Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021.

Vuosien takaisesta Aku Ankka -lehdestä jäi mieleeni jutun otsikon mukainen kyltti, joka oli ripustettu Akua pidättelevän häkin ulkopuolelle. En enää muista tarinan kulkua sen tarkemmin, mutta eiköhän Akulla olleet taas kerran lähteneet hommat hieman turhan isolle. Yleinen tarinatyyppi kun etenee niin, että Aku huomaa olevansa hyvä jossakin yllättävässä asiassa, mutta koska Disney-universumi pitää aina tarinan lopuksi palauttaa jokseenkin entiselleen, kehnostihan siinä useimmiten käy – joskus huonon tuurin, mutta yleensä ihan vain ylpistymisen ja ajattelemattomuuden vuoksi. Ehkä siksi Aku onkin meidän nöyrien suomalaisten suuri hahmosuosikki, johon itsekin koen edelleen samastuvani.

Niin kauan kuin muistan, minullakin on ollut paljon kaikenlaisia ideoita. Toiset niistä ovat olleet parempia kuin toiset, mutta retropeleihin retkahtamisen nostan kyllä sinne kärkipäähän. Kun 1990-luvun lamavuosina aloin haalia kirpputoreilta ja ihmisten nurkista vanhoja tietokoneita ja konsoleita, en todellakaan arvannut, mihin se vielä johtaisi. Pelikonepeijoonien virtuaalinen verkkomuseo kehittyi lopulta osaksi oikeaa, kansainvälisesti palkittua Suomen pelimuseota, ja Jukan kanssa vietetyistä yhteisistä pelisessioista muotoutui myös Retro Rewind. Ja juuri mikään näistähän ei olisi toteutunut ilman uskollista, sopivan yllytyshullua Manua.

Silti toisinaan tällainen kyltti olisi ollut ihan hyvä asentaa omaankin asuntoon, tai vaikka ripustaa kaulaan – etenkin läheisten mielestä. Toisinaan tarjolla on ollut tilaisuuksia, joista on ollut mahdoton kieltäytyä, ja siihen nähden esimerkiksi säilytystilan rajallisuus on ollut toissijainen seikka.

Ensimmäisenä mieleeni tulee vuosituhannen vaihteessa tekemämme retki surmanajaja Onni Suurosen (1923– 2014) tivolin varastolle Keski-Suomeen. Olimme varautuneet reissuun kahdella autolla perävaunuineen, mutta hommahan lipesi lapasesta välittömästi kun Onni alkoi hinnoitella tavaroitaan. Kaikki vähänkin epäkurantti – kuten nyt vaikka ukkosen vaurioittama Midway Winner -peliautomaatti vuodelta 1973 – oli tarjolla puoli-ilmaiseksi, joten alkuperäinen hankintasuunnitelma laajeni hyvin nopeasti. Mukaan lähti Winnerin lisäksi muun muassa puolikuntoinen mutta ulkoisesti siisti Taito Top Speed sekä noin pienen yksiön kokoinen Segan Jet Rocket (1970), jota voi sitäkin nykyisin ihailla ja kokeilla museon pelihallissa.

Koska mahdollinen rikos on jo vanhentunut, voin tunnustaa ettei meillä ollut aavistustakaan siitä, miten paljon ylikuormaa kyydissä oli. Manun Peugeot-farmari ja oma Lada Samarani sekä niiden vetämät perävaunut lastattiin äärimmilleen täyteen, ja itse päädyin muun muassa purkamaan Samaran takaistuimen Suurosen pihassa. En siis kaatamaan selkänojaa, vaan irrottamaan koko takapenkin kiinnikkeistään, jotta pienehkö Top Game -kabinetti mahtui mukaan.

Eikä tämä ollut suinkaan ainoa vastaava ostosmatka. Usein tilanne oli se, että vaikka olisi halunnut vain jotain tiettyä, myyjä tahtoi eroon koko kuormasta ja loppujen määränpää olisi ollut jätelava. Tälle ei luonto antanut periksi, joten pyrimme aina pelastamaan mahdollisimman paljon laitteita. Näin yksi kabinetti muuttuikin kahdeksi ja pari–kolme vaikkapa seitsemäksi. Kotiin saavuttua oli sitten edessä sen pohtiminen, mihin laitteet työnnetään edes väliaikaisesti sateensuojaan. Tuolloisilla tuloilla varastojen vuokraaminen – niiden ostamisesta puhumattakaan – ei tullut kysymykseen, joten useimmiten vanhempien autotalli sai jälleen osoittaa venymiskykyään. Enimmillään sinne olikin ladottuna erilaisia kabinetteja vieri viereen kuin muinaisen Starcade-ohjelman kulisseissa, tosin sillä merkittävällä erolla, että nämä kaapit olivat kaikki jotenkin puutteellisia. Seuraavien kuukausien kuluessa laumaa sitten harvennettiin diilaamalla vähemmän kiinnostavia koneita eteenpäin eri kanaviin, kunnes sisällä mahtui sentään liikkumaan. Kylmää tallia pihan perälläkin hyödynnettiin, kunnes syksyn saapuminen pakotti tavaroiden entistä aggressiivisempaan edelleenmarkkinointiin. Jälleen kerran tärkeintä oli se, ettei mitään mene roskiin tai lopullisesti pilalle.

Rikastumaan tällä puuhalla ei todellakaan tuolloin päässyt, sillä laitteista olivat kiinnostuneet lähinnä muut samanlaiset pöljät, joiden budjetit olivat myös taskurahaluokkaa. Lähinnä vertaisin tilannetta siihen, että kemikaaliriippuvainen rahoittaa omaa käyttöään diilaamalla muille. Melko kuumottavana muistuu mieleen muun muassa erään Race Drivin’ -kabinetin roudaaminen hervantalaisen tornitalon yläkerrokseen hississä, jonka liikkuvasta seinästä jäi kaapin takareunaan matkaa alle senttimetri.

Ei siis ihme, että lähipiirin ymmärrys puuhastelulle oli joskus hieman vähissä. Saatan kuvitella, että vanhoja autonromuja pihalleen haaliva mobilisti kohtaa samanlaisia asenteita – ainakin siihen asti, kun suulissa yllättäen makaakin se viimeinen kappale jotain harvinaisuutta. Jos me emme olisi seikkailleet kaiken maailman epämääräisten romujen perässä pitkin maakuntia ysärin lopulla ja tonnarin alussa, olisi Suomen pelihistoriaa nyt tallessa merkittävästi nykyistä huonommin. Joskus hullulla keräilijälläkin on sijansa.

Kuvakollaasi: Manu Pärssinen

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi