Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021.

Vajaat neljäkymmentä vuotta sitten satunnainen pelihallivieras saattoi tipauttaa alaleukansa ihastellessaan Cinematronics-yhtiön Dragon’s Lairia. Siinä missä kilpailijoiden peleissä nähtiin lähinnä Legopalikoiden taistelua, linnassa seikkaileva ritari näytti kuin piirroshahmolta. Ja sellainenhan hän toki olikin.

Kun puhutaan arcade-pelien ikiklassikoista, mieleen tulee herkästi sellaista materiaalia kuin Pac-Man tai Donkey Kong. Siis äärimmäisen pelattavia ja koukuttavia teoksia, joiden highscorejahtiin voi edelleen upottaa tunteja, päiviä tai vaikka kokonaisen elämän. Mutta voiko peli olla itse asiassa aika huono – siis näin puhtaasti pelattavuuden näkökulmasta arvioiden – ja nousta silti kuninkaallisten joukkoon? Dragon’s Lair lienee kuuluisin esimerkki tästä.


Uljas ritari Dirk the Daring suuntaa pelastamaan varsin niukasti itsensä verhonnutta prinsessa Daphnea, jota lohikäärme Singe vartioi velho Mordrocin linnan uumenissa. Matka ei kuitenkaan ole helppo, sillä linna on täynnä mitä pirullisimpia ansoja: Dirk voi pudota, kuristua, litistyä, hautautua ja vaikka mitä vielä, ellei peliohjaimen kanssa painiva pelaaja osaa tehdä juuri oikeaa toimenpidettä.

Pohjimmiltaan kyse onkin Quick Time Eventien muinaisesta versiosta: suurin osa tasoista ei anna juurikaan vihjettä siitä, miten tarkalleen pitäisi toimia, vaan pelaajan on joko ongittava tieto jostain tai yritettävä uudelleen, peliautomaatin tapauksessa tietenkin kovaan hintaan.

Jos kyseessä olisi ollut normaaliin tekniikkaan perustuva peli, Dragon’s Lair olisi tuskin selvinnyt ensimmäistä testivaihetta pidemmälle edes kovimman arcade-kuumeen aikoihin, sillä niin armoton se on. Vitsi onkin siinä, miten hienolta pelin grafiikka näyttää: jopa kuolemat ovat ainakin ensimmäisillä pelikerroilla kuin palkintoja. Koska peli myös sekoittelee kohtauksia, satunnainenkin pelaaja pääsee kokeilemaan pelin eri osia (eli kuolemaan eri tavoilla).

Pelin perustana on Laserdisc-kuvalevy, josta näytetään pätkiä sen mukaan, tekeekö pelaaja oikean liikkeen oikealla hetkellä. Kohtauksia on pilkottu eri tavoin ja käytännössä vaihtoehtoja on joka tilanteessa kaksi, oikea ja väärä. Levyllä on yli 20 minuuttia ja 50 000 ruutua animaatiota, virheetön läpipeluu vie noin 12 minuuttia. Osa kohtauksista voidaan myös peilata, jolloin kontrollit muuttuvat päinvastaisiksi.




Hieman harvemmin puhutaan siitä, että itse asiassa Dragon’s Lair oli alkujaan vain pieni osa paljon isommasta kokonaisuudesta. Suunnittelija Rick Dyerillä oli massiivinen suunnitelma Shadoan-nimisestä seikkailupelistä, joka julkaistaisiin RDI Halcyon -pelikoneelle. Ääniohjausta ja kuvalevyjä käyttävä Halcyon oli 1980-luvun alun teknologialle lievästi sanoen haastava projekti, joka kuivui lopulta kasaan vain muutaman prototyypin jälkeen (lisätietoja Skrollin numerossa 2019.3, lataa PDF ilmaiseksi: skrolli.fi/numerot). Vahvasti Don Bluthin upeaan animointiin nojaava Dragon’s Lair irrotettiin megavisiosta ennen kaikkea tuottamaan rahaa, jolla Shadoanin ja Halcyonin kehittely voisi jatkua.

Ja rahaa se tuottikin, sillä pelistä tuli joltinenkin hitti vuonna 1983 tapahtuneen julkaisun myötä. Peliteollisuus kärsi pienestä notkahduksesta suurimman uutuudenviehätyksen kaikottua, ja tätä uudenlaista laitetta pidettiin kassavirroille tervetulleena pelastuksena. Pelaajat uhrasivat kolikon toisensa jälkeen rahalukkoon saadakseen nähdä kaunista grafiikkaa, pelihallien omistajat taas tyhjensivät kolikkolippaitaan tyytyväisinä. Koneita myytiin hetkessä useita tuhansia, ja konkurssin partaalla vain paria vuotta aiemmin käväissyt Cinematronics sai kassaansa yli 30 miljoonan dollarin piristysruiskeen.

Huono puoli oli se, että perinteiseen ROM-muistitekniikkaan verrattuna Laserdisc-soittimen sisältävä DL oli kohtalaisen särkyvä ja siirtyminen kohtausten välillä kesti joskus pitkään. Toisaalta arcade-pelin kaupallinen elinkaari oli tuossa vaiheessa muutenkin melko lyhyt, kun uutuuksia virtasi markkinoille lähes jatkuvasti. Tuskin kukaan ajatteli tuolloin, että peliä fiilisteltäisiin alkuperäiseltäkin raudalta vielä uuden vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä. Toisin kuitenkin kävi: pienillä modernisoinneilla, kuten kuvalevyn korvaavalla muistikortinlukijalla päivitettynä myös alkuperäisiä Lohharin Luolia löytyy edelleen pelikäytöstä. Vuotta myöhemmin Dragon’s Lairia seurasi saman porukan hyvin samantyyppinen, mutta avaruuteen sijoittuva Space Ace. Se ei onnistunut uusimaan edeltäjänsä temppua vaan sai arcade-halleissa varsin nuivan vastaanoton, ja vähän kerrallaan kaikki Laserdisc-pelit lopulta häipyivät pelihelvettien paraatipaikoilta.

Dragon’s Lair ei ollut ensimmäinen Laserdisc-peli, sillä sen kunnian saa Segan raideräiskintä Astron Belt vuodelta 1982. Rick Dyer oli nähnyt Segan pelin pyörimässä messuilla ja ammentanut siitä inspiraatiota omaan hankkeeseensa. Muutkin pelivalmistajat olivat haistaneet kuvalevyteknologian potentiaalin samoihin aikoihin, ja markkinoilla oli pääosin kahta erilaista pelityyppiä: joko laserlevyä käytettiin vain taustoihin, kuten Astron Beltissä, tai sitten pelikohtauksia esitettiin pelaajan valintojen mukaisesti. Esimerkiksi Stern Electronicsin Cliff Hanger kuitenkin käytti kuvamateriaalia Lupin-sarjan animeista, siinä missä Dyerin ja Bluthin tuotannoissa piirrokset oli tehty juuri peliä varten. Ehkä juuri siksi Dragon’s Lair jäi elämään tämän aikakauden merkittävimpänä tuotoksena. Peli sai 13 jaksoa kestäneen animoidun tv-sarjan ja siitä suunniteltiin jo 80-luvulla jopa elokuvaa, joka kuitenkin kaatui tuolloin. Tällä hetkellä leffa on kuitenkin tekeillä Netflixiin.




Monen muun klassikon tavoin Dragon’s Lair ei ole koskaan varsinaisesti hävinnyt minnekään, ainakaan pitkäksi aikaa. Yksinkertaisen pelilogiikkansa vuoksi se on ollut varsin helppo kääntää erilaisille alustoille, joista hämmentävin lienee vuonna 1998 julkaistu DVD-versio. Pelkällä DVD-valikkorakenteella on mahdollista luoda tämän tyyppinen haarautuva seikkailu, eikä varsinaista pelirautaa tarvita lainkaan. Dragon’s Lair nähtiin myös lyhytikäiseksi jääneessä HD DVD-formaatissa vuonna 2007. HD-versio oli digitoitu uusiksi alkuperäiseltä filmiltä eikä siis Laserdisciltä, jonka kuvanlaatu vastaa laadukasta VHS-videota (joskin ilman huojuntaa). Samaa materiaalia käytetään kaikissa nykykoneiden versioissa.

Versiot askarreltiin jo ysärillä myös lähes kaikille CD-pohjaisille konsoleille, joilla videon toistaminen jollain tavoin onnistui. Omansa saivat niin Sega CD (eli Mega-CD), CD-i, Jaguar CD kuin 3DO:kin. Sega Saturn -versio oli tekeillä, mutta peruttiin. Wikipedia listaa myös PlayStation-version, mutta siitä ei löydy ainakaan kuvamateriaalia mistään, eikä Mobygameskaan peliä tunne.

Videon purkuraudan laadusta riippui sitten, kuinka lähelle tai kauas lähdemateriaalista päädyttiin. Huomattavaa oli, että näissä kotiversioissa oli mukana pelin avaava kohtaus, jossa silmälonkero-otus käy Dirkin kimppuun laskusillalla. Se löytyy kyllä kolikkopelin kuvalevyltä, mutta poistettiin käytöstä peliautomaateissa, koska se ilmeisesti lannisti pelaajat heti alkuunsa eikä sisältönsä vuoksi sopinut samalla tavoin satunnaistettavaksi kuin muut pelin kohtaukset.

Noin vuodesta 2010 alkaen Dragon’s Lair on nähty käytännössä kaikilla suosituilla pelialustoilla, käsikonsolit ja älypuhelimet mukaan lukien. Tekniikan kehittymisen myötä peli on käytännössä identtinen alkuperäiseen nähden – mitä nyt korkeintaan kuvaltaan tarkempi ja nopeampi reagoimaan.

Tämän artikkelin kirjoittamiseen innoitti ennen kaikkea New Wave Toysin loppuvuonna 2020 (aikamoisen koronaviivästyksen jälkeen) julkaisema Replicade x Dragon’s Lair, mittakaavassa 1:6 tehty jäljitelmä alkuperäisestä pelikabinetista. Aiempiin Replicade-tuotteisiin verrattuna tämä uutuus on monin tavoin hienompi: kabinetti tuntuu paremmin tehdyltä, se sisältää alkuperäisen kaltaisen seitsensegmenttinäytön pisteille, kuvan saa ulos HDMI-videolähdöstä ja onpa mukana jopa USB-portit ulkoisille ohjaimille. Hienon paketin viimeistelee kopio alkuperäisen pelikabinetin kuljetuslaatikosta. Reilun 120 euron hintainen replika rahoitettiin Kickstarterissa ja sitä on edelleen saatavilla, joskin suomalaiset joutuvat käyttämään hankintaan Amazonia, eBayta tai välityspalvelua, sillä New Wave Toys ei suostu enää lähettämään tuotteita tänne.

Kenties Netflix-elokuvan saaman huomion myötä Dragon’s Lair on nyt muutenkin tapetilla, sillä myös Arcade1Up on ilmoittanut julkistavansa siitä oman uusioversionsa. Oletettavasti tosin sen saatavuus täällä päin tulee olemaan vähintään yhtä huonoa kuin Replicaden, sillä ensimmäisten kaappien päädyttyä täällä pikaisesti alennusmyyntiin on jälleenmyyjien kiinnostus laitteisiin ollut kovin vähäistä, eikä isokokoisen laitteen kuljetus ole aivan ongelmatonta. USA:n päässä ne kuitenkin tuntuvat tekevän kauppansa.



Ei ole suurikaan ihme, että CD-tallennusmediaa käyttävällä ja videotoistoa tukevalla pelikonsolilla saa toisinnettua ainakin lähes yksi yhteen pelin, joka perustuu videon toistamiseen. Paljon mielenkiintoisemmaksi homma kuitenkin menee, kun lähdetään tutkimaan Dragon’s Lairin käännöksiä laitteille, joilta nämä edellytykset puuttuvat.

Tai no, aloitetaan ensin kuriositeetilla jostain siitä välistä. Atari ST:lle julkaistiin vuonna 1988 Journey Into the Lair, joka koostui alkuperäisen DL:n laserlevystä ja ST:lle tarkoitetusta ohjelmistosta sekä kaapelista, joka ohjasi Laserdisc-soitinta. Pelin tempo muuttui hieman alkuperäisestä, sillä joystick-ohjauksen sijaan Journey käytti kirjoitettuja komentoja: GRAB ROPE, JUMP LEFT ja niin edelleen. Näin se ei tarkalleen ottaen ole Dragon’s Lair -käännös, vaan sen grafiikkaa käyttävä yksinkertainen tekstiseikkailu. Tuohon aikaan Journey maksoi noin viiden tavallisen pelin verran, minkä lisäksi tarvittiin yhteyskaapeli ja hintava LD-soitin. Myyntimääriä ei ole tiedossa, mutta ei ole vaikea arvata niiden olleen vaatimattomia.

Amiga-versio nojasi kolikkopeliin, mutta vähensi värejä ja kohtauksia.

Myös laserlevyttömät Atari ST:n omistajat saivat oman Dragon’s Lairinsa. ReadySoftin vuonna 1990 julkaisema käännös perustui kolikkopelistä digitoituun grafiikkaan, jota oli luonnollisesti muokattu ST:n vaatimattomammalle värimäärälle. Samaan systeemiin pohjasivat myös MS-DOS-, Macintosh- ja Amiga-versiot, joista ensimmäisessä käytössä oli EGA:n 16 väriä ja toisessa kaikki kaksi. ReadySoft-painoksista korkeimman kruunun saakin, ihan ilman fanituslisää, myös Bleem!-emulaattorista tutun Randy Lindenin koodaama Amiga-versio. Paitsi, että se näyttää komealta, peli myös sisältää jännittävän teknisen kuriositeetin: se toimii Amiga 1000 -mallissa vain puolen megatavun muistilla, vaikka vaatii normaalisti koko megan. Tämä johtuu siitä, että pelin latausrutiini osaa käyttää Kickstartille varattua muistialuetta, joka A1000:ssa normaalisti kirjoitussuojataan käyttöjärjestelmän lataamisen jälkeen.

Kaikkien ReadySoft-versioiden yhteinen ongelma on se, että pelin runsas grafiikka vie paljon levytilaa, joka tuon aikakauden koneissa oli kortilla. Amiga-versiossa oli kuusi 3,5 tuuman korppua, ja vaikka sen voi asentaa kiintolevylle, eksoottisen toteutuksen vuoksi peli tukee ainoastaan kanadalaisia Comspec-merkkisiä kiintolevyohjaimia. Tällaista en ole ainakaan itse koskaan edes nähnyt. Siispä ainoa järkevä vaihtoehto on ollut ketjuttaa koneeseen vähintään kolme levykeasemaa, mikä on ollut joltinenkin investointi vuonna 1989. Ja ilman levynvaihtorumbaakin pelaaminen ei ole hätäisen hommaa, kun jokainen ruutu ladataan hi-taas-ti erikseen. Myöhempien aikojen WHDLoad-versio korjaa toki nämä ongelmat.

Amigan, ST:n ja Macintoshin käännös sisälsikin vain osan kolikkopelin kohtauksista, loput julkaistiin myöhemmin nimellä Dragon’s Lair II: Escape from Singe’s Castle. Kakkospala jatkaa tarinaa siitä, kun Dirk saa Daphnen pelastettua ensimmäisen kerran. Tärkeänä lisänä Escape from Singe’s Castlen Amiga-versio korjaa ykkösosan lapsuksen: kaikki kiintolevyn omistajat saattoivat nyt asentaa molemmat pelit yhteen, jolloin tuloksena oli enemmän kohtauksia.



Monty Pythonin legendaarista Four Yorkshiremen -sketsiä mukaillen kaiken maailman 32 väriä ja levyasemat ovat kuitenkin suorastaan luksusta. Dragon’s Lair ängettiin jo varsin pian ilmestymisensä jälkeen moniin laitteisiin, joiden pääasiallinen massamuisti oli C-kasetti. Ensimmäinen versiointi nähtiin epäonnisella Coleco ADAM -kotimikrolla jo vuonna 1984, ja Software Projects perusti kaksi vuotta myöhemmin Euroopassa julkaisemansa kasibittiversiot (C64, Spectrum, Amstrad) juuri tähän peliin.

Commodore 64:n porttaus pohjasi Coleco ADAM -versioon.

Kyseessä onkin enemmän uudelleentulkinta kuin varsinainen kolikkopelikäännös. Pelin tarina ja perusidea ovat ennallaan, mutta upean animaation sijaan Dirk the Daring on sprite, joka seikkailee erilaisissa kolikkopelin inspiroimissa ruuduissa. Vaikeusaste ei kuitenkaan ole juuri esikuvaa mukavampi, sillä pelaajalta vaaditaan käytännössä melkoisia ennustajan lahjoja heti alusta alkaen. Dirk laskeutuu levyn päällä alas kuilua aivan kuten arcade-versiossakin, mutta tällä kertaa tuuli yrittää puhaltaa hänet kumoon. Jos pelaaja ei joko ennakoi onnistuneesti tai reagoi silmänräpäyksessä, Dirk mätkähtää kuilun pohjalle kerran toisensa jälkeen. Tarjolla olisi peräti yhdeksän eri ruutua, mutta omat taitoni kyllä loppuivat heti alkuun. Lisää samanhenkistä pelattavaa julkaistiin vuonna 1987 nimellä Dragon’s Lair Part 2: Escape from Singe’s Castle (mitä ei siis pidä sekoittaa Amiga-, ST- ja Macintosh-versioon).

NESillä Dragon's Lair oli jotain ihan muuta.

Hyvin omanlaisensa tulkinnan sai myös Nintendo Entertainment System. Peli, jonka koko nimi on Sullivan Bluth Presents Dragon’s Lair, on päässyt myös James Rolfen eli Angry Video Game Nerdin käsittelyyn. Toisinaan Rolfe liioittelee pelin huonoja puolia videotaiteen nimissä, mutta tällä kertaa on helppo olla hänen kanssaan yhtä mieltä. Pelin kontrollit ovat jäykät ja viiveiset, lähes kaikki mahdollinen tappaa yhdestä osumasta, ja jo ensimmäisen ruudun läpäisy vaatii kohtuuttoman pitkämielistä yritystä, erehdystä ja hahmon asettelua. Raivostuttava kokemus.

Game Boyn Dragon’s Lair: The Legend taas ei ole mitään sukua kolikkopelille vaan alkujaan Spectrum-peli nimeltä Roller Coaster, johon on vain vaihdettu grafiikat. Game Boy Color sen sijaan sai vuonna 1999 oman version, joka itse asiassa on koneen rajallisuuden huomioiden hämmentävän uskollinen alkuperäiselle materiaalille.

SNES laittoi Dirkin tasoloikkimaan.

Super Nintendolle julkaistu Dragon’s Lair on sekin tasoloikka, mutta hyvin erilainen kuin NES-versio. Dirk on edelleen vähän pökkelö sankari, mutta hänellä on aseenaan miekan lisäksi myös heittokirveitä ja peli reagoi kiitettävästi ohjaukseen. Pääsin jopa kohtuullisella vaivalla toiseen kenttään. Pelistä on olemassa prototyyppi myös Sega Mega Drivelle, mutta sitä ei koskaan julkaistu – kenties siksi, että Mega-CD sai alkuperäisen pelin käännöksen, tai ehkä kuitenkin siksi, että tämä seikkailu ei erotu ainakaan edukseen kymmenistä muista vastaavista.

Vaatimattomasta kotiraudasta puhuttaessa on tietenkin mainittava myös se kenties kaikista vaatimattomin – Sinclair ZX81 vuodelta 1981. Jim Bagley viritteli vuonna 2015 ZXPander-lisälaitteen avulla tälle muinaiskoneelle oman Dragon’s Lair -porttauksen ja kuittasi siitä jopa Guinnessin maailmanennätyksen (suurin ZX81:lle käännetty peli). Pelaajan näkökulmasta tämä kaksivärinen eepos on toki enemmän proof-of-concept kuin nautittavaa viihdettä, mutta hatun noston arvoinen saavutus yhtä kaikki. Vuonna 2019 taas HarmlessLion-niminen kehittäjä leipoi pelistä version Texas Instrumentsin muinaiselle TI-99/4A-kotimikrolle. Moduulilla toimitettu erittäin rajoitetun painoksen peli näyttää oikein komealta ja sisältää peräti värigrafiikkaa.



Menestyksestään huolimatta Dragon’s Lair ei saanut pelihalleissa jatkoa vielä moneen vuoteen. Vuonna 1991 ilmestyi kuitenkin Dragon’s Lair II: Time Warp (jota ei siis pidä sekoittaa Dragon’s Lair II: Escape from Singe’s Castleen). Se kertoo tarinaa Dirkin ja Daphnen avioitumisen jälkeen: perhekin on onnellisesti perustettu, mutta sitten velho Mordroc kaappaa Daphnen omaksi vaimokseen, joten Dirkin on jälleen palattava miekan varteen. Peli on ykkösosaa lineaarisempi eikä satunnaista huoneita, ja kuoleman kohdatessa seikkailu jatkuu checkpointista. Cinematronicsin kaaduttua jo kasarilla pelin julkaisi mm. Super Off-Roadista tuttu Leland Corporation.

Time Warp sai sekin tuoreeltaan muutaman kotikäännöksen. Peli oli tarkoitus sovittaa jälleen lähes kaikille CD-konsoleille, mutta lopulta vain CD-i-painos saatiin uunista ulos vuonna 1994. Jännittävänä yksityiskohtana ReadySoftin porttaukset Amigalle, ST:lle ja Macintoshille julkaistiin jo vuoden 1990 puolella, ennen kolikkopeliä – ja näin siis niille saatiin kaksi erillistä peliä, joiden nimessä oli Dragon’s Lair II. Tilankäytön vuoksi kaikkia kohtauksia ei kuitenkaan saatu taaskaan mukaan, joten vuonna 1992 näille kolmelle koneelle julkaistiin Dragon’s Lair III: The Curse of Mordread. Se käytti loput kohtaukset Time Warpista ja lisäsi materiaalia, joka kertoi erillisen tarinan Mordrocin sisko Mordreadista. Dragon’s Lair, Dragon’s Lair II: Time Warp ja Space Ace käärittiin myöhemmin Dragon’s Lair Trilogy -paketiksi, joka on edelleen tarjolla myös nykykonsoleille ja Windowsille.

Gamecuben Dragon's Lair 3D oli perustylsää polygonipuuhastelua.

Aivan erilainen peli on sitten taas vuonna 2002 julkaistu Dragon’s Lair 3D: Return to the Lair (Gamecube, PS2, Windows ja Xbox). Hahmot ovat samat, asetelmakin on likimain sama, mutta tällä kertaa kyseessä on kolmiulotteinen tasoloikka. Dirk haahuilee linnan käytävillä etsien kultaa ja huitoen miekallaan hengiltä Mordrocin kätyreitä. Prinsessa Daphne antaa ohjeita vankeudesta Dirkin kaulassa roikkuvan amuletin kautta – ja pian pelaaja toivoisi, että ei antaisi. Alkuperäisessä pelissä Daphnella on vain muutama repliikki, joten ääninäyttelijän erikoinen kiekuva fraseeraus ei ehdi käydä ärsyttämään, mutta DL3D:ssä opastusta tuleekin jatkuvasti. Kun jokainen sana lausutaan samalla tavoin erikoisesti korostaen, alkaa kohta etsiä asetusta josta prinsessan saisi sulkemaan suunsa.

Noin muuten DL3D on varsin keskinkertainen tuotos. Ohjaimen näppäinasettelu ei ole järin intuitiivinen ja Dirk kävelee vakiona niin hitaasti, että saisi saman tien juosta koko ajan. Pahin ongelma lienee kuitenkin se, että samanlaista 3D-loikkaa tuli vuosituhannen vaihteessa joka tuutista, myös paljon tätä paremmin toteutettuna. Vaikka osa kenttien ansoista tuokin jotenkin hauskasti mieleen alkuperäisen kolikkopelin, vain kovin Dragon’s Lair -loren fani löytää tästä mitään erityisen kutkuttavaa.



Tätä juttua varten kävin läpi useita kymmeniä artikkeleita, YouTube-videoita ja pelitiedostoja. En silti yllättyisi lainkaan jos kävisi ilmi, että olen unohtanut tai sivuuttanut jonkin oleellisen haaran kokonaan – niin laajalle Dragon’s Lair -universumi on ehtinyt leviämään. Siksi haluankin palata alun kysymykseeni: voiko peli olla klassikko, vaikka se ei loppujen lopuksi ole kovin kummoinen puhtaasti pelinä? Don Bluthin ja Rick Dyerin luomus on osoittanut, että kyllä voi. Dragon’s Lair on tietynlaisen pelin arkkityyppi, yhtä aikaa perin epäreilu reaktiotesti ja huiman hienoa pelitaidetta.

The Witcher muuntui suoratoistopalvelussa kohtalaiseksi tv-sarjaksi, mutta materiaaliakin oli pelien ja kirjojen muodossa tarjolla runsaasti. Kaikkien kaanonin mukaisten Dragon’s Lairien läpi pelaaminen kestää vähemmän aikaa kuin sarjasta tekeillä oleva elokuva, joten on mielenkiintoista nähdä, miten haasteeseen vastataan. Joka tapauksessa Dirk, Daphne, Singe ja Mordroc ovat jo lunastaneet paikkansa pelaamisen historiassa.


Kuvat: Anne Kukkura, Mikko Heinonen

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2021
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi