilla kattogrindiin, tiputtauminen alla olevaan tramboliiniin, tuplahypyllä seuraavien linjojen yli ja kolmoisvoltilla suoraan uuteen grindaukseen.

Kyseessä ei ole mikään unohdettu mestariteos, mutta FutureGrind hoitaa kaikki osa-alueet hyvin. Tavallinen myyntihinta Steamissa, Playstation 4:llä ja Switchillä on hieman turhan tyyris (noin 10-15 euroa alustasta riippuen), kun peliä on saanut myös puoli-ilmaiseksi. Alennuskorista noukituksi välipalaksi värikoodigrindaus kelpaa oikein mainiosti.






Turnfollowin kehittämä, noin tunnin pituinen kävelysimulaattori Wide Ocean Big Jacket on kaikkea sitä, mitä videopelit ovat kaivanneet: aitoja hahmoja, realistisia keskusteluja sekä samaistuttavia kohtauksia.

Alkuun jaaritteleva tangentti, josta olen saattanut jaaritella aiemminkin: on kiistattoman mahtavaa, että videopelien maailmassa voidaan toteuttaa hyvin erilaisia fantasioita. Jos tosimaailman polkupyörän tai omakotitalon mallintaminen on yhtä työlästä (tai jopa työläämpää) kuin poimuajolla liikkuvan avaruusprätkän tai fantasialinnan mallintaminen, jännittäviltä kuulostavat pelit ja vehkeet nousevat monesti pääosaan. Olen kuitenkin jo vuosia toitottanut ja toivonut, että pelit sijoittuisivat useammin tosimaailmaan: pelaajien empatia yltää kyllä fantasiamaailman kissaihmisiinkin, mutta uskon että immersion ja tunnesiteen luominen olisi helpompaa (ja mahdollisesti myös vahvempaa), jos pelien tapahtumat ja hahmot olisivat lähempänä tosielämää. Kyllä minä siitäkin herkistyn, kun Gargalgolgonin kuningaskunnan prinssi kaatuu myrkytettynä rakastajattarensa käsivarsille, mutta alkaahan tuo tarttumapinta omaan elämään olla varsin vähäinen.

Vastaus rukouksiini on PC:lle, Macille sekä Nintendo Switchille julkaistu Wide Ocean Big Jacket, upean minimalistinen otos nuorison ajatuksiin. Joss Whedonin käsikirjoittamien hahmojen lailla vitsaileva Mord on sanavalmis murkkuikäinen, joka on lähtenyt retkeilemään enonsa ja tämän vaimon kanssa. Neljäs retkeilijä on Ben, Mordin uusi poikaystävä. Slice-of-life -tyylinen tarina esittää lyhyitä, humoristisia otoksia nelikon viikonlopusta: välillä puretaan retkeilykamppeita, toisina hetkinä lintubongaillaan, kolmantena jutellaan iltanuotion äärellä. Maanläheisistä tapahtumista huolimatta taustalla on myös syvällisempiä pohdintoja. Tunnelmaltaan Wide Ocean Big Jacket on kuin kuvastamansa kesäpäivä: pelin seurassa vietetty tunti tuntuu lämpimältä halaukselta.

Ote on realistinen, mutta leikittelevän tyyliteltynä. Ikäistään vanhempi Mord käyttäytyy kaikkitietävän itsevarmasti, mutta hienovaraisen haavoittuvaisesti; monella tavoin kuten erinomaisen Bob’s Burgers -animaatiosarjan kuopus Louise Belcher. Varovaisesti kuorestaan vapautuva Ben taas on kaikkea sitä mitä 13-vuotiaat teinipojat eivät haluaisi olla, mutta silti ovat. Lapset ovat mielenkiintoisessa lapsuuden ja teini-iän välitilassa. Mordin eno Brad ja tämän vaimo Cloanne taas esittäytyvät ponnahduslautana seuraavaan elämänvaiheeseen: lapseton pariskunta ei omaa vanhemmuuden taitoja, mutta sellainen on ehkä käynyt mielessä.

Kuten tosielämässä, pelin parhaat hetket ovat intiimejä: kun muut ovat painuneet pehkuihin, kaksi hahmoa voi jutella avoimemmin. Peli ei suoranaisesti anna vastauksia esittämiinsä kysymyksiin, vaan jättää ne tosielämän lailla hahmojen ja pelaajan pohdittavaksi. Tietynlainen narratiivinen ympyrä kuitenkin sulkeutuu, ja samalla peli onnistuu todistamaan oman vahvuutensa: en ole yli 30 vuoden pelailun aikana välittänyt näin paljoa siitä, kuka saa heiluttaa metsäpolulta löytynyttä keppiä. Se on osoitus samaistuttavan maailman voimasta.






Kolmikko Del Nordlundin, Patrick Flatteryn sekä Sebastian Scainin kehittämä Procrabstination on varttitunnin mittainen välipala. Äyriäismäisten vitsien ja pikkupelien kokoelma toimii juuri niinkuin pitäisi: turha toisto ja venytys on minimoitu, jäljelle on jäänyt pelkkä ravunliha.

Pastellinsävyisessä pikselimaailmassa näyttäytyy maailman suurimman rapufanin huone: kirjahyllyyn on pinottu rapuaiheisia harlekiininovelleja ja tietokirjoja, seinältä löytyy rapujulisteita ja rapukone on täynnä rapuvitsejä ja rapupelejä. Nimi tiivistää pelin hengen: Procrabstination kertoo prokrastinoinnista rapujen keskellä. Pelin ideana on tutkia huoneen eri tavaroita ja tuhlata lyhyt, merkityksetön hetki ravunraikkaassa ympäristössä.

Varttitunnin pituista kokemusta on täysin mahdotonta arvioida erityisen vakavasti, joten tyydytään sanomaan “ja naurattaahan se”. Edellämainittujen harlekiininovellien ja vitsien lukeminen huvittaa aikansa, interaktiivisia pikkupelejäkin jaksaa pelata ainakin hymähdyksen ajan. Tosielämästä tuttua avaruusoopperaa mukaileva Rapujen sota: Uusi rapu -arcadelentely viihdytti useammankin yrityksen.

Eihän tässä silti mitään aitoa sisältöä ole. Juttusarjan aiemmassa osassa mainitun Placid Plastic Duck Simulatorin (Linkki) minimalistinen esitystapa mahdollisti laajempia tulkintoja, nyt pohdinnat jäävät hykertelyn tasolle. Joskus hykertelykin riittää.