Erilaiset ampumaratapelit ovat nopeasti muodostaneet VR-pelimaailman selkärangan, eikä ihme. Kun pistetään pelaaja istumaan automaattisesti liikkuvan vekottimen päälle ja annetaan tämän keskittyä ammuskelemaan maalitauluja, vältetään monet VR-pelisuunnittelun perinteisistä ongelmista ja keskitytään niihin vahvuuksiin.


Kun yrittäjiä riittää jo vähän turhankin paljon, massasta erottuminen muuttuu hankalaksi. Tarvitaan jotain erilaista, jotta kuluttajat saadaan jälleen kerran avaamaan kukkaroidensa nyörejä.

PlayStation VR 2:n julkaisupelien joukkoon kuuluvan Runnerin tapauksessa tämä jokin on pelin estetiikka, ja se oli ainakin minulle niin herkullinen syötti, että tartuin koukkuun siltä istumalta. Mutta kannattiko?



Runner pelaa korttinsa pöytään heti kättelyssä. Pelin käynnistämisen jälkeen pelaaja hengailee sarjakuvamaisella kujalla futuristisen prätkänsä kanssa. Vieressä olevassa CRT-näytössä 1980-luvun animeista repäisty tyyppi selittää taustatarinaa ja alustaa pelin tavoitteita, jotka ovat simppelit: aja prätkällä karkuun poliiseja ja ammu kaikkea, mikä liikkuu.


Itse peli näyttää ja kuulostaa herkulliselta, ainakin jos pitää synthwave-henkisestä retroestetiikasta. Vaikka peli on tietenkin täysin kolmiuloitteinen, sen graafinen tyyli on tarkoituksella yksinkertainen ja sarjakuvamainen. Tyylin ohella tämä on hyvä juttu myös sen takia, että kehitystiimi on saanut pelin pyörimään silkkisen pehmeästi ja 120 FPS:n nopeudella ilman freimien tuplausta tai muita tekniikoita, jotka tuottavat peleihin ikäviä artifakteja.

Jos on sattunut katselemaan Akiran tai Bubblegum Crisiksen kaltaisia 80-luvun klassikko-animeja, tietää saman tien, mistä on kyse. Öiset maisemat ja motarin laidoilla ohi vilistävät kovasti futuristiselta Tokiolta näyttävät maisemat ovat vahva esteettinen valinta. Taustalla pauhaa iskevää synthwave/outrun-henkistä musaa ja tunnelma on alusta saakka katossa.

On toki selvää, että näin vahvat ja rohkeat tyylivalinnat tulevat väistämättä jättämään monia kylmäksi, mutta se on väistämätöntä. Itse tosiaan tykkäsin kovasti.



Pelaaminen on simppeliä. Prätkä huristaa koko ajan automaattisesti eteenpäin, joskin sen vauhtia voi kasvattaa tai hidastaa ohjaimen analogitikun avulla. Samaisella tikulla liikutaan myös sivuttain, mikä on hyvin tärkeää, sillä hitaampaan liikenteeseen törmääminen on kohtalokasta.


Ei mene aikaakaan ennen kuin synthwave-sulosäveliä pilaavat takaa ja ympäriltä kaikuvat sireenit ja sitten sinivuokot saapuvat paikalle. Megayrityksen palveluksessa olevat poliisivoimat operoivat jos jonkinlaisilla vehkeillä prätkistä ja kevyistä lennokeista raskaisiin ja panssaroituihin hyökkäysajoneuvoihin saakka. Kaikkia näitä tulee niskaan vauhdilla, tiheään tahtiin ja kaikilta puolilta. Käytössä on aluksi vain heikko pistooli, mutta pärjäämällä voi kerätä bonusaseita ja vaihtoehtoisia toimintamoodeja aseeseensa, joiden avulla sillä voi ammuskella vaikka lämpöhakeutuvia ohjuksia tai sarjatulella IT-kranaatteja. Ikään kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi tekemistä, pelaaja voi myös irroitella prätkänsä rungosta heitettäviä käsikranaatteja, torjua vihollisten luoteja miekallaan ja keräillä tieltä lisäenergiaa ja suojakilpiä.

Tekemistä riittää ja samoin myös haastetta, sillä veikkaan useimpien pelaajien jumittuvan jo ensimmäisen kentän pomoon muutamaksi tunniksi. Kaikki vähänkään kovemmat viholliset täyttävät joka hyökkäyksellään merkittävän osan ruudusta luodeilla tai räjähdyksillä ja koska peli on niin nopeatempoinen, niihin pitäisi reagoida välittömästi ja oikein. Prätkä ei kestä kuin pari osumaa ennen kuin edessä on taas paluu kentän alkuun. Pienenä kädenojennuksena pomomatsiin päästyään saa sentään aloittaa taistelun alusta ja pitää myös kaikki keräämänsä tarvikkeet. Tämä ei ole anteliasta, vaan pakkojuttu, jota ilman Runnerin pelaaminen olisi aivan tajuttoman rasittavaa. Kuolemia kun todellakin tulee usein.


Tämä on myös pelin suurin ongelma. Kaiken sisällön näkemiseen ei mene hirveän kauan aikaa, joten peliä on selvästi pyritty pitkittelemään tekemällä kokemuksesta aivan saatanallisen vaikea. Ja mikäs siinä, haaste on kiva juttu, mutta kun pomoja joutuu oikeasti yrittämään uudelleen ja uudelleen kymmenien minuuttien tai tuntien ajan, homma alkaa tuntua jo vähän tympeältä.

Olisikin kiva nähdä vapaavalinnaisia vaihtoehtoja, joiden avulla kokemuksesta voisi tehdä helpomman tai vaikeamman makunsa mukaan. 15 euron hintalappunsa myötä Runner on kuitenkin vielä sen hintainen peli, että ei sen läpipeluun tarvitse kestää monta iltaa, varsinkaan kun siinä on paljon uudelleenpeluuarvoa piste-ennätysten jahtaamisen muodossa.



Ostin Runnerin ihan omilla rahoillani, enkä kadu vaikeustasosta huolimatta ostostani. Se ei ehkä kiilaa sinne aivan kaikkein kirkkaimpaan PSVR2-pelien kastiin, mutta se on sujuva, näyttävä ja älyttömän tyylikäs kokemus, jonka parissa menee mukavasti muutamia iltoja ja jonka pariin voi senkin jälkeen palata uudelleen.



Lyhyesti: Tunnelmallinen ja vauhdikas VR-räiskintä kaipaisi säädettävää vaikeustasoa.
Hyvää:

• Tyylikäs ulkoasu
• Iskevä musiikki
• Räiskintä tuntuu hyvältä
• Vauhtia riittää koko rahan edestä
• Mukavasti uudelleenpeluuarvoa
• Sopivan pieni hintalappu

Huonoa:

• Haastetta vähän turhankin paljon
• Samojen pomomatsien hinkkaus uudelleen ja uudelleen syö miestä
• Ei hirveästi säätömahdollisuuksia tai vaihtoehtoisia pelitapoja