Vasemmalla alkuperäinen, oikealla vain hieman pienempi Mini.

Artikkeli on julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2020.

Juuri kun ehdin luvata itselleni, etten osta enää yhtään minikonsolia, Konami veti ässän hihasta.

Rakkauteni PC Engineen syttyi jo lukiessani siitä ensimmäisiä juttuja MikroBitistä ja ulkomaisista pelilehdistä. Konsoli, jonka pelit olivat lähinnä äärimmäisen näyttäviä arcade-käännöksiä, vaikutti 1980-luvun lopussa liian hyvältä ollakseen totta. Ja sitähän se olikin, näin eurooppalaisten näkökulmasta. Sekalaisen harmaatuonnin lisäksi täällä kun nähtiin vain pari pientä yritystä tuoda konetta virallisesti markkinoille. Tunnetumpi näistä oli amerikanversio TurboGrafx:n PAL-paketointi, mutta myös pikkuista CoreGrafx-varianttia myytiin jonkin aikaa Ranskassa RGB-modilla terästettynä.

Ehkä juuri sen vuoksi Konami on – onneksi – valinnut juuri CoreGrafxin eurooppalaisille tarjottavan PC Engine Minin koteloinniksi. Tarjollahan on siis Japanissa alkuperäinen valkoinen kone ja USA:ssa musta, muita kookkaampi TurboGrafx-16. Ja onneksi tämä koituu nimenomaan siksi, että omasta mielestäni TurboGrafx on eräs historian kamalimpia konsolin uudelleenbrändäyksiä. Somasta pienestä palikasta paisutettiin tarpeettoman iso rumilus pelkällä muovin lisäämisellä.

Sisikaluiltaan eri alueiden koneet eivät luonnollisesti eroa toisistaan: kyseessä on monen muun minikonsolin tavoin edulliseen järjestelmäpiiriin perustuva laite, jossa pyörii pieni GNU/ Linux ja emulaattori. Toteuttajaksi on valittu mm. positiiviset arviot saaneen Mega Drive Minin takana ollut M2. Mukana onkin kaikki tutut ominaisuudet erilaisista ruutufilttereistä pelitallennuksiin.



Koska jo alkuperäinen kone oli huomattavan pieni, hädin tuskin Commodore 64:n kasettiaseman kokoinen, Minikäsittely ei sitä juurikaan kuihduta. Vertailu aitoon CoreGrafxiin paljastaa, että mitoista on hävinnyt vain muutama sentti sieltä täältä. Piirilevyn puolesta varaa lisäkutistamiselle olisi varmasti ollut, mutta on olemassa myös se piste, jossa laitteesta tulee huvittavan pieni. Siksi ymmärrän, ettei mittakaavaa ole valittu aivan samaksi kuin vaikkapa NES Classicissa. Muuten konsoli näyttää uskolliselta esikuvalleen, mutta yhtä puuttuu: NEC-logoa ei näy koneessa eikä alkuperäisen kokoisessa ohjaimessa.

Koneen nimittäin julkaisi Konami eikä NEC. PC Enginen yhdessä NEC Home Electronicsin kanssa aikoinaan kehittäneen Hudson Softin jäämistö on yrityskauppojen ja sulautumisten myötä päätynyt tämän viime aikoina lähinnä pachinko-versioistaan tunnetun, mutta aikoinaan todella maineikkaan softatalon hoteisiin. Ainakin minut Konamin päätös konsolista onnistui yllättämään, enkä firman toimintaa sivusilmällä seuranneena ollut asiasta ensin järin innoissani. Olen kuitenkin mielelläni väärässä epäilysteni suhteen, ja PCE Mini onnistui sulattamaan sydämeni lähes heti virtojen kytkemisen jälkeen. Laskelmoidun rahastuksen sijaan se onkin varsin kaunis kunnianosoitus konsolille, joka muodostui aikoinaan suureksi hitiksi vain Japanissa, mutta nousi jo 90-luvulla kulttimaineeseen laatutietoisten pelaajien parissa kaikkialla maailmassa.




Puhtaasti pelimäärällä arvioitaessa PCE Mini menee ainakin konsoleiden miniversioiden kärkeen yhteensä 57 pelillään (Japanin versiossa niitä on 58). NES Classicissa on 30 eri peliä, SNES Classicissa 21 ja Mega Drive Minissä 42. THE C64 Mini sisältää peräti 64 eri peliä, mutta se ei olekaan varsinainen pelikonsoli.

Lukumäärää kurittaa tosin se, että osa peleistä (mm. Y’s ja Neutopia) on mukana sekä englannin- että japaninkielisinä versioina, osa taas sisältää käytännössä niin paljon japania, ettei niiden pelaaminen onnistu (mm. Hideo Kojima -klassikko Snatcher). Näilläkin vähennettynä erilaisia, täysin pelattavissa olevia pelejä on kuitenkin enemmän kuin muissa viime vuosien minikonsoleissa. Suurin osa PC Enginen peleistä on toimintapelejä, joissa kuvaruututekstit joko ovat englanniksi tai tekstit eivät ole missään määrin oleellisia.

Konsolin käyttöliittymä on jaettu kahtia sen mukaan, pelataanko Japanin (PC Engine) vai USA:n (TurboGrafx-16) julkaisuja. Laitteesta toiseen siirrytään ”sammuttamalla virta” oikeasta alakulmasta. Tätä seuraa tyylikäs television sammutusanimaatio… jonka toivoisi aika pian olevan lyhyempi.

Mukana on HuCardien eli PC Enginen alkuperäisten, luottokortin kokoisten ”kasettien” lisäksi myös useita CD-pelejä sekä prosentuaalisesti hurja osuus parannellun SuperGrafx-konsoliversion peleistä. Kaikkiaan viidestä tälle konsolille julkaistusta pelistä mukana on kaksi, Aldynes ja Daimakaimura eli Ghouls’n Ghosts. Etenkin jälkimmäinen on varsin definitiivinen kotikäännös Capcomin kohtalaisen kinkkisestä ritariseikkailusta.




PC Engine Mini on tuotteena kaltaistensa joukossa sikäli erikoinen, että etenkin monille eurooppalaisille pelaajille se edustaa hieman eri asiaa kuin vaikkapa NES Classic tai Mega Drive Mini. Siinä missä jälkimmäisillä on ennen kaikkea nostalginen funktio – siis muistella vanhoja pelaamisen tähtihetkiä omien lasten kanssa tai vaikka saunaillassa –, PC Engine Mini tarjoaa ikkunan todellisuuteen, joka monelta täällä jäi kokematta. Samaan on selvästi pyritty myös muilla markkinoilla ottamalla rohkeasti mukaan myös ”sen toisen alueen” pelejä.

Konsolia myy Euroopassa virallisesti yksinoikeudella Amazon, mutta myös Suomessa sitä on välillä ollut tarjolla pienemmiltä kauppiailta. Hinta on vaihdellut 100–150 euron välillä, mikä on yläkanttiin minikonsoleiden mittapuulla, mutta sinällään melkein kohtuullinen hinta pelien määrän ja laadun huomioiden. Valitettavasti saatavuus on monen muun minikonsolin tavoin ollut ajoittain heikkoa, eikä ole täysin selvää, kuinka pitkään laitteita on tarkoitus edes valmistaa.



PCE Minin kaikkien 57 pelin arviointiin tila ei riitä, mutta nostetaan esiin muutamia, joita ei ainakaan kannata jättää kokematta.




Nämä Konamin klassikkoräiskinnät vierivät PC Enginellä sulavasti. Mukana on piilotettuna ekstrana myös Gradiusin kolikkopeliversio (jonka saa käynnistettyä pitämällä Select-näppäin pohjassa). Gradius II: Gofer no Yaboo ilmestyi PC Engine CD:lle ja hyödyntää siis CD-ääniraitaa. PCE Minin länsipainoksissa tulee mukana myös Salamander, joka täydentää tämän vaakasuuntaan vierivän trilogian.




Iremin kolikkopelistä on montakin hyvää käännöstä kotikoneille. Factor 5:n Amiga-versio on rautaa, mutta myös PC Engine -porttaus kestää mainiosti tarkastelun. Minissä on mukana TurboGrafx-16-versio, joka sisältää koko pelin: Japanissa oli näet aikanaan erikseen myynnissä R-Type I ja II, jotka sisälsivät pelin alku- ja loppuosan. Syynä päätökselle oli ensimmäisten HuCardien pieni muistikapasiteetti.




Mikä on parempaa kuin maittava japanilainen räiskintä? Maittava japanilainen räiskintä, jossa on taustalla kunnon kitaraheviä! Lords of Thunder tunnetaan Japanissa nimellä Winds of Thunder ja se maksaa oikeana CD-versiona jo melkein yhtä paljon kuin koko PC Engine Mini. Toiminta on raivokasta, kitarariffit raskaita ja vaikeustaso miltei kohtuullinen aloittelijallekin.




Ensivaikutelmat voivat joskus mennä vikaan. Pidin itse tätä Segan hyväntuulisen musiikin säestämää, tempoltaan rauhallista räiskintää aluksi lapsellisena, mutta kun sitten satuin bongaamaan sen Yakuza-sarjan peleistä, huomasinkin miten hauskaa Opa-Opan, tiedostavan avaruusaluksen ohjastaminen on. Tästäkin pelistä on mukana myös parannettu versio.




Kun Konami oli aikoinaan hyvä, se oli todella hyvä. Castlevania: Rondo of Blood tehtiin myöhemmin uusiksi Super Nintendolle ja PlayStationille, mutta tämä alkuperäinen on toden totta kokemisen arvoinen. Huikean hienot CD-ääniraidat tahdittavat niin sulavaa toimintaa, ettei konsolia uskoisi kasibittiseksi.




Bubble Bobblen tarinassa on kaksi rinnakkaista aikajanaa, joista toisessa lohikäärmeet Bub ja Bob palaavat pikkupojiksi, toisessa eivät. Parasol Stars on Rainbow Islandsin jatko-osa ja edustaa näin kertomuksista ensimmäistä. Aseena ei ole kuplien puhaltelu vaan päivänvarjot, mutta toiminta on juuri niin söpöä kuin se Taiton peleissä kasarilla oli. Kannattaa kokea jo ihan nähdäkseen, mihin asti pelisarja lopulta eteni.




Hudson Soft tekaisi PC Enginelle jatko-osan Famicomille julkaistulle Star Soldier -pelille, eikä jättänyt asiaa siihen: sarjan osia ja spin-offeja ilmestyi PCE:lle kasapäin. Kaikkia yhdistää samankaltainen power up -järjestelmä, aluksen ainakin riittävä tuhovoima sekä varsin maltillisesti kohoava vaikeusaste. Oma suosikkini on PC Engine CD:lle tehty Star Parodier, joka yhdistää sujuvan toiminnan, komean CD-audion ja leppoisan pelitempon nautittavaksi räiskintäkokemukseksi.




Kaikilla konsoleilla piti aikoinaan olla maskotti, ja Bonkista tuli ainakin epävirallinen sellainen PC Enginelle. Bonkin seikkailut ovat tahdiltaan rauhallisempia verrattuna Super Mario Bros. -sarjaan, Sonicista nyt puhumattakaan, mutta hahmo on sympaattinen ja toiminta riittävän omintakeista, että kiinnostus säilyy kohtalaisen pitkään (etenkin kun pelin voi nyt helposti tallentaa). Factor 5 käänsi muuten Bonk’s Adventuren Amigalle nimellä BC Kid.




Namcon kolikkopelistä käännetty Pläisketalo johdattelee pelaajan B-luokan kauhuleffojen tunnelmiin ahdistavan junnaavalla musiikilla ja reippaan hurmehenkisellä toiminnalla. PC Engine Minissä tarjolla on TurboGrafx-16-versio, jossa päähenkilön haltuunsa ottanut maski on muuttunut violetiksi (jotta vältettäisiin ikävät vertailut Perjantai 13. -elokuvasarjan Jason Vorheesiin) ja pelin varsin runsaita uskonnollisia viittauksia on siistitty. Pohjimmiltaan peli on kuitenkin se sama tuttu ja yksinkertaiseen mekaniikkaansa nähden peräti ällistyttävän viihdyttävä. Asetta vain ei kannata menettää kesken kentän.

PC Enginestä – siitä isommasta – on pitkä juttu Retro Rewindin numerossa 1/2019.

Kuvat: Mikko Heinonen, Konami

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi