Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2021.

Kun Ever Given -konttialus juuttui alkuvuodesta 2021 päiväkausiksi poikittain Suezin kanavaan ja halvaannutti kansainvälisen tavaraliikenteen, moni ymmärsi ensimmäistä kertaa, miten haavoittuvia globaalit toimitusketjut oikeasti ovat. Amiga-klassikko Ports of Callin veteraaneille tässä ei ollut sikäli mitään uutta: koko ajanhan ne laivat ovat vaikeuksissa.

Amiga-harrastuksen ollessa kuumimmillaan 90-luvun alkuvuosina oli kaveriporukassa jonkinlainen kunnia-asia, että jos piraattipelejä nyt jonkin verran korpuilla olikin, ei niitä ainakaan pelattu. Softa, jota jaksoi pelata, piti hankkia itselle, ja usein hankintoja tehtiinkin sitten myös kimpassa.

Yksi peli muodosti kuitenkin poikkeuksen: kukaan kun ei ollut koskaan edes nähnyt Ports of Callin myyntipakkausta. Sen sijaan se löytyi nuhjuiselta korpulta, jossa joku oli muuttanut pelin kuvakkeen nimeksi “Pelien peli!”. Tämä tuntui osuvalta, sillä pelissä oli jotain ainutlaatuista tenhoa, jonka ansiosta se piti säännöllisin väliajoin kaivaa esiin ja kikkailla käyntiin lataamalla Amiga 1200:aan vanha Kickstart-versio. Sitten istuttiin taas kaveriporukalla muutama tunti tuijottamassa, kuinka pienet laivakuvakkeet vipelsivät edestakaisin kartalla. Pelin ympärille kehkeytyi omaa huumoriaan, ja muistan useita tilanteita, joissa tunteetkin ehtivät vähän kuumentua taitamattoman kapteenin töhöillessä aluksensa parissa.




Onkin vähän vaikea määrittää, mikä Ports of Callissa tarkalleen veti puoleensa. Etenkään tuolloin kaveripiiri kun ei ollut mitenkään strategiaan kallellaan, mutta PoC on pohjimmiltaan puhdas liiketoimintasimulaatio, jossa pelaajat ostavat laivoja, nappaavat niille lasteja ja yrittävät tehdä voittoa satamien välillä. Toisinaan on vuorossa hieman toimintaa, kun alus pitää ohjata satamaan (tai satamasta) ja estää törmäys toiseen alukseen, jäävuoreen tai koralliriuttaan.

Eräs viehätystekijä tosin takuuvarmasti oli James D. Sachsin ja Richard La Barren erinomainen grafiikka. Pikseligrafiikkavelhot Sachs ja La Barre olivat ilahduttaneet jo Cinemaware-tuotoksissa sekä monissa Amigan grafiikkaa esitelleissä kuvissa, ja omaleimaisen tyylin tunnisti myös Ports of Callista välittömästi. Vanhat ja ruosteisetkin laivat näyttivät hienoilta ja aluksen ikkunasta avautuvat satamien maisemat toivat tuulahduksen kaukomailta.

Noin muuten peli oli saksalaista alkuperää, kehittäjinä toimivat Rolf-Dieter Klein ja Martin Ulrich. Mobygamesin tietojen mukaan heistä kumpikaan ei ole ollut mukana minkään muun pelisarjan kuin Ports of Callin kehityksessä. Julkaisijana toimi Aegis Interactive Entertainment, joka julkaisi vain kourallisen pelejä ja keskittyi lähinnä hyötysoftaan Amigalle ja Macintoshille: ainakin Aegis Animator ja Sonix olivat tuttuja varhaisille amigisteille. Nykyisin erilaisia Aegis-nimeä käyttäviä softataloja on useita, mutta niillä ei ilmeisesti ole juurikaan tekemistä tämän Aegisin kanssa.




Ports of Call on siis moninpelattava, jopa hieman lautapelihenkinen bisnessimulaatio, jossa pelaajat pyörittävät kuljetusyritystä. Ensimmäinen tehtävä on ostaa laiva, joka etenkin pelin alussa on usein vain siteeksi merikelpoinen. Sen jälkeen sitten otetaan lasti kyytiin ja lähdetään seilaamaan kohti määränpäätä. Kun lähtösatamasta on selvitty merelle, pitää vielä päättää kuinka nopeasti ajetaan. Suurempi vauhti kuluttaa enemmän polttoainetta, mutta jättää toisaalta enemmän pelivaraa viivästyksille. Toisinaan lastiin liittyy myös aikarajoja, jolloin varaa hidasteluun ei ole. Joskus taas on tarjolla mahdollisuus ottaa kyytiin sen suuntaista lastia, josta määräsatamassa ei päätä silitellä, kuten aseita tai epämääräisiä arkkuja. Jos ei jää kiinni, palkinto voi olla tuntuvakin.

Matkan varrella törmää usein myrskyrintamaan. Tällöin uhkarohkea kapteeni voi joko yrittää ajaa sen läpi ja riskeerata aluksen vaurioitumisen tai kiertää myrskyn, mistä seuraa luonnollisesti usean päivän viivästys juoksevine kuluineen.

Ehdottomasti työläin osio on sitten se, kun tietyn sataman luotsit ovatkin lakossa tai pelaaja haluaa muuten säästää luotsimaksuissa. Tällöin kapteenin on itse ohjastettava purtilo merelle tai laituriin käsiohjauksella, jota operoidaan hiirellä näytöllä olevien säädinten kautta. Harjoituksen vaativuus vaihtelee suuresti: välillä puuha on lastenleikkiä, toisinaan taas aluksen laituripaikka on omituisen mutkan takana, se pitää saada tiettyyn asentoon ja aikarajakin vielä nostaa verenpainetta. Kolauttaminen laituriin aiheuttaa tietenkin laivaan tuntuvia vaurioita.

Aluksen vointia kannattaakin toden totta tarkkailla, sillä kun kunto laskee alle 50 prosentin, on olemassa suuri vaara purtilon uppoamisesta. Tästä seuraa tietenkin sekä aluksen että lastin menetys, ja vain harva laivanvarustaja kykenee tällaisesta tappioasemasta nousemaan taisteluun voitosta.

Eipä tosin sillä, että voitosta olisi oikein edes koskaan pelattu. Täysi Ports of Call -peli nimittäin kestää useita tunteja, enkä muista että olisimme oikein koskaan sitä edes loppuun asti pelanneet. Peli oli aina hauskaa aikansa, kunnes se ei enää ollut ja jäi taas diskiboksiin seuraavaa kertaa varten. Yleensä sessio päättyi ensimmäisen laivanvarustajan konkurssiin.



Aika on kullannut muistot hupaisista moninpeli-istunnoista, mutta kokeilu nykyaikana palauttaa mieleen, että Ports of Call sisälsi myös jokusia perin ärsyttäviä seikkoja. Eräs tällainen oli pakollinen toimistolla vierailu: jos pelaaja ei säännöllisesti käynyt avaamassa omaa hallintanäkymäänsä, joku varasti kassasta rahaa, jopa kymmeniä tuhansia dollareita. Aika pian kaveriporukassa muodostuikin yhteistyökuvio, jonka mukaan yksi pelaaja kävi aina vuorollaan kaikkien toimistolla klikkaamassa ja rosvoukselta vältyttiin.

Muitakin kummallisuuksia esiintyi. Aikarajoitetut rahdit eivät tuntuneet Amigalla onnistuvan oikein koskaan, vaikka itse laskien päivät eivät mitenkään ehtineet kulua. Kokeilu Steamista ostetulla Windows-versiolla (joka on ulkoasultaan lähes identtinen) tuntuu tämän suhteen erilaiselta – voiko olla, että piraattina kiertäneeseen Amiga-versioon oli ujutettu jokin jekku, vai onko koodia vain myöhemmin päivitetty? Windows-painos myös tarjoaa mahdollisuuden ohittaa laivan ohjaaminen kokonaan ja keskittyä pelkkään bisnekseen. Vastapainoksi sen äänet ovat vähän huonommat ja grafiikka on piirun Amigaa rujompaa, kun joku on keksinyt työntää mukaan melko kehnoja digitoituja laivan kuvia aiemman ihan nätin pikseligrafiikan sijaan. Yhteistä molemmille on kuitenkin varsin puhdasverinen insinöörikäyttöliittymä.

Ports of Call XXL

Niin, siitä piratismista puheen ollen. Ports of Call oli mukana ohjelmistopaketin osana Suomessakin myydyssä Amigan Discovery-paketissa, mutta muuten en nähnyt sitä koskaan missään myytävän. Siitä huolimatta se oli käytännössä kaikilla. Pikainen haku eBaylle tuottaa Kanadasta yhden vesivahingosta kärsineen laatikottoman pelin, josta halutaan yli 50 euroa, ja toteutuneet kaupat boksatuista kappaleista tukevat tätä hintahaarukkaa. Kovin yleisestä tuotteesta ei siis ole kyse.

Laajamittainen piratismi ei jäänyt huomaamatta Rolf-Dieter Kleinilta, joka toteaakin www.portsofcall.de-sivustollaan, että peliä vuosikaudet luvatta pelanneet voisivat nyt viimein tehdä hyvin ja ostaa edes edullisimman lisenssin, joita hän kaupittelee neljän euron hintaan. Ports of Call Classic on tosin ostettavissa 3,99 eurolla myös Steamista. Vanhan Amigaversion ostamisesta tositteen lähettävä saa lisenssin uuteen versioon ilmaiseksi.

Klein on vuosien varrella tehnyt runsaasti töitä Ports of Callin tuomiseksi nykyaikaan. Vuonna 2008 Windowsille julkaistu Ports of Call Deluxe ei kerännyt kehuja tai muodostunut hitiksi, mutta työ pelin parissa on jatkunut: uusin versio on nimeltään Ports of Call XXL, johon voidaan yhdistää myös uusin kolmiulotteinen laivasimulaatio.

PoC XXL:n tuntiin rajoitetun demoversion voi ladata ilmaiseksi, joten kävin nappaamassa sen ja kokeilin. Uusin päivitys oli kirjoitushetkellä reilun kuukauden ikäinen. Ensivaikutelma on, että pelin runko on itse asiassa hyvinkin pitkälle ennallaan, mutta kaikkea on vain paljon enemmän. Jopa liikaa. Eri satamia, lasteja, kaikkea mahdollista on niin hurjasti, kaikki on niin monimutkaista ja insinöörikäyttöliittymä on päässyt niin valloilleen, että se helppo ja lähestyttävä laivasimulaatio on muisto vain. Hetken valikkohelvetissä seikkailtuani turhauduin syvästi. Jos laivan ohjaaminen kahdella akselilla alkuperäisessä Ports of Callissa oli hieman kankeaa, XXL vie erilaiset nippelit aivan uudelle tasolle

Eli miten tämän nyt oikein hienotunteisesti sitten muotoilisi: kun Ports of Callista poistetaan kaunis pikseligrafiikka ja pelirunkoa paisutellaan joka suuntaan, lopputulos on vähemmän kuin osiensa summa. Epäilemättä osa pelin rajoitteista oli seurausta Amigan rajallisesta muistija levykapasiteetista, mutta osittain ne myös pakottivat pelin kompaktiin muotoon.

Ottaessani artikkeliin ruutukuvia (jotka siis ovat peräisin Steam-versiosta) huomasin edelleen viihtyväni pelin parissa, ja perheen kanssa suoritettu pikainen kokeilu Amiga-versiolla vahvisti tämän: Ports of Call on helposti lähestyttävää kevyttä strategiaa, jonka pienet viat on mahdollista antaa anteeksi sen korkean iän perusteella. PoC XXL taas vaikuttaa enemmän Microsoft Exceliltä kuin peliltä, ja tätä genreä Eve Online dominoi ylivertaisesti.

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi