Vuonna 2010 ensimmäinen Bayonetta (arvostelu) muistutti minua Segan pähkähulluista kultavuosista 2000-luvun taitteessa ja peli vei mennessään. Kakkososaan (arvostelu) Segailua oli vähennetty, mutta japanilaishenkinen ylilyöty kaaos yhdistettynä soljuvaan toimintaan ja yllätyksiin oli edelleen varsin maistuva paketti, varsinkin Bayonettaan jo kerran ihastuneille.


Bayonetta 3:n alku on jälleen odotetusti mahtipontisen massiivinen ja hetken päästä 2000-luvun alun Sega-tunnelmiakin hieman herätellään. Vitsejä ei hirveästi viljellä, mutta tapahtumat ovat alituiseen niin ylilyötyjä, että väkisinkin poskipäissä hymyilyttää. Kuinka monessa pelissä merihirviötä heitetään pilvenpiirtäjällä, kun ensin on surffattu risteilyaluksella ja pakettiautolla ja muututtu jättimäiseksi perhosnaiseksi? Ei monessa.

Mukana ovat edelleen hyvän maun rajoja koettelevat kuvakulmat, alastomuutta lähentelevät hiustaiat ja pitkäsääri-pyllyzoomailut, valokuvaustilalla varustettuna. Bayonetta on edelleen kuitenkin se ylitsevuotavan itsevarma itsensä - sankari, jota ei juuri mikään hetkauta ja samaa sarjaa ovat (melkein kaikki) hänen kaverinsakin, olipa kulman takana millainen monsteri hyvänsä.



Uusi uhka ei ole kotoisin paratiisista eikä helvetistä, vaan Homonculien päämääränä on tuhota kaikki (edelleen niin muodikkaan) multiversumin planeetat - ja Bayonettat. Multiversumoinnilla on muutenkin osansa tapahtumaympäristöissä, sekä sekoilevassa ja poukkoilevassa tarinassa, jota ei ehkä pidä tai kannata alkaa syväanalysoimaan. Se on kuitenkin bonusta, että perusreseptin ympärille on kehitetty uusiakin ideoita.


Multiversumismi vaikuttaa myös taisteluihin, sillä joka ulottuvuuden Bayonettalla on omia kykyjään ja ohjastettavia Demon Slave -hirviöitään. Häsläämisellä ja painikkeiden satunnaisella painelulla pärjää jonkin aikaa varsinkin helpoimmilla vaikeustasoilla ja “kuhan nyt läpäisen” -asenteella. Hetken aikaa opettelemalla voi kuitenkin löytää sen itselleen sopivimman taistelutaktiikan ja vaikka välillä hampaita kiristäisikin, ovat vastustamattomalla tahdilla päälle vyöryvät taistelunäytökset enimmäkseen hauskaa touhua.



Ääniraita on samaa tyylien kakofoniaa kuin ennenkin, J-Pop-mausteista 50-luvun crooner-klassikoihin, eikä sitäkään voi ilman hymykuoppien syventymistä kuunnella. Grafiikat ovat paikoitellen Switchin näytöllä näyttäviä, paikoitellen taas 2000-luvun alulta maistuvia nykiviä tekstuurimössöjä ja toisinaan siltä väliltä niin, että väkisinkin pistää toivomaan Bayonetta 3:n saapumista tehokkaammille pelialustoille vielä joskus. Switchin ikä alkaa vähän näkyä, kun pelit laajenevat ja monimutkistuvat - ehkä Platinumilla oltiin vähän liian kunnianhimoisia.


Peruspelaajalle Bayonetta 3 on yhden viikon iltojen värikäs ja vauhdikas häröilyhetki, jonka jälkeen on hyvä huoahtaa levolle ennen aamun harmaata arkea. Vihkiytyneempi pelaaja löytää haasteista, parhaiden arvosanojen suorittamisesta ja muusta kerättävästä tekemistä varmasti paljon pidemmäksikin aikaa.

Bayonetta jatkaa totutulla tyylillään, mutta taisteleminen on edelleen niin mahtipontista ja maistuvaa, että mikäs siinä.