2010-luku oli hedelmällinen vuosikymmen roolipeleille. Witcherin ja Falloutin kaltaiset suurteokset keräsivät mainetta ja mammonaa, mutta indie-pelitkin kunnostautuivat omalla sarallaan. Yksi vuosikymmenensä parhaista oli Harebrained Schemesin kehittämä Shadowrun-pelitrilogia. Trilogian aloittanut Shadowrun Returns ilmestyi 2013, ja sitä seurasi lisäosana etappinsa aloittanut, mutta omaksi pelikseen kehittynyt Shadowrun: Dragonfall. Dragonfallin Director’s Cut -version ilmestyttyä Harebrained julkaisi vielä Shadowrun: Hong Kongin ennen muihin peleihin siirtymistä. Vuoden välein ilmestyneet pelit keräsivät kehuja, mutta eivät omasta mielestäni tarpeeksi. Nyt kun kaikki pelit kokoava Shadowrun Trilogy on ilmestynyt kaikille konsoleille, saan vihdoin hyvän tekosyyn hehkuttaa vuosikymmenen parasta roolipeliä!



Roolipelien ja cyberpunkin ystävät tunnistavat Shadowrun-nimen jo vuosikymmenten takaa. 1980-luvun lopulla ilmestynyt pöytäroolipeli kehitti omanlaisensa cyberpunk-maailman: mitä jos Blade Runnerin Deckard ei olisikaan jahdannut androideja, vaan menninkäisiä? Ikuista sadetta, valtioita voimakkaampia yhtiöitä, salaliittoja ja alamaailman rikollisia pursuava Shadowrun yhdisti perinteisen cyberpunk-kuvaston sekä fantasian. Shadowrunin universumissa paljon pelätty mayakalenteri ei tuonutkaan mukanaan maailmanloppua, vaan magian. Yhtäkkiä Maapallo täyttyi lohikäärmeistä, vauvat syntyivät häntien kanssa ja teini-ikäisille kasvoi murrosiässä sarvet päähän. Shadowrun ei kuitenkaan yleisesti ottaen kerro tästä ajankohdasta, vaan hyppää muutamia vuosikymmeniä eteenpäin. Aikaan, jolloin Starbucksissa kahvia keittävä haltia ja baarin portsarina toimiva örkki on täysin tavanomaista, ja ympäröivä maailma on kehittynyt Blade Runnerin kaltaiseksi dystopaksi. Vastaavanlainen tosi- ja fantasiamaailman risteys nähtiin myös parin vuoden takaisessa Netflix-elokuvassa Bright.


Harebrained Schemes päätti lähestyä Shadowrunin maailmaa perinteisen CRPG:n muodossa. Vuosituhannen taitteen roolipelejä muistuttava Shadowrun sopisi täydellisesti alkuperäisten Fallouttien tai Arcanumin vierelle: isometrisessä maailmassa liikutaan juonivetoisesti, eikä pelaaja huku kymmeniin sivutehtäviin ja muihin turhakkeisiin. Erinomaisesti kirjoitettu tarina ohjaa pelaajaa vaihteleviin tehtäviin, joiden pulmia voi selvittää lukuisin eri tavoin. Yksi pelaaja pistää kokemuspisteensä karismaan ja hurmaa vartijan, toinen hakkeroi hälytyksen että vartija poistuisi pisteeltään. Kolmas pelaaja onkin saattanut luoda omankädenoikeutta jakavan street samurain, joka pilkkoo vartijan katanalla – tai kyberneettisillä käsiterillä. Vaikka tarinat kulkevat tiukasti kiskoillaan, pelikokemukseen saadaan huomattavia eroja dialogivalinnoilla ja erilaisilla kyvyillä.

Vaikka Shadowrun Trilogya myydään yhteispakettina, ja kyseessä on nimensäkin mukaisesti trilogia, peleissä ei ole yhtenäistä tarinaa. Jokainen peli on oma tarinansa omilla hahmoilla ja tapahtumapaikoilla. Pelimekaniikallisetkin erot ovat vähäisiä, joten kyse ei ole niinkään selkeistä jatko-osista vaan ennemminkin erillisistä kampanjoista. Jokainen peli toki kehittää kokonaisuutta: Dragonfall vei tiimin ohjaamisen sekä vuoropohjaisen taistelun reippaasti Returnsia pidemmälle, Hong Kong siloitti ryppyjä ja lisäsi pelaajan agenttiutta. Viimeisenä ilmestynyt Hong Kong on pelielementeiltään selvästi laadukkain: eri kyvyt sekä varusteet ovat parhaiten tasapainotettuja, ja taistelumekaniikatkin ovat hiotuimpia. Tästä huolimatta olen hehkuttanut viimeiset 10 vuotta ystävilleni, kavereilleni, perheenjäsenilleni, naapureilleni ja kumminkaimoilleni nimenomaan trilogian keskimmäistä osaa, Dragonfallia.



Vaikka nimestä tutut shadowrunnerit – alamaailman palkkasoturit – ovat jokaisessa tarinassa isosti esillä, pelit lähestyvät aihetta erilaisesti. Ensimmäinen peli, Shadowrun Returns, on tyylipuhdas dekkari. Pelaaja saa vanhalta tuttavaltaan äänitetyn videoviestin, jossa tuttu naama kertoo veriset uutiset: jos näet tämän viestin, olen kuollut. Menehtynyt pyytää pelaajaa tutkimaan oman murhansa sievoista palkkiota vastaan. Sateiseen Seattleen sijoittuva tarina muuttuu nopeasti vaaralliseksi: tuttava onkin lukuisia uhreja vaatineen sarjamurhaajan viimeisin kuolonuhri, eikä mikään taho tunnu luotettavalta. Vaikka Returnsin tarina on erinomainen ensiaskel Shadowrunin maailmaan, toiminta on vielä sen verran alkeellisella tasolla ettei Returnsia pelaa kuin tarinan ja tunnelmoinnin takia.


Seuraava osa, Dragonfall, siirtyy vanhaan maailmaan: Berliini on keskellä julkisten ja yksityisten voimien valtakamppailua, kun pieni shadowrunner-tiimi löytää simppelillä ryöstökeikallaan huipputeknologisen laitoksen. Tiimi pakenee kartanon uumeniin piilotetusta laitoksesta, mutta kuka heidät sinne johdatti ja miksi? Ainoa vihje on "Feuerschwinge", viittaus vuosikymmeniä sitten kaatuneeseen lohikäärmeeseen. Dragonfallin tarina on erinomainen hyvin yksinkertaisesta syystä: juoni kuljettaa pelaajaa samanaikaisesti kahteen eri suuntaan, sekä sisään- että ulospäin. Tehtävä tehtävältä pelaaja tutustuu sekä lähiympäristöönsä (tiimiinsä ja kotoiseen berliiniläiskortteliinsa) että Shadowrunin laajempaan maailmaan. Upeasti yhteennivoutuvat sekä temaattisesti toisiaan tukevat polut rakentavat Dragonfallista paitsi jännittävän trillerin, myös monitasoisen ja hahmovetoisen katsauksen lukemattomiin eri ihmiskohtaloihin Shadowrunin armottomassa maailmassa.

Dragonfallin erinomaisuus ei toki tarkoita, että trilogian päätösosa Hong Kong joutuisi häpeämään olemassaoloaan. Aasiaan sijoittuva tarina kertoo kahdesta ottolapsesta, jotka tapaavat vuosien hiljaiselon jälkeen. Kaksikon ottoisä on alkanut käyttäytyä oudosti, ja ennen kuin kaksikko ehtii saada selkoa tilanteesta, he kierivät rytinällä kaninkoloon. Ottoisä on paitsi palkannut lainsuojattomia palkkasotilaita avukseen, myös kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kaikkien kummallisuuksien lisäksi kaksikko lavastetaan syyllisiksi terroritekoihin, ja heidän täytyy hakea apua alamaailmasta. Mitä Hong Kongissa oikein tapahtuu, ja mihin heidän ottoisänsä sotkeutui? Hong Kongista löytyy samat vahvuudet kuin Dragonfallista, mutta tarina tuntuu ajoittain toistavan aiempaa osaa. Lisäksi nautin enemmän Berliinistä miljöönä: Hong Kong tarjoaa kunnon neonvärjättyä cyberpunk-metropolia, mutta Dragonfallin eurooppalaiskaupungissa oli enemmän luonnetta.


Cyberpunkin perinteitä mukaillen noir on vahva elementti. Tarinat kytkeytyvät aina alamaailmaan, harmaaseen moraaliin sekä hämähäkinverkon lailla levittyviin salaliittoihin, joihin takertuvat pienet ihmiset maksavat kovan hinnan. William Gibsonin ja muiden genrestä tuttujen nimien lisäksi kokonaisuudessa on siis myös James Ellroysta muistuttavaa otetta; useita instituutioita linkittäviä sekä byrokratian tai luokkaerojen taakse verhottuja sopimuksia ja petoksia. Shadowrun osoittaa myös esimerkillisesti yksilön pienuuden isoissa rakenteissa: vaikka tarinoiden panokset ovat suuria, sankarit eivät koskaan pelasta maapalloa ja nouse kuuluisiksi sankareiksi, vaan idea on ennemmin huomiseen selviytymisessä ja elossapysymisessä. Sankarit ovat myös selkeästi pieniä pelinappuloita paljon heidän käsitystään suuremmassa pelissä, jonka kokonaiskuva jää suurimmilta osin hämärään. Mielettömyys on erityisen vaikuttavaa, kun se peilaantuu hahmojen traagisiin kohtaloihin.



Vaikka pelien voima piilee tarinoissa, Shadowrun-trilogia on myös varsin mukiinmenevä taktiikkapeli. Esikuviensa tavoin Shadowrunien reaaliaikainen maailma hidastuu vuoropohjaiseksi, kun aseet otetaan esille. Action pointeja sisältävä järjestelmä muistuttaa aiemmin mainittujen Falloutien lisäksi moderneja XCOM-pelejä. Jokaisella hahmolla on käytettävissään kaksi toimintoa per vuoro. Toiminnot voi käyttää kuten haluaa: hahmo voi liikkua, hyökätä, taikoa tai käyttää esineitä. Suojien takana kykkimisen ja tuliaseilla räiskimisen lisäksi hahmot voivat käyttää erilaisia kykyjä: teknologiaan luottava hakkeri voi disabloida puolustuksia, ley-linjojen ikiaikaisiin voimiin uskova maagi manata demoneja taistelukavereiksi.


Vaikka monet yhteenotot voi ohittaa ällillä tai manipuloinnilla, taisteluita on paljon. Vaatimaton ulkoasu nakertaa taisteluiden tunnelmaa, mutta mekaniikat mahdollistavat tarpeeksi monipuolisia taisteluita, ettei ammuskelu ala väsyttää. Tästä huolimatta trilogian pidemmät osat kiikkeröivät hieman jaksamisen rajoilla. Maailman tutkiminen on pikkutiimin tuotokseksi yllättävän monipuolista, mutta nykymittapuulla toiminta on viihdyttävyydestä huolimatta hieman alkeellinen. Lukuisista eri kyvyistä huolimatta taisteluiden syvällisyys ei ole esimerkiksi aiemmin mainitun XCOMin tasolla.

Nipotettavaa löytyy myös käsikirjoituksesta. Shadowrunien vahvuus on nimenomaan niiden tarinoissa, mutta käsikirjoituksista löytyy monia cyberpunkin perisyntejä. Erityisesti Returnsissa on ajoittain myötähävettäviä fraaseja, turhia stereotypioita ja vanhentunutta kuvastoa. Myöhemmät osat tekevät parhaansa luodakseen aikuismaisemman sekä hienovaraisemman ilmapiirin, mutta aivan kaikista ongelmista ei päästä eroon.

Mutta entäs se konsolikäännös, jonka verukkeella ylipäätään arvioin Shadowrun-pelejä lähes 10 vuotta myöhässä? Pääosin käännös on onnistunut. Tateilla ohjaaminen on luontevaa ja toimii hyvin, eikä esimerkiksi valikoissa säheltämistä ole niin paljoa että kapula hidastaisi menoa. Jotkin toiminnot, kuten varusteiden vaihtaminen inventaariossa, on hyvin epäintuitiivista, mutta suurin osa pelaamisesta onnistuu ongelmitta. Yllättävää kyllä, peleissä on pienoisia bugeja, jonka lisäksi ruudunpäivitys takkusi ajoittain jopa Xbox Series X:llä – tämä siitäkin huolimatta, että olen pelannut Dragonfallia myös vuosia vanhalla halpispuhelimella. Ongelmat eivät ole suuria, mutta niiden olemassaolo on vähintään hämmentävää. En myöskään pelannut pelejä loppuun asti tällä pelikerralla, joten erityisesti loppupäässä saattaa olla bugeja joista en ole tietoinen. Optimaalisin pelaamistapa on yhä tietokoneella (ja saattaapi tällöin säästää myös hinnassa…) mutta konsolilla pelaavien ei ole syytä ohittaa peliä vain ohjaustavan vuoksi.



Viimeinen asia, josta haluan puhua on immersio. Immersio on niitä asioita, joita on hyvin vaikea perustella: se mikä tekee pelistä immersiivisen voi vaihdella suuresti pelistä toiseen, eikä vastaus ole aina pelaajallekaan selvä. Shadowrunin kohdalla vähemmän on enemmän: isometrisesti kuvatut hahmot, alkeelliset animoinnit, staattiset potrettikuvat ja ääninäyttelyn poissaolo siirtävät palloa pelaajan päätyyn. Jos on kaltaiseni pelaaja, alkeellinen esitystapa voi jopa olla pelille hyödyksi. Ainakin itse annan mieluummin mielikuvitukseni elävöittää keskustelua, kuin kuuntelen yhtäkään kahvirahoilla ääninäyttelemään palkattua kesäteatterilaista. Tunnelmointiin keskittyvä soundtrack henkii cyberpunk-estetiikkaa ja ikiaikaisia voimia, mutta ambient-henkinen musiikki pysyy tarkoituksella taustalla.


Voi tuntua naurettavalta kehua peliä siitä, että se tarjoaa audiovisuaalisesti niin vähän, mutta minkäs teet. Harebrained Schemes on onnistunut kääntämään heikkouden vahvuudeksi, ja lopputuloksena Seattle, Berliini ja Hong Kong tuntuvat tyystin omintakeisilta tapahtumapaikoilta; siitäkin huolimatta, että kaikissa kaupungeissa kuljetaan hyvin identtisissä baareissa, ränsistyneissä hökkeleissä ja pristiineissä yritystiloissa. Omalla tavallaan tämäkin tukee genren satiirimaisia osia. Suuri kiitos tästä kuuluu toki myös Shadowrunin universumia vuosikymmenten mittaan kehittäneelle pöytäroolipelille, jonka laajasta loresta on voitu noukkia tarinoihin istuvia elementtejä.

Lopputiivistyksenä summaisin, että tunnelmallisesta cyberpunkista ja vanhanajan roolipeleistä kiinnostuneiden kannattaa viimeistään tässä vaiheessa tutustua Harebrainedin Shadowrun-peleihin. Askeettinen ulkoasu saattaa vieroksuttaa joitakin pelaajia, mutta jos esitystapa ei häiritse upeasta tarinasta nauttimista, trilogian jokainen osa tarjoaa mitä mielikuvituksellisempia elementtejä ja salaliittoja sisältäviä jännitysnäytelmiä. Annettu tähtimäärä on sopiva keskiarvo trilogialle. Tarkempia pisteitä kaipaaville erittelisin Returnsille 3½ tähteä, Dragonfallille 5 tähteä ja Hong Kongille 4½ tähteä.

Shadowrun Trilogy on pelattavissa Xboxilla myös Game Passin kautta.



Lyhyesti: Shadowrun Trilogy tarjoaa uskomattoman tunnelmallisia sekä jännittäviä tarinoita moniulotteisessa cyberpunk-maailmassa.

Plussaa:

• Erinomaiset tarinat
• Monipuolinen hahmonluonti
• Veitsellä leikattava tunnelma

Miinusta:

• Taisteluita voisi hieman syventää
• Vielä riittää hiottavaa