Mikko ja pikkupelit täällä taas moi. Sunnuntai-iltana kaipasin jotain uutta pelattavaa, jolla saisin hetkeksi ajatukset muualle käyttämättä ensin puolta tuntia introvideon ja tutoriaalin läpipelaamiseen. Eksyin Steamin etusivulle ja siellä vastaan tuli Path to Purge, jota veikkaan nimen kirjoitusasun ja tekijöiden perusteella alkuperältään kiinalaiseksi, vaikkei sitä missään suoraan sanotakaan. Ruutukuvissa se näytti twin stick -shootterilta, joten kun arviotkin vaikuttivat pääosin myönteisiltä, en miettinyt 2,4 euron sijoitustani sen pidempään. Peli on edelleen Early Accessissa ja juttu on kirjoitettu versiosta 0.08, viikonlopputarjouksen jälkeen hinta on nyt nelisen euroa.


Kevyehkö kehystarina on jokseenkin sellainen, että (pyhä?) henki on ottanut kanssaihmisiä valtaansa ja muuttanut heitä mm. biljardipallopäisiksi vihollisiksi. Pelaajan, joka on muuten lammas mutta ottaa sitten kawaii-henkisen nuoren tytön hahmon, joka taas oikeastaan on demoni, tehtävänä on ”puhdistaa” alueita huone kerrallaan. Tässä siis ei ole pohjimmiltaan mitään järkeä, mutta tärkeintä on tietää, että puhdistaminen tehdään ampumalla vihollisia, ja sitä onkin tarjolla Porvoon mitalla. Parin huoneen välein saa poimia bonuslaatikon, josta saa valita yhden kolmesta apuvälineestä, ja kauppaankin pääsee pariin otteseen kunkin kenttäsarjan keskellä.


Mutta siitä twin stick -osuudesta olin väärässä. PtP käyttää nimittäin omanlaistaan mekaniikkaa, jossa ase latautuu hahmon liikkuessa ja sillä voi ampua vain paikallaan seisten. Tämä tuntuu ensin todella vieraalta, mutta alle viidessä minuutissa tajuaa, että se tekee pelistä aidosti erilaisen ja tuo siihen uudenlaista taktiikkaa. Ei ole nimittäin välttämättä helppoa liikkua tarpeeksi pitkään, että aseen saa ladattua täyteen, ja toisaalta sen lataaminen on myös tapahtuma, johon liittyviä bonuksia on mahdollista kerätä. Voi siis vaikkapa olla, että kun lippaan saa täyteen, vastustajiin osuu salama. Myös aseiden lippaiden kapasiteetista tulee uudella tavalla tärkeä tekijä. Kun taas saa talteen tarpeeksi energiaa, tarjolle tulee “Demon time”, jolloin sankari on vähän aikaa kuolematon ja tekee moninkertaista vahinkoa. Sitä voi käyttää useita kertoja yhden runin aikana.


Kuten 99,9 % nyky-indiepeleistä, PtP on rogueli(k/t)e. Kuoleminen ei haittaa, eikä edes ensimmäinen kenttäsarja varmastikaan onnistu juuri keltään ensiyrittämällä. Tarkoitus onkin pelata kenttää uudestaan, oppia mekaniikkaa, kerätä rahaa ja jalokiviä sekä muita bonuksia ja parannella hahmoa ja hänen aseistustaan. Andras-sankarittaren lisäksi käyttöön saa myös toisen naishahmon, joka käyttää raskaampaa aseistusta, ja kolmaskin on luvassa myöhemmin. Kenttäsarjoja on nyt vasta kaksi, mutta käytin jo ensimmäiseen yli kolme tuntia ennen läpäisyä, eikä toinen setti ainakaan löylyä vähennä.


Näin halvaksi peliksi Path to Purge on perin kelvollisesti toteutettu. Vaikka peli opastaa käyttämään näppäimistöä, se toimii aivan erinomaisesti ohjaimellakin. Hahmo- ja kenttägrafiikat ovat värikkäitä parhaimmillaan ja oikeasti komean näköisiä, toiminta ei tahmaile ja musiikki on hyvää, joskin liian itseään toistavaa. Ruudulla tapahtuu paljon, mutta ei niin paljon, etteikö sitä ehtisi seurata, ja vähä vähältä pelin perusluonne avautuu sinnikkäälle pelaajalle: kyse on oikeanlaisesta bonusten pinoamisesta ja ihan vähän tietenkin myös noppatuurista, sillä bonukset vaihtelevat kierroksesta toiseen. Eräänlaisen kynnyksen muodostaa tosin pelin “chinglish”, joka on toisaalta jopa huvittavaa, mutta paikoin myös erittäin vaikeatulkintaista, kun pitäisi valita tarjolla olevista eduista paras.


Onkin siis jälleen aika säätää odotuksiaan. Onko PtP täydellinen peli? Ei todellakaan. Pelasinko sitä kahtena iltana neljä tuntia viihtyen koko ajan? Todellakin. Lämmin suositus, jos haluat nauttia viihteesi värikkäänä, välkkyvänä ja kohtalaisen pienissä annoksissa.

Testilaitteisto: AMD Ryzen 9 3900X, Geforce RTX 3080, 32 Gt RAM, Windows 10, Xbox-ohjain