Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2020.

Kun muu maailma eli konsolikuumeen ensimmäistä aaltoa Atarin johdolla, Japanissa tahtipuikkoa heilutti Epoch. Hyvä etumatka ei kantanut kovin pitkälle.

Jos pyydetään peliharrastajaa luettelemaan pelikonsoleita, joiden nimessä esiintyy sana ”vision”, useimmat osaavat varmasti mainita Intellivisionin ja Colecovisionin. Joku saattaa vielä tipauttaa knoppina mukaan View-Master Interactive Visionin tai Entex Adventure Visionin. Sen sijaan harvempi muistaa Epoch Cassette Visionia jälkeläisineen, vaikka kyseessä oli Japanin markkinoiden menestynein pelikone ennen Nintendo Famicomin voittokulkua.

Vuonna 1958 perustettu Epoch oli aloittanut TV-pelien valmistuksen jo hyvissä ajoin. Yhteistyössä Magnavoxin kanssa vuonna 1975 julkaistu Electrotennis oli ensimmäinen pelikonsoli Japanin markkinoilla ja ilmestyi jopa useamman kuukauden ennen Home Pong -konsolia. Tämän jälkeen Epoch valmisti – Atarin tapaan – useamman konsolin, jotka pyörittivät yhtä peliä kerrallaan: TV Baseball (1978) tarjoili japanilaisittain suosittua tuontiurheilua, TV Vader (1980) taas toteutti Taiton Space Invadersin ilman sen kummempia rojaltimaksuja.

Heinäkuussa 1981 markkinoille tuotu Cassette Vision syntyikin jonkinlaisena laajennuksena tästä ideasta. Sen sijaan, että asiakkaiden piti aiemmin hankkia aina erillinen konsoli kutakin peliä varten, samalla keskusyksiköllä voisi jatkossa pelata useampia pelejä. Tämä lähtökohta ja halu hyödyntää aiempaa työtä selittää myös sen, miksi Cassette Visionin suunnittelu on pelikonsoliksi melko poikkeuksellista: keskusyksikkö sisältää käytännössä vain ohjaimet sekä videoja äänilähdön, kaikki peliin liittyvä äly sijaitsee NEC uPD77xx -piirisarjassa pelikasetin sisällä. Tämä piirisarja yhdisti suorittimen sekä ROM- ja RAM-muistin ja toimi peräti 48-bittisellä väylällä, mikä antoi Cassette Visionille tehoetua aikalaisiinsa nähden.

Kääntöpuolena oli luonnollisesti se, että peleistä tuli tällä menetelmällä melko arvokkaita valmistaa. Siinä missä keskimääräinen Atari-peli tarvitsi vain ROM-piirin, Cassette Vision -julkaisuun vaadittiin kaikki suorittimesta alkaen. Kun tähän yhdistetään Epochin kohtalaisen pieni, käytännössä muutamasta henkilöstä koostunut kehitystiimi, pelejä ilmestyikin lopulta vain 11. Määrä vaikuttaa samanlaiselta kuin konsolihistorian pahimpien floppien tapauksessa, mutta Cassette Vision ei ollut epäonnistuminen: sitä myytiin reilut 400 000 kappaletta, millä heltisi ykkössija Japanin vielä tuolloin alkutekijöissään olleilla konsolimarkkinoilla. Kuluttajille selvästi riitti tässä vaiheessa laitteen kanssa peli tai pari, eikä Atari-henkisen ”shovelwaren” syntymisestä ollut suurta vaaraa. Epoch toi koneelle myös erillisinä konsoleina julkaisemansa TV Vaderin (nimellä Battle Vader) sekä TV Baseballin (nimellä Baseball).




Toinen erikoinen seikka Cassette Visionissa on, että siinä ei ole lainkaan erillisiä ohjaimia. Kahdelle pelaajalle on tarjolla kaksi potentiometriä, sivusuunnassa liikuteltava pieni kytkin sekä muutama nappula, jotka on sijoitettu konsolin päälle käytännössä lähes vierekkäin. Kaverin kanssa laitteella siis pelataan aivan lähikontaktissa. Vuonna 1983 Epoch esitteli pienemmän Cassette Vision Jr. -mallin, jossa on ohjaimet vain yhdelle pelaajalle ja potentiometrit on poistettu.

Ja mitä niillä ohjustimilla sitten pelataan? Jotain Pong-konsolien yksinkertaisten tikkugrafiikoiden ja Atarin tai Intellivisionin parhaimmiston välimaastosta. Ruutukaappausten tallentaminen oli osoittautua hankalaksi, sillä Cassette Visionille ei ole ainakaan tiedossani ainoatakaan emulaattoria ja Japanista ostamassani koneessa on vain Japanin standardin mukainen RF-videolähtö. Onneksi pelikoneiden syvän päädyn ylipappi Nicolas Robillard eli The Video Game Kraken on tallentanut YouTubeen kuvaa myös CV:n peleistä, joten voin hänen luvallaan tarjota teille oheiset ruutukaappaukset.



Yhteinen nimittäjä peleille on kekseliäisyys rajallisilla resursseilla: koska peliä ei voida toteuttaa aivan sellaisenaan, on siitä kehitetty jonkinlainen approksimaatio. Epochin kokemus LCD-näyttöisistä elektroniikkapeleistä lienee auttanut asiassa. Kun Battle Vaderissa ei kerran voi olla samanlaista avaruusolioiden rivistöä kuin kolikkopelissä, samaan viholliseen pitää osua useita kertoja. Koska PakPak Monsterin sokkelo on paljon esikuvaa pienempi ja syötäviä pellettejä voi olla vain muutama, niihin pitää koskettaa monta kertaa, ja niin edespäin. Mainittavaa on myös se, että erotuksena monesta 70-luvun lopun käppäkoneesta konsolissa on ihan oikeat värit.




Epochilla ymmärrettiin hyvissä ajoin, että perusrakenteeltaan kömpelö Cassette Vision ei pidemmän päälle voisi kilpailla ROM-moduuleilla toimivien kilpailijoiden kanssa. Yritys oli itse asiassa jopa hetken aikaa toiminut Atari VCS:n maahantuojana, mutta tuontikonsolin kallis hinta oli ohjannut asiakkaat mieluummin firman oman tuotannon suuntaan. Nintendo Famicomin ja Sega SG-1000:n ilmestyminen markkinoille kuitenkin päätti Cassette Vision -juhlat, joten aika oli kypsä seuraajan esittelylle.

Liian rankkaa irtiottoa ei tehty, sillä myös Super Cassette Vision perustuu NECin mikrokontrolleriin. Tällä kertaa se tosin sijaitsee suoraan konsolissa ja pelit ladataan ROM-moduuleilta kilpailijoiden tapaan. RAM-muistia SCV sisältää vain 128 tavua, minkä lisäksi näyttömuistille on varattu 4 kilotavua. Muutenkin koneen tekniset tiedot olivat vuonna 1984 korkeintaan asialliset, eivät mitenkään mullistavat: 16 väriä ja 128 spriteä vielä menettelevät, mutta 1-kanavainen äänentoisto häviää selvästi Segan neli- ja Nintendon viisikanavaiselle audioraudalle. Ohjaimet ovat samalla tavoin kiinteät kuin muissakin aikalaiskoneissa, mutta niille on konsolin etuosassa kätevä kotelo. Segan tavoin Epoch käytti vielä tässä vaiheessa joystickeja, vasta Nintendo oli siirtynyt ristiohjaimiin.

Yhdellä asialla Epoch kuitenkin saattoi ylpeillä: sen konsoli tuki RGB-videoliitäntää. Sekä Segan että Nintendon koneiden ensimmäisissä malleissa oli vain RF-lähtö, mihin verrattuna SCV tosiaan antaa hyvin skarppia kuvaa ilman minkäänlaisia modifikaatioita. Tätä mainostettiin pakkausta myöten, ja se saattoi olla osasyy siihen, että konetta kokeiltiin myydä myös Ranskassa Yeno-merkillä. Sikäläisittäinhän konsolissa piti olla RGB- tai siis RVB-liitäntä televisioon kytkemistä varten.



Valitettavasti rohkea Euroopan-vientiponnistelukaan ei pelastanut Super Cassette Visionia unholaan vaipumiselta. Laite ei sinällään ollut merkittävästi kilpailijoitaan huonompi, mutta ei parempikaan, joten syy juuri sen valintaan puuttui. Epoch ei saanut ostajia liikkeelle likimainkaan samaan tapaan kuin Nintendo Famicomillaan ja sen yksinoikeuspeleillä. Noin 300 000 kappaleen myynnillä Super Cassette Vision ohitti kyllä Sega SG-1000:n, mutta toisaalta Sega kehitti laitettaan jatkuvasti ja sai lopulta aikaiseksi Master Systemin, joka oli SCV:tä etevämpi liki joka mittapuulla ja myi toistakymmentä miljoonaa konsolia ympäri maailmaa. Super Cassette Vision pysyi käytännössä muuttumattomana siihen asti, kun sen myynti loppui vuonna 1987 – sillä mainittavalla poikkeuksella, että siitä tehtiin eräs ensimmäisistä tytöille kohdistetuista varianteista: vaaleanpunainen Lady Super Cassette Vision. Raudaltaan laite ei eronnut, mukana vain tuli Milky Princess -peli, jonka ajateltiin vetoavan tyttöpelaajiin.



Kaikkiaan Super Cassette Visionille julkaistiin vain kolmisenkymmentä peliä. Mukana on myös yllättäviä vetoja, kuten kotimikroilta tutun Boulder Dashin konsolikäännös. Pelit eivät sinällään erotu kielteisesti vuoden 1984 julkaisuista muille koneille, mutta siinä se ongelma hieman onkin: siinä missä muista konsoleista opittiin ajan myötä ottamaan yhä enemmän irti, Super Cassette Vision -tuotokset jäivät ikuisesti tähän legografiikkavaiheeseen. Vuoteen 1987 mennessä Nintendo oli jo julkaissut Legend of Zeldan ja muita ikiklassikkoja, ja niihin verrattuna SCV-julkaisut vaikuttivat kivikautisilta.

Epoch julkaisi vuonna 1984 myös kannettavan Game Pocket Computer -konsolin, joka tosin menestyi vieläkin huonommin, mutta jäi kuitenkin historiaan kenties ensimmäisenä “aidosti ohjelmoitavana” käsipelikoneena – siis viisi vuotta ennen Game Boyn julkaisua. Näiden jälkeen seuraava ja toistaiseksi viimeinen Epochin pelikonsoli olikin kohtalaiseen menestykseen kohonnut Barcode Battler vuodelta 1991. Hauskana kuriositeettina Epoch on myös julkaissut suosittuun Doraemon-hahmoon perustuvia pelejä Nintendon konsoleille, Famicomista aina N64:ään asti. Noin muuten yhtiön leipäpuu on löytynyt enemmän lelujen puolelta: suosittuja Sylvanian Families -eläinhahmoja on yhä kaupan täkäläisilläkin leluosastoilla.



Kuvat: Nanne Kukkura, Nicolas Robillard

Cassette Visionia on ihmetelty myös videolla Casio Loopyn kera ja Super Cassette Visionia taas pelattu Pelataanpa-sarjassa.

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 4/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi