Retropelit tarjoavat loputtomasti ilon hetkiä sekä muistojen että uusien löytöjen merkeissä. Pelaamisen historiasta löytyy tosin myös miinakenttiä, joihin ei tee mieli palata. Muistelemme nyt yhtä niistä.

Monilla on varmasti muistoja ällötystä aiheuttavista peleistä, mutta entäpä ne kokonaiset ajanjaksot ja genret, jotka joutavat jäädä historian vähemmän vierailuille sivuille? Ehkä ei kuitenkaan aivan unohdetuille, koska sitten jäisi tämäkin juttu tekemättä.

Yksi pelihistorian synkimmistä ajanjaksoista on 1990-luvun puoliväli, kun FMV- eli Full Motion Video -pelit nousivat hetkeksi valtavirtaan. Upouuden CD-ROM-teknologian arveltiin mullistavan pelaamisen täysin, sillä CD:lle voitaisiin tallentaa mielettömät määrät tietoa. Tähän saakka PC-pelit toimitettiin disketeillä eli ”korpuilla”, joille mahtui dataa noin 1,4 megatavua. CD-ROMille taas mahtui noin 700 megatavua. Isommat pelit toimitettiin jopa yli kymmenellä korpulla, joista yksi tai useampi saattoi olla valmiiksi rikki, tai puuttua välistä.

Enemmän dataa, vähemmän särkyviä osia: CD oli voittoisa valinta sekä pelaajalle että pelitaloille, kunhan CDasemien hinnat vain laskivat inhimilliselle tasolle. Vai oliko? Tietyin rajoituksin, kyllä. CD:n haku- ja lukunopeudet olivat hitaammat kuin kiintolevyllä, sillä ensimmäiset yksinopeuksiset asemat lukivat dataa 150 kilotavua sekunnissa, kaksinopeuksiset 300 kt/sek ja niin edelleen. Muistan myös miettineeni alkuaikoina, että kuinkahan CD-pelien kanssa käy jatkossa, kun niitä ei voi edes päivittää. Tämä ratkesi niin, että varsin usein varsinainen peli asennettiin CD:ltä kiintolevylle ja hopeakiekolta ladattiin vain videoita, taustamusiikkia tai muuta isompaa dataa. Modeemilla ladatun pelipäivityksen pystyikin ajamaan kätevästi kiintolevyllä majailevaan asennukseen.

CD-ROMin tulevaisuus näytti hetken aikaa hienolta. Sitten kaikki keksivät yhtä aikaa, että siltä voidaan toistaa videota.

CD-ROM löi läpi muutamassa vuodessa, samalla kun PC-pelikoneiden tekniikka harppoi eteenpäin huikeaa vauhtia. Näytönohjaimet nopeutuivat ja äänikortit puskivat ulos yhä laadukkaampaa ääntä. Tavallisillakin näytönohjaimilla voitiin toistaa postikortin kokoista videokuvaa ikkunassa. Siispä hyvästi viiden sekunnin mittaiset, suttuiset ja postimerkin kokoiset videot! Seuraavaksi kotikoneille ja -konsoleille keksittiin myydä erillisiä MPEG2-videostandardin mukaisia purkukortteja, joilla CD:ltä saatiin ulos koko ruudun videota järkevällä tarkkuudella. Ne olivat tosin lyhytaikaisia, sillä jo vuotta myöhemmin pelikoneissa riitti vääntöä koko ruudun videon toistamiseen ilman erillistä lisäkorttia. Konsolirintamalla CD-FMV:n aikakauteen kiisivät ensimmäisinä Segan Mega-CD, Philips CD-i, Commodoren Amiga CD32 ja 3DO. Olimme astuneet tulevaisuuteen, Full Motion Videon eli FMV:n aikakauteen.



Pelidatan ja CD-ääniraitojen lisäksi kiekoille voitiin tunkea massiivisesti grafiikkaa ja videoita, mikä villiinnytti ohjelmistovalmistajat. Markkinoille ryöpsähti hyökyaalto uudenlaisia pelejä, jotka vähintään nojasivat rankasti, elleivät jopa perustuneet täysin animaatioihin ja FMV-videoon. Osa niistä oli oikeasti pelejä, osa taasen interaktiivisia elokuvia. Etenkin jälkimmäisestä kasvoi suoranainen vitsaus.

Kyllähän sulava video isommassa ikkunassa tai jopa koko ruudun kokoisena oli aikaansa nähden innovatiivista ja vaikuttavaa, mutta harva osasi käyttää sitä hyvin tai hienosti. Ensimmäisten hienojen FMV-pelien visuaalinen tykitys teki kyllä vaikutuksen, mutta vaihe jäi aika lyhyeksi. Miksikö? No. Niin. Koska FMV-pelit olivat loppujen lopuksi aivan kamalaa ryönää. Usein ne olivat jopa niin sanotusti epäpelejä. Pelit ja FMV-pelit, materia ja antimateria.

FMV-huuma sokeutti pelikehittäjiä pahemman kerran. Voinee sanoa, että se enemmänkin villitsi multimediatuottajia, koska FMV-pelit eivät olleet aina erityisen pelillisiä. Usein ne olivat enemmänkin valikkotekstiseikkailuja, joissa tekstiseinät oli korvattu videoilla, mutta pelaaminen koostui lähinnä halutun toiminnon klikkaamisesta. Sitten odoteltiin CD:n hakiessa oikeaa tiedostoa hopeakiekolta ja katseltiin viimein seuraava välivideo. Moni interaktiivinen elokuva tehtiin muuten samoilla ohjelmilla, joilla tehtiin myös interaktiivisia multimedia-tietosanakirjoja. En väitä, että kaikki FMV-pelit olivat tätä antipelikaameutta. Fakta nyt vain on se, että aikakausi on jäänyt mieleen – tai sen on yrittänyt unohtaa – juuri näiden videokammotusten vuoksi. Videolla on toki paikkansa peleissäkin, mutta jos peli on todellisuudessa interaktiivinen elokuva, joka on toteutettu genren alkuvaiheen kengännauhabudjeteilla, niin lopputulos on kalkkunaa ilman kalkkunaleffan tai -pelin viihdearvoa.

Kengännauhabudjetti tarkoitti, että vaikka CD-pelien alkuaikoina moni studio halusi peleihinsä kunnon ääniraidat, ääninäyttelijöihin ei yleensä ollut varaa. Niinpä pelifirman oma väki yski komerossa repliikkejään mikrofoniin. Taso ei parantunut FMV:n myötä, kun noloimman budjetin tuotannoissa videot kuvattiin VHS-kasetille ja säästettiin digitoimalla ja editoimalla materiaalit itse. Vähän kalliimmissa tuotannoissa sentään palkattiin laarin halvimpia näyttelijöitä.

Pelisuunnittelijat eivät myöskään olleet ohjaajia, mikä näkyi monessa tuotannossa. Edes niistä satunnaisesti paremmistakaan näyttelijöistä tai kameran eteen tungetuista apureista ei saatu irti tönkköilyä kummempaa, enkä voi kovin kehua dialogiakaan. Siihen on syynsä, että nykyään pelien välivideotkin roolitetaan ja kuvauksia vetää palkattu ammattilainen.




Vaikka miten haukun FMV-pelejä, niin tunnustan: kyllähän ne olivat komeita. CD:stä kasvoi nopeasti tärkeä formaatti peleille. Meikäläinenkin katseli CD-asemien tuloa aikaisessa vaiheessa täysin kaupalliselta näkökulmalta. Mietin, että vaikka CD-asemat ovatkin nyt ikävän kalliita, niin ne yleistyvät varmasti jossain vaiheessa. Niinpä tilasin koneeseeni yksinopeuksisen – muitahan ei vielä edes ollut – aseman, joka käytti koneen ISA-väylään asennettavaa ohjainkorttia. Riskinotto kannatti, sillä pian CD-pelejä ja -ohjelmia tuli joka suunnasta testattavaksi. Siksikin muistikuvani ajanjaksosta ovat synkähköt – näin, koin ja pelasin aivan liikaa FMV:tä.

Tähän kohtaan pieni huomautus siitä, minkä ylipäätään lasken FMV-peliksi, sillä vaikka monessa pelissä on kaikenlaisia videoita, kaikki videota sisältävät videopelit eivät ole Full Motion Videota. Välivideo on välivideo ja pelin kulmassa välillä pyörähtävä video on vain lisuke. Todellinen FMV-peli on rakennettu videoiden ympärille; ne ovat siinä pääasia, eivät mauste. Esimerkiksi Red Alert tai Wing Commander III eivät siten ole FMV-pelejä, vaikka niissä juustoista videota riittääkin.

Joissain FMV-peleissä oli kuitenkin tajuttu miten tehdään todellinen peli, tai ainakin tekijät olivat osanneet luoda teoksiinsa jonkin kunnollisen jipon isolla jiillä. Yksi niistä oli Myst (Cyan/Broderbund, 1993), joka ei sinänsä ole FMV-peli, mutta nivoutuu tiukasti genren nousuun. Se hyödynsi CD-formaatin massiivista kapasiteettia huikeiden renderöityjen maisemien tallentamiseen ja esittämiseen. Vaikka se onkin antipeli sanan varsinaisessa merkityksessä, seikkailu loi myöhemmille CD- ja FMV-peleille valtavan, nälkäisen asiakaskunnan.


Myst nivoutui ensimmäiseen todelliseen CD-ROM-FMV-megapeliin, seikkailupeli The 7th Guestiin (Trilobyte/Virgin, 1993). Mystin julkaisija tivasi tiimiltä jo kehitysvaiheessa, että onhan tämä sitten ainakin yhtä hieno kuin 7th Guest, johon tekijät lupailivat, että on on, vaikka pelit olivat aivan erilaiset. Mikäs siinä naapurin hypellä ratsastaessa.

The 7th Guest oli Mystin tapaan yksi ensimmäisistä peleistä, joka julkaistiin ainoastaan CD:nä. Myös se myi CD-aseman jos toisenkin ja kelpasi yli kahdelle miljoonalle pelaajalle. Myst muuten myi lähemmäs seitsemän miljoonaa. 7thissä uutta formaattia ja videotoistomahdollisuuksia hyödynnettiin tehokkaasti: siirtymät paikasta toiseen näytettiin aikansa mittapuulla uskomattoman hienoilla CD:ltä toistetuilla animaatioilla. FMVtoteutus oli tyylikäs, sillä videoita ei toistettu ikkunoissa, vaan ne istutettiin huolellisesti eri lokaatioiden taustakuvien päälle. Kummitus saattoi leijua ikkunan takana, istua sohvalla purkamassa mieltään tai loikkia huonekalulta toiselle. Kokonaisuuteen oli nähty paljon vaivaa, joten ei ihme, että se teki tyrmäävän vaikutuksen.


Omissa muistoissani FMV-aikakauden kaunein kimpale oli LucasArtsin räiskintäpeli Rebel Assault (LucasArts, 1993). Siinä oli Jippo, pelattavuutta ja peli. Olkoonkin raideräiskintä, niin ainakin se oli hetkittäin tyrmäävän hieno sellainen. Rebelissä loitsittiin ensimmäisen kerran CD-levyltä striimattua kokoruudun FMV-videota toimintapelin taustagrafiikoiksi. Pelaaja ohjasi hiirellä tai joystickillä ruudulla näkyvää alustaan tai raiteilla lentävän hävittäjän aseita pelihahmojen pulistessa taustalla radiossa. Avaruustaistelut, kanjoneissa pujottelu ja aivan erityisesti star destroyerien pintaa nuollen lentäminen lasereita laulattaen oli uskomattoman tunnelmallista. Rebel Assault II (LucasArts, 1995) nosti panoksia korvaamalla välianimaatioita näytellyillä välipätkillä sekä lisäämällä elokuvamaista tarinankerrontaa ja jaloittelua tukikohtien käytävillä.


Rebel II:n jälkeen FMV-ideapankki oli kuitenkin koluttu jotakuinkin tyhjäksi. Samana vuonna Rebel Assaultin kanssa julkaistu Microcosm (Psygnosis, 1993) nojasi paljolti samaan ideaan, eli CD:ltä striimatun taustan päällä räiskittiin pikku aluksella, tosin tällä kertaa vipellettiin ihmisen suonistossa sukellusveneellä. Fantastic Voyage -elokuva oli selvästi katsottu. Pelit olivat yllättävän samankaltaisia, mutta Microcosmista puuttui Tähtien sodan vetovoima ja peli näytti päälleliimaltulta, joten se ei iskenyt läheskään yhtä voimallisesti. Mainittakoon vielä autopeli Megarace (Cryo/Software Toolworks, 1994), jossa autoradat striimattiin kiekolta FMV:nä. Kaahailussa oli ihanan vinksahtanutta huumoria, mutta pelinä se oli harvinaisen kulmikas ja nykivä kökkö.

FMV:n autuus kesti lopulta vain hetken. Genren kultainen hetki oli vuosi 1993, jolloin ongelmat ja rajoitteet pystyttiin vielä peittämään näyttävän videotoiston alle. Mutta jo vuosina 1995–96 julkaistuissa, korkeammalle kurkottelevissa FMV-peleissä videoformaatti tuntui rasitteelta. Kulissit olivat rapisseet nopeasti: pelkkä videokuvan naittaminen peliin ei riittänyt viihdyttävään elämykseen, eikä interaktiivisen elokuvan saralla nähty lopulta ainuttakaan teosta, joka olisi ollut oikeasti hyvä ja kiinnostava tai kestäisi uudelleenpelaamista.

Elävä pelikuva menetti vetovoimansa nopeasti monen eri syyn yhteisenä seurauksena. Niistä suurin oli yksinkertaisesti se, että harva osasi hyödyntää sitä hyvin. Käyttöliittymäsuunnittelu kehittyi nopeammin kuin pelintekijöiden videokuvaustaidot, joten moni peli tuntui jo ilmestyessään vanhanaikaiselta ja kömpelöltä. Myös pelikoneiden tekniikka ryntäsi eteenpäin niin hurjaa vauhtia, että perinteiset pelkästään 2D:tä käyttäneet näytönohjaimet korvautuivat rautakiihdytetyillä 3D-korteilla, joilla ruuduille voitiin loitsia riittävän hienoja maisemia ja jopa ihmishahmoja. Niinpä FMV ei enää tehnyt vaikutusta edes visuaaleillaan. Ja vaikka CD:lle mahtui paljon dataa ja laadukasta ääntä, niin CD-asemat olivat liian hitaita jatkuvan pelidatan lukemiseen: sitä myöten myös FMV-pelit olivat liian hitaita.

Suurin syy oli silti pelaajien väsyminen: kansa halusi oikeita pelejä. FMV katosi samaan aukkoon, jonne edellisellä vuosikymmenellä kipattiin LaserDisc-kolikkopelit. FMV oli kuollut. Eläköön pelit.



Arvostelin 90-luvulla luultavasti kymmeniä FMV-pelejä. Tässä muutama aikalaiskommentti suoraan omista MikroBitissä ilmestyneistä jutuistani.



Icom/Mindscape - 1992

“Pelattavaa Sherlockista ei löyty. Tekijät ovat langenneet grafiikan ja audion metsään itse pelin unohtaen. Juonet ovat kiinnostavia ja mutkikkaita, mutta minkäs teet, kun pelaaminen on sitä, että mietitään, kenen luo seuraavaksi matkaisi. Filminpätkiin kyllästyy nopeasti.”



Trilobyte/Virgin – 1993

“7th Guest ylittää humpsauksella tähänastiset seikkailupelien graafiset luokitukset. Peli on täynnä sanoinkuvaamattomia elämyksiä, upeita graafisia ideoita ja tapahtumia.”



LucasArts - 1993

”RA on yksi vaikuttavimmista näkemistäni peleistä. Tähtiristeilijää vastaan taisteltaessa ei tahdo pysyä tuolillaan. Peli on lyönyt totaalisesti hepnaadilla jokaisen testihenkilön. Parempi kuin esikuvana ollut elokuva.”


Tsunami/Accolade

”Man Enough tarjoaa virtuaalitreffejä, joista voisi saada virikkeitä tosielämään. Sen treffipalvelu tarjoaa viisi kaunista naista ja valtaisan määrän lähikuvia kauniista naisista. Peli tosin on kaksi CD:tä täynnä roskaa.”



Cryo/Software Toolworks - 1994

”Otetaan CD-lätty, isketään se täyteen 3D-grafiikkaa, reitreisauksia, animaatioita ja mausteeksi huono peli. Ei sisältöä, ei pelattavuutta.”



Trilobyte/Virgin - 1995

”11th Hour on lähinnä "multimedia-puzzle", sillä varsinainen seikkailu tästä puuttuu - mutta liikkuvaa kuvaa ja päänvaivaa ei. Trilobyte on vääntänyt kasapäin grafiikkaa, linkannut niihin ääniefektejä ja ahtanut kolmen CD:n verran dataa karmaisevan koodin päälle tehden tylsän ylimitoitetun puzzlepelin.”



Acclaim - 1995

”3D-fotorealistiseksi kauhuseikkailuksi mainostettu D on pelinä tavallinen. Pelaaja liikkuu askel-askel-käännös-periaatteella odotellen CD-asemaa, seuraavan animaation näyttämistä ja katsoo kuinka hahmo askeltaa uuteen lokaatioon. Pelaajaa hemmotellaan liikkumisen lisäksi vallan yhdellä toiminnollakin, välilyönnistä tapahtuvalla toiminnalla. Oikeaa seikkailua kaipaavien on parempi vältellä.”


Microsoft - 1996

“Kaunis raideräiskintä hyvällä juonella ja olemattomalla 'oikealla' pelillä. Yksi pelikerta kuitenkin riittää kaiken kokemiseen.”



Merit Studios / DigiFX - 1996

”Grafiikka on luotu siirtämällä piirrettyjen/skannattujen taustojen päälle ihmisistä digitoitua animaatiota mitä höystetään FMV-lähizoomauksilla keskusteluista tai muista yksityiskohdista. Graafinen materiaali ja tarinan häiritseväisyys tekevät aikuisluokituksen hyväksyttäväksi. Efekteissä on välistä todellista munaa, mutta samalla H on myös ensiluokan tarina ihmisen pimeästä puolesta, vinoutumista, perversioista ja kauhusta.”


Cryo / Mindscape - 1996

“Poikkeuksellisesti MR2 on ehdottoman hyvä FMV-rallipeli. Syötävän hyvägrafiikkaisilla radoilla mahaakieputtavine kurveineen ja täsmästi kohdallaan olevalla pelattavuudella lienee jotain vaikutusta asiaan.”



Gametek - 1996

”Ripper pyörii tyylikkään 3/4-ruudun videokuvan voimalla. Vaikka siniseinää vasten kuvatut ihmiset väliin erottuvatkin räikeästi pelin taustoista, on jälki muutoin siistiä. Renderoidut kulissit ovat jyhkeydessään ilo katsella. Mutta jos pyrkimys on tehdä murhamysteeri, niin tarvitaan muutakin kuin jokunen nimekäs näyttelijä. Nyt Ripper kärsii 11th Hour -taudista, eli seikkailupelin sekaan on pakotettu puzzleja ja lopputulos on komea mutta yksoikoinen. Ripper on kuin pelaaja ratsastaisi suunnattomalla videonauhalla.”



Teksti: Mikko Heinonen

Kuten Jukka jutussaan toteaa, myös monessa konsolissa oli valmius videon toistamiseen suoraan CD-levyltä, ja sitä myös käytettiin hyväksi.

Kenties kuuluisin – tai pahamaineisin – FMV:tä hyödyntänyt konsoli oli Sega Mega-CD, joka tunnettiin Yhdysvalloissa Sega CD:nä. CD-ROMin myötä 16-bittinen konsoli sai runsaasti lisätilaa videodatan tallennukseen, mutta ei juuri mitään lisärautaa sen purkamiseen tai esittämiseen ruudulla. Näin suurin osa Mega-CD:n FMV:stä esitettiin varsin karkealla tarkkuudella. Kuuluisin peli oli se pahamaineisin eli Night Trap, joka oli itse asiassa syntynyt Hasbron VHS-teknologiaan pohjautuvalla, juuri ennen julkaisua peruutetulla Control-Vision-konsolilla. Samalta suunnalta Mega-CD peri myös Sewer Shark -nimisen FMV-pelin.

Mega-CD:n FMV-pelit yhdistivät tehokkaasti kaikki teknologian huonot puolet: videopohjaisuuden vuoksi pelitavat olivat rajoittuneita, mutta samalla melko vaatimattoman laitteiston sanelemana video näytti rakeiselta ja rujolta. Kohu vähäpukeisista teinitytöistä teki silti Night Trapista klassikkokalkkunan, ja miltei vastaavia videopohjaisia reaktiotestejä julkaistiin Segan koneelle kymmeniä. Jokusia jäi jopa julkaisematta, kun konsolin taru loppui Saturnin lähestyessä, ja pieni amerikkalainen Good Deal Games hankki niiden julkaisuoikeuksia myöhemmin. Maailma olisi kieltämättä ollut kylmempi paikka ilman alan perusteoksia kuten Bug Blasters: The Exterminators.

Vielä pidemmälle Mega Driven kanssa päästiin, kun siihen ympättiin LaserDisc-soitin. Pioneer LaserActive-konsolilla oli mahdollista pelata Mega-LD-pelejä, joiden videodata soitettiin 12 tuuman kuvalevyltä. Samaisen konsolin NEC-moduulin pelit taas ristittiin LD-ROMeiksi. Näiden pelien kuvanlaadussa ei ollut moittimista – sikäli kun huomioidaan, että LaserDiscin kuva parhaimmillaan on hieman VHS-tason yläpuolella –, mutta toimintaa oli vain kahta sorttia: räiski tai kaahaile pakkovierivän videokuvan päällä tai paina nappia, jotta seuraava videopätkä toistetaan.

Kuvat: Jukka O. Kauppinen

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 3/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi