Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021.

Sarjakuvahahmot ovat inspiroineet monia pelejä. Vaan kuinka kävi, kun peleistä yritettiin tehdä sarjakuvamaisia?

Videopelit ovat aina lainanneet kaksin käsin muulta viihdeteollisuudelta, etenkin niinä varhaisempina aikoina, kun pelit tehtiin karkeista pikseleistä eikä pelialalla ollut vielä vahvoja omia brändejä. Sittemmin vaikutteet ovat toki kulkeneet myös toiseen suuntaan, ja peleistä on tehty kirjoja, sarjakuvia ja elokuvia. Vanhana sarjisfanina itseäni kiinnosti etenkin se, millä eri tavoin pelejä ja sarjakuvia on yritetty vuosien mittaan yhdistää – siis muutenkin kuin käyttämällä peleissä lisensoituja piirroshahmoja.


Hienoisen retrorewindaamisen tuloksena löysinkin muutamia pelejä, joissa sarjakuvatyylistä designia naitettiin videopeleihin erilaisilla, väliin jopa innovatiivisilla tavoilla. Tämän artikkelin kipinä voidaan jäljittää RR 2/2019:een tekemääni arvosteluun C64:n Brubaker-seikkailupelistä, sillä sen pelaaminen toi vahvoja säväreitä kahdesta vielä vanhemmasta seikkailusta. Melbourne Housen supersankariseikkailut Redhawk ja Kwah! olivat aikanaan niin outoja, että tänään ne olisivat enemmänkin indiestudion taidehöttöä kuin suuren pelitalon AAA-julkaisuja.

Niiden kuningasidea oli visualisoida tekstipeli puhekuplien ja piirrettyjen efektien avulla niin, että keskustelut ja reaktiot kaikkiin komentoihin näytettiin sarjakuvaruuduilla. Tulos oli kuin äärimmäisen hitaasti etenevä ja niukalla ruutubudjetilla toteutettu animaatioelokuva.

Elämys kuitenkin kompastui moneen ongelmaan. Ikävimmät niistä olivat kuvien jatkuva piirtäminen ja hidas piirtonopeus, joten peli eteni kovin verkkaisesti. Tekstiparserissakaan ei ollut hurraamista. Supersankariseikkailusta oli vaikea nauttia, vaikka tekijöiden visio olikin rautaisen omaperäinen ja pelit näyttivät veikeiltä. En ihmettele, että ne jäivät huonosti tunnetuiksi kuriositeeteiksi.




Brittiläisen 2000 AD:n sarjakuvaan pohjautuva Slaine marssi aivan omaan suuntaansa. Enpä muista yhtään vastaavaa peliä vuosikymmenten varrelta – ja hyvä niin. Kelttiläisen barbaarisoturin seikkailut tarjoilivat paperilla seksiä ja väkivaltaa, mutta digiruudulle siitä tihkui lähinnä taiteellisia turhaumia. Reflex-komentojärjestelmän paperilla hyvältä näyttänyt idea ei näet toiminut lainkaan käytännössä.

Jaetun ruudun oikealle puolelle ilmestyvät pienet kuvat ja tekstilaatikot kuvasivat soturin ympäristöä ja havaintoja. Pelaajan komennot barbaarilleen vipelsivät vasemmassa ikkunassa. Vipelsivät? Kyllä, tilanteeseen sopivat käskyt vierivät ruudulle ja pois, ja pelaajan piti yrittää siepata niistä joystickillä haluamansa. Tämä mukamas kuvasi barbaarin primitiivistä ja päättämätöntä mieltä, mutta käytännössä se oli yksi pelihistorian hirveimmistä käyttöliittymistä. Jossain siellä taustalla saattaa piilotella hyväkin tarina, sillä onhan Slaine sarjakuvasankarina mahtava persoona ja kelpo aihe fantasiaseikkailulle.

Flopahdus on ikävää siksikin, että pelin visuaaliset ratkaisut ja taustamusiikit ovat ensiluokkaisia. Lokaatioiden ja tilanteiden kuvaaminen pienillä päällekkäin ilmestyvillä teksti- ja kuvalaatikoilla toimii hienosti, luoden ilmeikkään ja näyttävän kokonaisuuden. Vielä kun sitä pystyisi pelaamaankin. Ehkä Slaine tuli liian varhain ja väärälle alustalle, sillä hiirellä tämä voisi toimia jo aivan siedettävästi. Kokeilkaa ja kertokaa, kauanko jaksoitte?




Slainesta kelpaa loikata vanhan kunnon lepakkomiehen maailmaan. Battis on esiintynyt lukemattoman monissa sarjakuvissa ja noin sadassa erilaisessa videopelijulkaisussakin, mutta vain yksi monista Batman-peleistä ansaitsee tulla mainituksi tässä yhteydessä. Batman: The Caped Crusader näet makusteli tavallisesta 2D-mätkeseikkailusta visuaalisen herkuttelumatkan, sillä sen peliruutujen asettelu loi oivallisen syvyysvaikutelman. Peli käsitteli kenttiä kuin irti leikattuja sarjakuvan ruutuja, asetellen niitä päällekkäin ja vierekkäin sitä mukaa kun Batman vipelsi lokaatiosta toiseen. Yksi tekijöiden villeistä oivalluksista oli se, että eihän ruutujen tarvitse olla koko näytön kokoisia. Pieni huone voi olla pieni ruutu, pitkä katu taasen leveä mutta matala ruutu. Eiväthän sarjakuvienkaan ruudut ole aina saman kokoisia!


Itse peli tosin oli aikansa brittityylin mukaisesti pahuksen vaikea ja turhauttava. Bat-seikkailu on muuten veikeän erilainen eri alustoilla: Amiga ja Atari ST tarjoavat hienoimmat grafiikat, mutta kasibittisillä toiminta on nopeampaa ja koukuttavampaa.




Yhdysvaltalaiset Accolade ja Infocom suuntasivat aivan omille poluilleen kokeillessaan sarjakuvamaisia toteutuksia. En tiedä, visioitiinko Accolade Comicsista alkujaan kokonaista pelisarjaa, mutta viimeistään ensimmäisen pelin vaatimattomat myynnit torppasivat suunnitelmat.

Sääli, sillä yksityisvakooja Steve Keenen seikkailu kansainvälisten vakoojaverkostojen ja hameväen sotkuissa on oivaltava teos. Se on kuin valitse oma seikkailusi -sarjakuva, jossa tarina haarautuu tai ainakin värittyy aina muutaman ruudun tai sivun välein tehtävissä valinnoissa. Pelaaja valitsee Keenelle repliikkejä tai toimintoja, jotka kuljettavat tarinaa eteenpäin, joskus kohtalokkain seurauksin. Kiintoisasti pelissä ei voi tallentaa, vaan pelaajalla on viisi elämää, joita voi menettää yhtä lailla sarjakuvan kuin toimintaosuuksien puolella. Kyllä, harmillisesti sekaan on vängätty puzzle- ja toimintaosioita, jotka syövät sarjakuvan lumoa. Pahuksen tyhmää, sillä rääväsuisen Keenen huulenheitosta ja tarinan mainioista käänteistä nauttisi ilman sivujuonteitakin.

Muutoin Keene heittää tikkansa kymppiin. Se on omaperäinen ja viihdyttävä seikkailu, josta nauttimisesta häiritsee eniten tekniikka. Kuudelle levynpuolelle tungettu peli lataa jatkuvasti, joten seikkailun tahti on verkkainen, etenkin täysin uudelle sivulle käännettäessä. Tänään se voisi kuitenkin herätä henkiin aivan uudella tapaa turbotetulla emulaattorilla tai Ultimate 64:llä. Ehkä aika on viimein kypsä Accolade Comicsin hienoudelle?




Sen sijaan Infocomin Infocomicseja ei pelasta edes turbotettu CPU tai nopeampi levyasema. Loistokkaista tekstipeleistään rakastettu peliyhtiö päätti tehdä paremman sarjispelin poistamalla siitä pelin ja pelaamisen. Tulos oli neljän seikkailun sarja, jossa sarjakuva ja animaatioelokuva kohtasivat kotimikrojen digiruuduilla.

Konsepti oli kuitenkin huikea. Tarinoiden kuvituksesta oli vaikea sanoa, oliko se surkeasti piirrettyä vai karkeasti laskettua. Kuvia myös animoitiin, joten tulos oli kuin elävä, hitaasti liikkuva kuvakirja. Jokainen neljästä Infocomicsista oli oma tarinansa, jonka kulkuun tai käänteisiin pelaaja/katsoja ei voinut vaikuttaa. Tapahtumat etenivät vääjäämättä eteenpäin, mutta juju olikin siinä, että katsoja pystyi palaamaan taaksepäin ja siirtymään seuraamaan tarinan muita henkilöitä, kokemaan kaiken kahdesta tai useammasta perspektiivistä. Miksi asiat tapahtuivat ja miten kukin toimensa perusteli?

Täysin uudenlaisesta ideastaan huolimatta – tai juuri sen takia - Infocomicsit floppasivat rajusti. Ne olivat liian epätavallisia, outoja ja rumia. Infocomilla osattiin kertoa tarinoita, mutta ei tehdä kehittyneitä peli- ja grafiikkamoottoreita. Vuonna 1988 kasibittisillä oli jo totuttu näkemään hienoa pikseligrafiikkaa, sulavia vektoreita ja viimeisteltyjä pelielämyksiä. Infocomicsien Basic-tasoinen tekniikka, äänet ja hirveät kuvat olivat aikansa muun tarjonnan rinnalla verrattuna ala-arvoista katseltavaa. Jos still-kuvat olivatkin rumia, niin animoinnit vasta extrahitaita olivatkin. Kieltämättä tässä venytettiin mielikuvituksen rajoja – väärään suuntaan.

Silti täytyy todeta, että kurjuudestaan huolimatta Infocomicsit olivat aikaansa edellä. Nykysilmin katsottuna ne olivat huima askel sarjakuvien ja kuvakirjojen elävöittämisessä, oikeastaan jopa ensimmäisiä interaktiivisia digitaalisia elokuvia. Ja jos nyt rehellisiä ollaan, niin rumuus on katsojan silmissä. Onhan niiden hirveydessä tiettyä karuuden estetiikkaakin.

Vaan miettikääs tätä: ideatasolla Infocomicseista on vain lyhyt loikka Netflixiin ja Black Mirror: Bandersnatchin kaltaisiin elokuviin. Eikö olekin jännittävää ajatella, miten rohkeasti jo vuonna 1988 uskallettiin kokeilla?




Sarjakuvien ja videopelien naittamisyritykset hiipuivat nopeasti. Mainitut 1980-luvun pelit edustivat rohkeaa ja kokeellista pelisuunnittelua, joissa riitti ideoita ja yritystä. Tekniikka vain ei riittänyt niiden kunnolliseen toteutukseen edes silloin, kun peliin oli saatu edes jonkinlainen pelattavuus. Kaupallisten floppien myötä pelit taantuivat peleiksi ja sarjakuvat vetäytyivät omalle tontilleen. Pelisuunnittelijat tyytyivät lisensoimaan hahmoja ja ideoita, ja loivat pelit pelien ja pelaajien ehdoilla. Ehkä parempi näin, joskin eivätpä lisenssipelitkään yleensä kovin kummoisia olleet. Vaikka ainakin ne myivät enemmän.


1990-luvulta tohdin nostaa esiin vain Segan Comix Zonen, jota Sega kehui ensimmäiseksi interaktiiviseksi sarjakuvaksi. Mega Drive oli lopultakin riittävästi suorituskykyä ja riittävät grafiikkaominaisuudet tarjoava alusta, jolle voitiin luoda näyttävä, viihdyttävä ja pelattava sarjispeli. Comix Zone osuukin maaliin monella tapaa: tasot koostuivat suuresta määrästä pieniä kenttiä, jotka olivat kuin sarjakuvien ruutuja. Kunkin ruudun puhdistettuaan tai siltä löytyneen ongelman ratkaistuaan pelaaja loikkaa ruudun reunojen yli tai muutoin siirtyy viereiseen ruutuun seuraavan haasteen pariin. Visuaalinen suunnittelu on herkullista: teos tavoittaa hienosti länsimaisen sarjakuvataiteen hengen ja olemuksen, makustellen ruudulle tupsahtelevilla puhekuplilla ja visuaalisilla efekteillä. Toimintakin on hauskaa ja jouhevaa. Tämä on tavallaan kuin modernisoitu ja muhevampi Batman: The Caped Crusader. Segan jenkkitiimi onnistui viimein tekemään mahdottomasta totta: pelin, jossa tyyli ja pelattavuus kohtaavat sarjakuvamaisen designin.

Myöhemmistä julkaisuista nostan hattua lähinnä Xbox 360:n Comic Jumperille, jossa varsin tyypillinen sivusta kuvattu tasoloikkatoiminta leikittelee upeasti sarjakuvainspiraatioiden kanssa. Tarinankerronta ja välipätkät ovat herkullisia digitaalisia sarjakuvia, joissa kuvat ja ruudut kulkevat toistensa päällä, alla ja lomittain. Sarjisfani voi vain myhäillä, kun kuva siirtyykin ulos ja hahmot nousevat kuvasta sivujen päälle, liitäen niiden yli ja läpi seuraavaan actionpätkään. Villiä!


Vanhalle sarjakuvadiggarille sarjakuvamaisten pelien historiaan perehtyminen oli sekä hienoa että ikävää. Ikävää siksi, että hakukriteerini täyttäviä pelejä oli loppujen lopuksi vain muutamia, nekin monen vuosikymmenen ajalle hajautuneina. Olisivat ne saaneet olla parempiakin. Monista lisenssipeliharhapoluista huolimatta löysin kuitenkin ne muutamat makupalat, jotka toivat hyvän mielen ja todistivat, että kyllä vain, videopeli voidaan tehdä sarjakuvamaisesti.





Yhdysvaltalaisen tekstipeliveteraani Scott Adamsin Adventure International julkaisi 1980-luvun puolessavälissä kolme Marvelin supersankarisarjakuviin pohjautuvaa Questprobe-seikkailupeliä. Questprobe featuring The Hulk (1984), Questprobe featuring Spider-Man (1984) ja Questprobe featuring Human Torch and the Thing (1985) olivat varhainen esimerkki brändien järjestelmällisestä lisensoinnista digiformaattiin.

Oma ensikosketukseni niihin tapahtui turbotape-piraattikopiolla. Sain jostain kasan uusia kopiopelejä ja tottakai Hulk kiinnosti. Peli sarjakuvasta, mikä olisi parempaa? Mutta sitten iskikin tenkkapoo. Tässähän oli paljon tekstiä eikä sitä ohjattu joystickillä, pitäisi kirjoittaa komentoja englanniksi. Siihen ei koululaisen kielitaito oikein riittänyt. Muistikuvani Hulkista ovatkin sekoitus hämäriä mielikuvia ja muutamia kirkkaita hetkiä, kun keksin miten Bruce Banner suuttuu ja mustak... vihreäksi muuttuu. Ruudulle piirtyvä kuva vihaisesta Hulk-sedästä oli vaikuttava ja loi yhteyden sarjakuvahahmoon. Paljon pidemmälle en sitten päässytkään, sillä tekstipelit olivat vielä turhauttavampia kuin Sierran seikkailut myöhemmin.

Questprobet ovat artikkeliin nähden hieman offtopic, mutta ne ovat kelpo esimerkkejä sarjakuvien ja videopelien varhaisesta liitosta. Pian pelit uskalsivat nousta ulos lisenssipelilaatikostaan ja kokeilla uusia tarinankerronnan tapoja.





Kunniattomuusmaininta: ALIENS: A COMIC BOOK ADVENTURE (1995)

Tätä peliä käynnistellessäni olin varma, että nyt löytyy kultaa. Pieleen meni. Peli pohjautuu Aliens-sarjakuviin, mutta ei tuo niistä ruudulle yhtikäs mitään. Peliantikin jää vähäiseksi, sillä CD-ROM-boomin perinteitä kunnioittaen tarjolla on enimmäkseen renderöityjä animaatioita hahmoista tallustelemassa xenomorppihätään joutuneen etäisen tukikohdan käytävillä, höystettynä kaamean kehnolla dialogilla ja ääninäyttelyllä sekä bugeilla. Pettymykseni määrän mittaamiseen ei riittänyt pieni ämpäri.


Kunniamaininta: THE WOLF AMONG US (2013)

Jo edesmenneen Telltale Gamesin tekemä, Fablesiin pohjautuva Wolf kertoo nykyajan New Yorkissa piilottelevien fantasiaolentojen tarinan dramaattisesti ja sielua koskettavasti. Se on ehkä hienoin esimerkki sarjakuvien hengen onnistuneesta siirtämisestä videopeliin, molempien medioiden parhaimpia puolia kunnioittaen: sarjakuvien tyyli ja syvältä sielusta raapaiseva kerronta yhdistyy interaktiiviseen rakenna-oma-tarinasi-tyyppiseen seikkailuun. Tästä on vaikea pistää enää paremmaksi.



REDHAWK ja KWAH!
Kehittäjä: Silhouette Software
Julkaisija: Melbourne House
Vuosi: 1986 Alustat: C64, Amstrad CPC, ZX Spectrum

SLAINE
Kehittäjä: Creative Reality
Julkaisija: Martech
Vuosi: 1987
Alustat: Amstrad CPC, C64, ZX Spectrum

BATMAN: THE CAPED CRUSADER
Kehittäjä: Special FX Software
Julkaisija: Ocean
Vuosi: 1988
Alustat: Amiga, Amstrad CPC, Apple II, Atari ST, C64, DOS, ZX Spectrum

INFOCOMICS: LANE MASTODON VS. THE BLUBBERMEN / GAMMA FORCE IN PIT OF A THOUSAND SCREAMS / ZORKQUEST: ASSAULT ON EGRETH CASTLE / ZORKQUEST: THE CRYSTAL OF DOOM
Kehittäjä: Tom Snyder
Julkaisija: Infocom
Vuosi: 1988
Alustat: Apple II, C64, PC

COMIX ZONE
Kehittäjä ja julkaisija: SEGA
Vuosi: 1995
Alustat: Mega Drive

COMIC JUMPER
Kehittäjä: Twisted Pixel
Julkaisija: Microsoft
Vuosi: 2010
Alustat: Xbox 360

ALIENS: A COMIC BOOK ADVENTURE
Kehittäjä: Cryo
Julkaisija: Mindscape
Vuosi: 1995
Alustat: PC

THE WOLF AMONG US
Kehittäjä ja julkaisija: Telltale
Vuosi: 2013
Alustat: PC, Mac, PS3, PS4, PSV, X360, X1

Kuvat: Jukka O. Kauppinen, Mobygames, eri peliyhtiöt

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi