Tämänviikkoinen pelikattaus on erinomainen osoitus siitä, miksi indie-rintamaa kannattaa tukea. Vaikka kaikki viikon pelit eivät ansaitse korkeaa tähtimäärää, jokainen peleistä on hyvin suunniteltu ja mielenkiintoisesti toteutettu. Hyvistä puolistaan huolimatta on selvää, että näille peleille olisi kuitenkin ollut vaikeaa – ellei täysin mahdotonta – saada massiivista rahoitusta: kävelysimulaattori koulun loppumisesta, skeittipeli ilman pistemääriä, fantasiamaailmaan sijoittuva kahvilapeli…

Indiepuolella nämäkin ideat on saatu kukoistamaan. Jos sinusta siis tuntuu siltä että pelimaailma junnaa paikoillaa, eikä aitoa innovointia enää synny, ota silloin tällöin pieni paussi AAA-pelien vuosipäivityksistä ja sukella syvempiin vesiin!




Steamissa viidellä eurolla myytävä rullalautapeli The Ramp on Paul Schnepfin kehittämä (ja hänen omin sanoin kuvailemansa) digitaalinen lelu. Leluksi kuvaaminen saattaa kuulostaa turhan alentuvalta, mutta taustalla on ihan pätevä syy: isometrinen The Ramp ei kilpaile Tony Hawkin tai Skaten kanssa kaikkien aikojen rullalautailupelin pystistä, vaan pyrkii kuvaamaan rullalautailun zenimäistä henkeä lyhyen, meditatiivisen hetken ajan. Tarkoituksella riisuttu kokemus tavoittaa skeittaamisen ytimen upealla tavalla!

Schnepf kuvailee, miten The Ramp on tarkoitettu 15-30 minuutin sessioissa pelattavaksi välipalaksi, jossa nautitaan enemmänkin rullalautailun flow’sta kuin päheiden trikkien ländäämisestä. The Ramp onnistuu tavoitteissaan erinomaisesti. Ohjaustyyli on toki hieman erikoinen koko ikänsä Toni Haukkaa hakanneelle, mutta rampilla rullailu on niin simppeliä ettei uuden omaksumiseen kulu montaakaan sekuntia. Yhdellä tatilla ohjataan ukkoa, toisella tehdään ilmassa temppuja. Olkanapilla grindataan. Eniten opettelua vaatii The Rampin kiihdytysmekaniikka, jossa ohjaimen A/X-nappia pitää painella omanlaisessaan rytmissä, riippuen siitä missä kohdassa ramppia rullataan.

The Ramp on tosiaan hyvin riisuttu kokemus. Trikkivaihtoehtoja ei ole kuin muutamia, eikä hahmollekaan voi valita kuin ihonvärin ja sukupuolen. Mukana ei ole vaihdettavia dekkejä, t-paitoja, trukkeja tai kenttiin piilotettuja esineitä. Neljä minimalistista kenttää esittelevät upeasti oleelliset lautailupaikat: klassisen half-pipen, Alvar Aallon munuaisallasta mukailevan altaan, perinteisen skeittipuistoaltaan sekä jättirampin.

Vähäisestä määrästä huolimatta kaikkea on juuri tarpeeksi. Riisumalla kaiken ylimääräisen The Ramp on kuin tuulahdus raikasta happea liikuntamuodolle, jonka konventioita kyseenalaistavaa sekä yhteiseloa vaalivaa henkeä on varjostanut jo pidemmän aikaa ylikaupallistuminen. Vuosituhannen taitteen räjähdysmäinen kasvu skenessä toi mukanaan paljon hyvää, mutta myös paljon turhaa. The Ramp muistuttaa mistä lautailussa on pohjimmiltaan kyse: rullailijasta ja rullalaudasta, kasvavasta ja laskevasta vauhdista, liikkeen hurmasta. The Ramp on puhdasta rullalautailua parhaalla mahdollisella tavalla.






Before Your Eyes on tarina menestymisestä. Kahdeksan vuotta sitten yliopistossa opiskelleella Will Hellwarthilla oli idea pelistä, joka käyttäisi pelaajan silmiä mekaniikallisesti. Parin kurssikaverin avulla idea kehittyi prototyypiksi, joka keräsi sekä kiitosta että palkintoja eri tapahtumissa. Onnistuneen Kickstarter-rahoituksen avulla prototyyppiä kehitettiin edelleen aidoksi peliprojektiksi, jonka lopputulos on vuonna 2021 päivänvalon nähnyt Before Your Eyes: peli, jota ohjataan silmiä räpäyttämällä.

Before Your Eyes on tarina menehtymisestä. Benjamin Brynn herää lautalta, jota kipparoiva merikarhu kertoo että Benjamin – eli pelaaja – on vainajalan kuolleiden joesta naarattu sielu. Jos Benjamin kertoo kipparille elämäntarinansa, tämä voi oraatoida tarinan paratiisin portinvartijalle. Jos oraatointi onnistuu, Benjamin pääsee viettämään elämänsä toispuoleisen vehreillä nummilla – epäonnistuminen taas johtaa ikuiseen kadotukseen kuolleiden joessa. Benjamin alkaa kertoa elämästään, yksi silmänräpäys kerrallaan.

Before Your Eyes on tarina menestymisestä. Jokainen pelaajan silmänräpäys – joita peli tarkkailee webcamin välityksellä – siirtää Benjaminin tarinaa seuraavaan kohtaukseen; välillä muutamalla minuutilla, välillä muutamalla vuodella. Professorin ja säveltäjän taidokas jälkikasvu osoittaa kyvykkyyttä eri suuntiin, mutta on pelaajan silmäripsistä kiinni, mihin suuntaan elämä kulkee: onko Benjamin äitinsä unelmia toteuttava pianovirtuoosi, tai kenties abstrakteilla maalauksilla mainetta keräävä taiteilija? Unelmoiko muksu Kreikan raunioista vai Egyptin pyramideista? Kuinka usein velvollisuudet vievät nuorta? Vastaako hän puhelimeen kun naapurintyttö soittaa? Hitaasti Benjaminin tarina täyttää yksityiskohdat, ja elämänkaari avautuu. Tarina ei ole mullistava, mutta koskettavasti kerrottu.

Before Your Eyes on tarina menehtymisestä. Kaiken pohjalla siintää tieto siitä, että onpa Benjaminin elämänpolku sitten millainen tahansa, lopullinen päämäärä on silti sama. Tieto sekä hankaloittaa, että laajentaa teemoja. Se lohduttaa, että innoittaa. Elämän mittaisen odysseian suurin suru on, ettei silmiä seuraava teknologia toimi virheettä. Välillä räpäykset eivät rekisteröidy, useammin kamera lukee räpäyksiä siellä missä niitä ei ole. Katkonaiseksi jäänyt kohtaus tuntuu kaamealta menetykseltä, vaikka tietääkin että kaikki oli tavallaan mennyttä jo valmiiksi – muisteluahan tämä kaikki on. Menetystä seuraava pohdinta kaiken hetkellisyydestä on toisaalta menetyksen arvoista. Hopeareunuksen löytää monesta paikasta, jos haluaa.

Before Your Eyes on tarina menestymisestä. Näin upeita, kokonaisvaltaisesti omanlaisiaan pelejä tulee harvoin vastaan, ja se että peli on syntynyt näin vaatimattomista alkeista osoittaa, etteivät hyvät ideat vaadi miljoonabudjetteja ja suurtuotantoja onnistuakseen. Nappasin tavallisesti noin kympin hintaisen pelin Steamin alennuksista muutamalla eurolla, enkä olisi voinut käyttää rahojani senttiäkään paremmin. Tietokoneettomat pelaajat voivat räpytellä myös älypuhelimensa äärellä.






Nykyaikainen maailma, jossa elää fantasiatarinoista tuttuja olentoja? Jatkuvaa sadetta sekä ikuinen yö? Kasariestetiikkaa? Hetkinen, pelaanko minä uutta Shadowrun-peliä?! No en tietenkään, vaan baristasimulaattoria.

Pelit ovat usein eskapismia sekä voimafantasioita, mutta en usko että erityisen moni haaveilee kahvilassa työskentelystä. Hanttihommien luonteesta huolimatta Toge Productionsin Coffee Talk asettaa pelaajan juuri tiskin taakse, espressokeittimien ja machateiden maailmaan. Vauhdikkaan co-op -kokkailupeli Overcookedin kofeiininhuuruisesta kilpailijasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Coffee Talkin painopiste on enemmän talkissa kuin coffeessa: päähuomioon pääsevät kahvilan öiset asiakkaat, joista jokaisella on omat huolensa ja haaveensa. Muutaman tunnin tarinassa tutustutaan muun muassa laulajanurasta haaveilevaan kissaan, kirjaa kirjoittavaan journalistiin sekä lajienvälisen parisuhteensa kanssa kamppailevaan haltiaan ja succubukseen.

Pelistä 90% on puhdasta visual novel -dialogia, jonka aikana pelaaja ei voi tehdä minkäänlaisia valintoja. Tämä on erityisen harmillista, sillä mielenkiintoisesta asetelmastaan huolimatta dialogi on pääsääntöisesti epäluonnollista ja kliseistä, eivätkä hahmot muutenkaan kohoa stereotypioiden yläpuolelle. Peli ei sisällä massiivisia juonikäänteitä tai suuria tapahtumia, vaan painopiste on arkisissa ongelmissa sekä tunne-elämässä. Onnistuneena lopputulosta voisi kutsua slice of lifeksi, mutta tällaisenaan lopputulosta kuvailisi ennemminkin lässähtäneeksi pannukakuksi.

Peli on kerännyt kehuja erityisesti inklusiivisuudesta sekä siihen liittyvien teemojen käsittelystä, mutta nykypäivänä löytyy onneksi laadukkaampiakin LGBTQ-pelejä. Tarinan syvällisetkään aspektit eivät ole erityisen syvällisiä, tyyli on lähempänä melodramaattisen lukiofilosofin aivoituksia. Retrografiikat kylläkin miellyttävät silmää, eikä kahvilan lo-fi -soundtrackissa ole vikaa.

Ajoittain höpinät keskeytyvät, kun joku asiakkaista tilaa latten tai hunajateen. Juomia pelaaja saa sentään väsäillä autonomisesti, yhdistämällä kolme eri ainesosaa. Yksinkertaiset juomat – kuten pelkkää kahvia sisältävä espresso – onnistuvat vain yhdellä aineella, monimutkaisemmat vaativat useita ainesosia tietyssä järjestyksessä. Erilaisten yhdistelmien keksiminen on hauskaa puuhastelua, mutta rajatut epäonnistumismahdollisuudet pakottavat monesti turvallisempiin vaihtoehtoihin.

Coffee Talk on peli, jonka kahvinkeitto tuntuu rajatulta ja keskustelut epäluonnollisilta. Monen muun indiepelin tavoin Coffee Talk kompuroi toteutuksessaan, vaikka idea on hauska. Matalapainepelien neljännessä osassa (linkkilinkki) ja V2.fi:ssä myös erikseen arvioitu Night Call esitteli paremmin yöllisen kaupungin pieniä tarinoita. Wannabe-baristat pääsevät keittämään kupposia itch.io:n lisäksi Steamissa, Nintendo Switchilla, Xbox Onella ja Playstation 4:llä.






Another Lost Phone on Accidental Queensin tarinavetoinen puzzlepeli, jonka ytimessä on löytynyt puhelin: mitä luurin omistajalle on tapahtunut?

Nimessä viitatun Lauran puhelinta tutkitaan ja availlaan sovellus kerrallaan. Yllätyin miten yhtenäiseltä ja hyvin rytmitetyltä Another Lost Phone tuntui, vaikka kyseessä on varsin tuntematon pikku indiepeli. Tuttuun tapaan pelaaja on aluksi aivan pihalla kaikesta, mutta yksi SMS-viestiketju toisensa perään esittelee tarinan eri hahmot: vastikään unelmiensa työpaikan saaneen Lauran, tämän uuden avopuolison, pariskunnan kollegat, ystävät ja omaiset.

Kun tekstiviesteistä siirtyy valokuvagallerian tarkkasilmäiseen tutkimiseen, sähköpostiviestien lukemiseen ja muistion muistiinpanojen selaamiseen, irtonaiset langanpätkät alkavat yhdistyä: yhdessä tekstiviestissä pyydetään kuvia häistä, ja samana päivänä lähetetystä sähköpostista löytyy kuva pariskunnasta; kollegan ehdotteleva viesti tuntuu erikoiselta, kunnes lukee pelinsisäistä versiota LinkedInistä.

Vaikka puzzlet eivät haasta muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, pelatessa syntyy miellyttävä salapoliisifiilis. Esimerkiksi työsovellukseen pääseminen on erinomaisesti kehitetty puzzle, joka vaatii puhelimen kontaktien identifioimista, jolloin dekkarin täytyy kaivaa suurennuslasi esille ja vertailla esimerkiksi kalenterin päivämääriä tiedostojen aikaleimoihin tai tekstiviestikeskusteluiden ja sähköpostien sisältöjä toisiinsa. Fiilis on hyvällä tapaa hyvin ei-pelimäinen, pelaaminen tuntuu ennemminkin aidon puhelimen tonkimiselta.

Asioiden hidas aukeaminen on rytmitetty narratiivisessa mielessä varsin onnistuneesti, ja vaikka tietyt käänteet tarinassa ovatkin ilmiselviä, niiden selviämistä seuraa silti mielellään. Aivan virheetöntä tarinankerronta ei silti ole: dialogi on ajoittain hyvin epäluonnollisen tuntuista, ja rennoimmatkin rupattelut kuulostavat monesti joko Lifetime-elokuvan saippuaoopperaiselta melodraamalta tai suoraan pamfletista luetulta puheelta. En silti nipota aiheesta liiaksi, sillä yleisesti ottaen tarina on paitsi eheä, myös hyvin kerrottu. Another Lost Phonea voi suositella paitsi tarinavetoisten pelien rakastajille, myös puzzleja kaipaaville salapoliiseille.

Another Lost Phone: Laura’s Storyn löytää parilla eurolla itch.ion, Steamin ja Nintendo eShopin lisäksi iOS- ja Android-kaupoista.






Kirjoittaessani Before Your Eyesin arviota huomasin pelin kotisivulla mielenkiintoisen pikku triviatiedon: tekijätiimin esittelyssä luki, että lead artist Hana Lee työstää samanaikaisesti myös peliä nimeltä No Longer Home. Olinkin sattumalta ostanut No Longer Homen juuri samaisesta alennuksesta kuin Before Your Eyesin, joten ei muuta kuin uutta tarinapeliä kiintolevylle.

No Longer Home kertoo tarinan kahdesta Englannissa opintojaan päättävästä yliopisto-opiskelijasta. Ao ja Bo ovat seurustelleet vuoden, mutta opintojen päättyessä japanilaisen Aon täytyy palata kotimaahansa. Bo ei ole löytänyt opintojaan vastaavaa työtä, joten tie vie takaisin vanhempien luokse. Pariskunta ei ole eroamassa, mutta puolen planeetan mittainen välimatka, työelämään astuminen sekä vanhasta asunnosta luopuminen on massiivinen muutos. Pariskunta viettää viimeiset grillibileet ystäviensä seurassa ennen tavaroiden pakkaamista.

No Longer Home on loppupeleissä varsin tavanomainen kävelysimulaattori, mutta vahvan tarinavetoisuuden sijaan kyse on ennemminkin tietynlaista tunnelmaa taltioivasta mood piecestä. Mekaniikallisesti pelaaja lähinnä klikkailee dialogivaihtoehtoja tai erilaisia kiintopisteitä – kuten huonekaluja – kuullakseen kaksikon pohdintoja aiheesta. Juonta ei juurikaan ole, ennemminkin pohdintoja, keskusteluita, pieniä hetkiä sekä hyvästejä, jotka tuntuvat viimeisiltä – vaikka kukaan ei niitä sellaisiksi mielläkkään. Toivoakin löytyy.

Huono puoli on, etteivät pohdinnat ole erityisen originaaleja; hyvänä puolena niiden ei tarvitsekaan olla. Ao ja Bo kohtaavat omia haasteitaan, mutta molemmissa toistuvat samat teemat ja tunnot: yhteiskunnan sekä vanhempien odotukset, päämäärättömyys, arjen opettelu, minäkuvan muodostaminen… Kuten sanoin, ei erityisen originaalia, mutta osuvaa. Arkisimmat ajatukset iskevät lujimpaa: muuttoauton istumajärjestyksen pohtiminen, tai harmittelu, ettei kirjahyllyä tullutkaan koskaan asennettua seinään.

Onneksi No Longer Home onnistuu tärkeimmässä. Jokainen hetki pelin prologista viimeiseen sananvaihtoon tuntuu juuri siltä hetkeltä elämässä, mitä No Longer Home pyrkii kuvastamaan. Epätietoisuus tulevasta; antiklimaattinen askel aikuisuuteen; tietynlainen tunnottomuus kun nuorekas seikkailunhalu ja kiilto silmistä korvaantuu arjen realiteeteilla. Se hetki kun ymmärrät, miksi kaikilla aikuisilla on 15 keskeneräistä projektia jotka hoidetaan “sitten joskus”. Tai ne kaikki takaraivossa kuiskivat todennäköisyydet tulevaisuudesta, vaikka taistelunhalu pyristeleekin niitä vastaan.

Minimalistinen äänimaailma ja hillitty väripaletti vahvistavat kuvausta. Haikeat jäähyväiset, hitaat hetket ja epävarma tulevaisuus ovat alati läsnä, ja useimmilla 2000-luvun ihmisillä on varmasti Aoon ja Bo’hon samaistuttavia ajatuksia sekä pelkoja. No Longer Home ei tunnu aina tietävän mitä se haluaa lopulta sanoa, mutta se toimii meditatiivisena kuvauksena yhdestä elämänvaiheesta.

Eri PC-alustojen (Steam, Humble Store, itch.io, Epic Store) lisäksi No Longer Home on myynnissä Xboxilla ja Nintendo Switchillä.