Sukellusveneet olivat yksi toisen maailmansodan ratkaisevista aseista. Nyt niillä voi seilata myös World of Warshipsin merillä. Pinnanalaisen kapteenin ura ei kuitenkaan ole helppo - kunnian sijaan tarjolla on usein syvä, hiljainen hauta.


Harmaat sudet pinta-ajossa.

Wargamingin ihanan merisotapelin taival on ollut pitkä ja maukas. Se oli heti julkaisussaan paras peli, mitä nykyään Kyprokselta toimiva firma on saanut koskaan aikaan. Yhtiö on kokeillut onneaan monin eri tavoin, sekä kehittämällä että julkaisemalla muitakin pelejä niin konsolien, tietokoneiden kuin mobiilihärpäkkeiden maailmassa. Lopulta taival on kuitenkin palannut takaisin kaiken ytimeen: Tanksiin ja Warshipsiin. Warplanes jäi sellaiseksi ihan kiva -lentopeliksi, joka kyllä pyörii ja toimii ihan kivasti, mutta ei pysty tarjoamaan todellista haastajaa vaikkapa War Thunderille - etenkään nyt, kun pelikehitys on lievästi vaikeutunut Venäjän hyökättyä Ukrainaan. Tekijätiimihän näet oli aikoinaan Kiovassa.

Warships kuitenkin seilaa komeasti. Peli on laajentunut, kehittynyt ja muuttunut. Aivan kaikki muutokset eivät ole omaan makuuni, mutta positiivisesti sitä ei ole missään vaiheessa pilattu. Ehkä paikoin helpotettu ja kansanomaistettu turhaan, mutta no, eipä ole minun pelini. Ja kun merisotapelistä puhutaan, niin keskipisteessä ovat tietysti laivat. Laivastokavalkadi on kasvanut ja peliin on tuotu hissukseen sekä uusien maiden että maanosien laivastoja, että kasvatettu näiden tarjontaa. Joku maa saa uuden taistelulaivalinjaston, toinen komean risteilijäkattauksen, joku hävittäjäpuun. Pienempinä päivityksinä eri laivastoihin tuodaan yksittäisiä uutuuslaivoja, joku olemassa olevaan kehityspuuhun tai maksullisiksi premium-paateiksi.


Amerikkalainen meripeto.



Merisotaa käydään monessa eri ulottuvuudessa. Meren pinnalla seilaavat laivat ovat toki se tutuin mielleyhtymä, upeine ja valtavine taistelulaivoineen. Mutta jo ensimmäisen maailmansodan aikana kehitettiin tukialusilmailua (ja ilmalaivoja), joka toi aavalle siniselle taistelukentälle korkeamman ulottuvuuden. Ilmasta käsin voitiin tarkkailla vihollisen laivastoa ja ohjata tulta. Sitten lentokoneet aseistettiin pommeilla ja torpedoilla. Tämä kehityskulku kulminoitui Korallimeren taistelussa vuonna 1942, jolloin ensimmäisen kerran maailmanhistoriassa käytiin meritaistelu, jossa laivastot eivät edes nähneet toisiaan, saati käyneet tykinkantaman päässä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana kehitettiin kukoistukseensa ja rintamakäyttöön myös toinen ase: sukellusveneet. Niiden avulla Saksa lähes kuristi hengiltä Iso-Britannian vuosien 1916-1917 ja 1939-1942 aikana. Sukellusvenesodan suurin onnistuminen nähtiin kuitenkin Tyynenmeren sotanäyttämöllä vuosina 1942-1945, kun Yhdysvaltain laivaston sukellusveneet kirjaimellisesti näännyttivät Japanin sotateollisuuden ja auttoivat tuhoamaan sen sodankäyntikyvyn.


26 metrin syvyydessä sukeltavan veneen kippari kuulee ilahduttavia ääniä: kaksi torpedoa osui ja näin päästiin eroon kiusallisesta vihollisen hävittäjästä. Hyvä näin, sillä sähköä riitti enää minuutin sukeltamiseen.

Sukellusveneillä on siten tärkeä roolinsa merisotahistoriassa. Jos siis merisotaa halutaan kuvata pelissä, niin onhan niille siellä oma paikkansa. Mutta miten vedenalaiset tuodaan peliin ja miten niillä pelataan reilusti? Onko se sitten reilua, että samalla merellä hiipii näkymättömiä paatteja, jotka nipsivät muita hengiltä kuin mikäkin pusikossa makaava tarkka-ampuja?



Sukellusvenesodan tuominen Warshipsiin onkin ollut pitkä prosessi. Siitä on keskusteltu sekä firman sisällä että pelaajayhteisössä jo vuosia. Vaikka submariinit ovatkin houkutteleva ajatus, niin samalla ne pelottavat niin penteleesti. Mitäs suu sitten pannaan, jos mokomat pissaavat meren keltaiseksi ja kaikki suuttuvat?


Tyytyväinen kippari pintautuu ja ihailee upottamansa sotalaivan vajoamista. Matsin saldo tähän mennessä on kuusi osumaa torpedoilla ja yksi upotettu vihollislaiva.

Kerrataan tähän väliin Warshipsin olemusta. Se on taktinen, verrattain rauhallistempoinen merisotapeli, jossa on jonkin verran simulaatiomaisiakin piirteitä. Räiskintä se ei ole millään tapaa. World of Tanksiin verrattuna se on erittäin aikuismainen peli, joka vaatii miettimistä ja harkintaa. Kenties siksi Warships nauttiikin suurta arvostusta varttuneemman väen keskuudessa. Tätä voi pelata kahvikuppi kädessä tai vierellä, tai kenties pikku viskisiemauksen kera. Taistelulaivoille, risteilijöille, lentotukialuksille ja hävittäjille on kaikille omat roolinsa ja erilaiset tehtävänsä, joiden myötä yhdestä ja samasta pelistä voi löytää todella erilaisia pelitapoja ja tyylejä.

Henkilökohtaisesti oman löytänyt oman zen-vyöhykkeeni lentotukialusoperoinnoista ja japanilaisista hävittäjistä, joiden lisäksi pieni likainen perversioni piileskelee ilmatorjunnassa. Satamassani on kaksi erityisesti ilmatorjuntaan erikoistunutta alusta, joilla on aivan kerta kaikkisen ihanaa rääkätä vastustajien tukialuskoneiden hyökkäyksiä omien kaverien niskaan. Aijai.


Type IXC/40 -luokan saksalainen sukellusvene U-190. Pitkän matkan veneet oli suunniteltu operoimaan itsenäisesti kaukaisilla maailman merillä. Ne viihtyivät hyvin niin Yhdysvaltain itärannikolla kuin eteläisellä Atlantilla.

Vaan ne sukellusveneet. Ne olivat historiallisesti kenkkuja. Lähes näkymättömiä, salakavalasti torpedoilla suuria ja makeita maaleja puikottavia riesoja. Ovat ne riesoja pelissäkin, mutta on niissä myös rajuja rajoituksiakin. Sukellusvenekapteeni ei ole automaattisesti merten kunkku. Hän voi olla tehokaskin tiimipelaaja, mutta veneiden käytössä on myös niin suuria riskejä ja haasteita, että kokonaisuus on saatu oikeastaan aika pahuksen tasapainoiseksi. Totta kai ne ovat vaarallisia, mutta myös äärimmäisen haavoittuvia.

Ja myönnetään, on myös äärimmäisen tyydyttävää upottaa sukellusveneitä. Ai että, kun pääsee vaikka hävittäjällä hyvään asemaan ja tekee mokomista selvää. Pinta-ajosta, kesken akkujen lataamisen yllätetyn sukellusveneen tuhoaminen tykeillä on toki palkitsevaa, mutta vielä isommat riemuhuudot kuuluvat, kun sen päälle kaataa lastin syvyyspommeja. Ja joskus käy niinkin hyvin, että tukialuksen partiolentokoneet pääsevät hollille.



Mitä vedenalaiskipparin työpäivään sitten kuuluu? Keskimäärin paljon väijyilyä ja väistelyä, samoin kuin tavallistakin enemmän ennakointia ja taktikointia. Sukellusvene on vaikea työkalu. Se on pinnallakin kohtuullisen hidas – nopeampi kuin useimmat lentotukialukset, mutta ei sillä saa takaa-ajossa muita kiinni.

Vene on ennen kaikkea hyvä hyökkäysase, mutta myös tiedustelun väline. Kippari joutuu usein nojaamaan paljolti muilta omilta laivoilta ja lentokoneilta saatavaan tiedustelutietoon, sillä nopeusvajeesta johtuen hyvälle väijypaikalle on joskus vaikea päästä. Toisaalta, jos taivas on puhdas eikä vihollisen hävittäjiä ole lähimailla, niin sukellusveneestä näkee kauas – ja se havaitaan vasta varsin lyhyen matkan päästä. Niinpä pinnalla kiitävällä veneellä voi myös tiedustella omille kavereille, jotka sitten tykittävät havaittuja kohteita. Yhteistyö, paras työ.

Sukellusveneillä onkin kolme olotilaa: pinnalla, periskooppisyvyydessä ja uppisukelluksissa. Pinnalla näkee kauimmas ja samalla voi ladata akkuja. Periskoopin varressa vene on vaikeampi havaita, mutta näkyvyyskin on huonompi. Esimerkiksi lähistöllä liikkuva hävittäjä saattaa jäädä havaitsematta. Uppisukkeluksissa sukellusvenettä on äärimmäisen vaikea havaita, mutta sen nopeuskin laskee huomattavasti.


Periskooppisyvyydessä. Vihollisen taistelulaiva ajaa päin vain 2,5 kilometrin etäisyydellä. Olen laukaissut sitä kohden neljän maaliinhakeutuvan torpedon sarjan, joten pommitan kohdetta sonarilla auttaen torpedoja ohjautumaan maaliin. Vielä yksi sonarin pingaus, sitten hetkeksi syvemmälle turvaan. Uudet torpedot ovat putkissa laukaisuvalmiina 40 sekunnin kuluttua.

Operoinnin tärkein mittari on akkukesto. Pinnalla voi ajaa niin kovaa kuin huvittaa, mutta pinnan alle painuttaessa ollaankin eri tilanteessa. Silloin ajetaan akuilla – ja akut tyhjenevät. Pinnan alla voi viettää normaalisti sen 3-4 minuuttia yhtä soittoa, minkä jälkeen on pakko nousta pintaan lataamaan. Ja se on kuulkaas ikävämpi homma, jos lähellä on vihollisia, jotka voivat havaita pintautuvan sukellusveneen. Tyhjillä akuilla ei sukelleta uudelleen, joten todennäköisesti luvassa on pikasukellus pohjaan ilman paluulippua.

Lisäksi vene on hyvin herkkä vaurioitumaan. Syvyyspommit, tykkituli, lentokoneiden pommit ja muut aseet iskevät ikäviä reikiä pikku aluksen runkoon – vuodot ja muut viat ovat kohtalokkaita niin pinnan alla kuin päälläkin. Koska vene paljastuu viholliselle yleensä vasta aivan läheltä, muutaman kilometrin etäisyydeltä, niin tulta tulee päin todennäköisesti nopeammin kuin vene ehtii sukeltamaan.


Tilanne on ollut ilmeisen tiukka, sillä sukellusvene on periskooppisyvyydessä vihollisen taistelulaivan lähellä. Jostain on tullut myös osumia, minkä seurauksena veneestä vuotaa pinnalla näkyvä polttoainevana. Vihollislaivat voivat päätellä tästä sukellusveneen sijainnin.

Jos hävittäjät joskus keräävätkin suhteettoman paljon huomiota, niin nyt sukellusveneet ovat uusi suosikkimaalitaulu. Niinpä suklarointi on todellinen taitolaji. Miten pysyä piilossa mutta nähdä mahdollisimman paljon? Kuinka ampua mahdollisimman läheltä mutta silti turvallisen matkan päästä? Tarkkailla ja tiedustella, mutta myös väistää ja piilotella?



Torpedoputkia veneissä on viidestä kymmeneen, tieristä riippuen, yleensä sekä veneen edessä että takana. Yleensä putkia on neljä eteenpäin, mutta onpa jossain veneessä niitä kuusikin – tällä saa osuessaan aikaan jo melkoisen räyhäkästä jälkeä. Niiden käytössä on omat kikkansa. Torpedoja voi laukoa kahdella tapaa: joko tavanomaisesti manuaalisesti tähdättynä tai maaliinhakeutuvina. Manuaalisesti laukaistuna yleensä 10-12 kilometrin kantaman torpedot tarjoavat tehokkaan ja tavanomaisen tavan vihollisen kiusaamiseen. Maalin ennakointi on arvossaan ja osumatarkkuus voi olla vajavainen, mutta vene ei myöskään paljasta läsnäoloaan vihollisille. Hakeutuvia torpedoja käytettäessä veneen näet täytyy lukita maali sonaria käyttämällä, mikä kertoo aina kohteelle, että nyt saattaa olla vaikeuksia luvassa. Osumatarkkuutta parantaa sonarin toistuva käyttö valittuun maaliin, mutta eipä osuminen silti ole koskaan täysin varmaa. Vastustajan väistöliikkeet tai väliin hyppäävä saari voivat hukata lukituksen, jolloin aseet kiitävät sokkoina eteenpäin, todennäköisesti ohi. Sonarin käytöstä jää myös aina jälki meren pinnalle, mikä auttaa vihollisia sen sijainnin seuraamisessa ja vastatoimenpiteissä.


Jossain siinä on vihollisen sukellusvene piilossa. Oma hävittäjä ajaa juuri sen ylitse ja pudottaa syvyyspommisarjan.


Sukellusveneen näkökulmasta tilanne saattaa näyttää joskus tällaiselta. Punaiset pisteet ovat laivojen pudottamia tai laukomia torjunta-aseita. Kohta paukkuu lisää - ja jo nyt veneessä on vuotoja sekä sisään että ulospäin.

Vaikeaa siis on. Mutta kiinnostavaa. Suklaroinnin haastavuus on urakan suola – onnistuneet väijytykset ja taktikoinnit ilahduttavat sitäkin enemmän. Huomaamaton kyttäys, kun vihollisen taistelulaivat ajavat suoraan kohti ja torpedojen manuaalinen laukaisu suoraan kurkkuun. Kolme osumaa neljästä. Hah! Tai kun olin jäänyt tehokkaasti kahden hävittäjän, risteilijän ja taistelulaivan jalkoihin: yritin epätoivoisesti ajaa sivuun 30 metrin syvyydessä, jotta voisin kiepahtaa takasektorista taistelulaivan kimppuun. Hetki nopeaa ajoa, nousu periskooppisyvyyteen – tilanne selkeä. Pinnalle. Ja eikö se vihollisen hävittäjä ollutkin viiden kilometrin etäisyydellä ja näki veneeni. Nopea perätorpedo sen suuntaan, takaisin pinnan alle, nopeaa siirtymää ja tilanteen tarkkailua. Hävittäjä lähestyy, arvioi sijaintini väärin ja käännän keulan sen kulkureitille: periskooppisyvyyteen, sonarin pingaus ja neljä torpedoa matkaan. Uusi sonar-pingaus ja sitten syvälle. Hetken odottelu – ja kaikki neljä torpedoa osuvat hävittäjään. Upotus! No, hetken kuluttua jäin kyttäämäni taistelulaivan survomaksi, kun akusto oli tyhjentynyt täysin. Mutta monta osumaa ja upotettu hävittäjä saivat tämän kipparin hyvälle mielelle.

Eräässä matsissa olin himmaillut etenemistä ja pysyttelin suhteellisen lähellä omaa pintalaivastoa. Lauoin muutaman torpedosarjan vihollisen raskaampia yksiköitä päin, mutta sitten havaitsin kapeahkon salmen suunnalta tulevia vihollistorpedoja. Siellä ei oltu havaittu vastustajan laivoja, joten sukellusvenehän siellä. Päätin keskittyä suojaamaan omia raskaita yksiköitä - pinta-ajoa kohti vastustajan oletettua aluetta. Havaitsin sonarin jättämän väreen meren pinnassa ja mietin kuinka vastustaja mahtaa liikkua. Sijoitin itseni niin, että vastustaja lähestyy ja ajaa suoraan oman veneeni eteen. Odottelin rauhassa, laskeudui periskooppisyvyyteen ja odotin. Vihollisveneen sonarpingi näkyi oman veneeni edessä, joten NYT oma valvontasonar päälle - ja siellähän se mokoma, just missä piti. Tietenkin ammuin innoissani ohi, mutta kollegat saivat nyt tiedon vihollisen sukellusveneen sijainnista - ja jumakuta. Yhtäkkiä sen päällä oli kaksi hävittäjää kylvämässä syvyyspommeja ja raskaammat yksiköt tykittivät merenpintaa. En ehtinyt ladata omia torpedoputkiani uudelleen, mutta nautinpa kuulkaa huikeasta ryskeestä. Kaverilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia, ei minkäänlaisia.


Osuma! Osuma! Kolme osumaa! Vastustajan risteilijä räjähtää tuusannuuskaksi!

Omalle päälle ja pelityylille sopivien taktiikoiden oppiminen vaatii toki aikansa. Suklareilla esimerkiksi päätyy helposti liian lähelle vihollista, kun torpedoputket ovat enimmäkseen veneen keulassa. Hyökkäävyyden, varovaisuuden ja tiedustelun kanssa saa tasapainotella. Veneen vaikeaan havaittavuuteen ei pidä luottaa liikaa, sillä joskus kakka vain yksinkertaisesti lentää potkuriin ja hätätila seuraa toistaan. Totesinkin juuri eilen yhdeksi toimivaksi taktiikaksi läheisen yhteistyön oman laivaston kanssa – ei lähdetä sooloilemaan, vaan ollaan lähellä omia. Tiedustellaan pintamaaleja, lauotaan torpedoja ja luotetaan siihen, että pintalaivasto tulivoima estää vihollisen hävittäjien syvyyspommihyökkäykset. Toisaalta – sooloileva sukellusvene saattaa päästä vihollislinjan aukosta selustaan, kenties jopa lentotukialuksen kimppuun. Eipä siinä itsekään voinut kuin nostaa hattua sille sukellusvenekapteenille, joka rei’itti Kagani rohkealla, yksinäisellä hyökkäyksellään.

Mainio yksityiskohta: sukellusvene on myös tehokas häirikkö ja pelkotekijä. Vaikka ei olisikaan edes aikeissa laukoa torpedoja, niin joskus sonarin käyttö ja vihollislaivojen pingaus saattaa sotkea näiden suunnitelmat. Vihu tietää, että jossain on vedenalainen. Ehkä hän muuttaa kurssiaan, ehkä hän pakenee kartan valtaussektorilta. Sukellusvene onkin myös psykologinen ase!



World of Warshipsin sukellusveneaikakausi alkaa saksalaisilla ja amerikkalaisilla sukellusveneillä. Kunkin maan suklaripuulla on omat yleiset ja venekohtaiset jipponsa: esimerkiksi sakuveneillä on nopea sonar ja kattavampi valikoima hakeutuvia torpedoja. Jenkkiveneillä on enemmän torpedoputkia keulassa ja veneet ovat ketterämpiä.

Joten eipä muuta kuin vesille vain, morjenstetaan kun nähdään. Kyllä näillä pikkupaateilla kelpaa huristella pitkin meriä, mutta älkää larpatko liikaa. Suihkussa on lupa käydä ja parran saa ajaa vaikka joka päivä.

Lisätietoja: https://worldofwarships.eu
Saatavilla: PC
Lisäksi saatavilla isoille konsoleille julkaistu World of Warships Legends ja mobiililaitteiden World of Warships Blitz.

World of Warships pähkinänkuoressa
15 minuutin matsit
PvP ja PvE – moninpeluuta ihmisjoukkueilla toisiaan tai tekoälyä vastaan
Useita pelitiloja vapaamuotoisista taisteluista klaani/joukku-otteluihin, rankattuihin taisteluihin ja erityiseen skenaarioihin
Yli 500 laivaa 13 valtiolta
Viisi alusluokkaa: sukellusveneet, hävittäjät, risteilijät, taistelulaivat ja lentotukialukset



V2.fi jättijuttu: World of Warships
World of Warships (mobiili)
World of Warships: Legends
Lisää World of Warships -juttuja


Omat torpedot olivat osumaisillaan vihollislaivaan, kun joku muu rontti teki siitä selvää. Big badaboom.