Reflectionsin varhainen vapaan maailman ajopeli tuntui aikoinaan mullistavalta, mutta säkenöikö se iloa nykypelaajalle?

Olen mielestäni kohtuullisen ennakkoluuloton, mitä tulee retropelien pariin palaamiseen. Satojen Pelataanpa-videoiden kuluessa olen turtunut jopa sille, miltä PlayStation 1:n kolmiulotteinen grafiikka muljuavine tekstuureineen näyttää, kun se skaalataan Framemeisterilla täsmälliseen teräväpiirtotarkkuuteen. Monelle tuttavalle tämä on se kynnys, jonka yli ei astuta edes muuten laadukkaan pelikokemuksen vuoksi.

Silti huoletti hiukan, tuleeko Driverin pelaamisesta enää mitään. Jostain syystä muistin pelin ulkokuoren olevan erityisen karu esimerkki siitä mitä syntyy, kun PS1:llä yritetään tehdä jotakin mihin se ei oikeastaan riitä. Lisäksi mieleeni oli jäänyt aivan ensimmäinen tehtävä eli ajokoe, jonka raivostuttavaan vaikeuteen pari edellistä paluuyritystä oli kilpistynyt.

Tällä kertaa olin kuitenkin varustautunut lisäannoksella päättäväisyyttä, sillä halusin kirjoittaa jutun siitä, miltä peli tuntuu vuonna 2020. Muistin myös selvästi nauttineeni Driveristä aina läpipeluuseen asti. Siispä ostin pelin digiversiona PlayStation Storesta ja latailin sen PlayStation TV:lle, nappasin tuon näppärän pulikan mukaani hiihtolomalle ja sukelsin 70-luvun takaa-ajoelokuvien maailmaan.




Tarkemmin ottaen se sukellus kylläkin tapahtui vasta sitten, kun olin avannut ja lukenut Store-version mukana toimitettavan digitaalisen ohjekirjan. Muistin nimittäin aivan oikein: pelin ensimmäinen tehtävä, jossa pelaajan tulee osoittaa autonkäsittelytaitonsa, on aivan suhteettoman vaikea. Pelaajalta vaaditaan erilaisia ajosuoritteita tiukan aikarajan puitteissa ja yksikin virhe tarkoittaa käytännössä epäonnistumista. Pelisuunnittelun kannalta kyseessä on käsittämätön lapsus, sillä valtaosaa testissä vaadittavista taidoista ei tarvita ainakaan vielä useaan tuntiin. Onneksi selvät suoritusohjeet kuitenkin löytyvät sieltä ohjekirjasta.


Toinen ikävästi vanhentunut aspekti ovat pelin välivideot. Köykäinen kehyskertomus peitetehtävissä toimivasta etsivästä on jo sinällään vuosikertakamaa, mutta ysärin loppupuolen teknologialla mallinnetut 3D-maisemat näyttävät lähinnä koomisilta. Onneksi niitä ei ole pakko katsella. Tämän tupla-alkujärkytyksen jälkeen seurasi kuitenkin se kolmas varsinainen uutispommi: puutteineenkin ensimmäinen Driver onnistuu edelleen viihdyttämään juuri oikeilla tavoilla.




Amigan Shadow of the Beastilla maailmanmaineeseen noussut kehittäjäporukka Reflections päätti konsolien pariin siirtyessään keskittyä autopeleihin. Destruction Derby jatko-osineen huvitti etenkin vauriomallillaan, Thunder Truck Rally taas jäi liki tuntemattomaksi välityöksi, mutta Driver hyötyy kyllä selvästi tekijöidensä aiemmasta kokemuksesta. Suunnilleen 70/80-lukujen taitteen Amerikkaan sijoittuvan pelin kalustona ovat tietenkin aikakauden jenkkiautot, joilla pujotellaan liikenteen seassa ja kadunkulmasta toiseen. Ajettavuudeltaan nämä tonnikeijut poikkeavat muun maailman tuotteista, ja peli olisikin helppo pilata väärällä ajotuntumalla. Olinkin yllättynyt siitä, miten hyväksi peli on tässä suhteessa säädetty: autoja voi paiskoa kuin paraskin stunttikuski ja kokea aitoa onnistumista, kun oikein ajoitettu sivuluisu taittaa pari tonnia Detroitin rautaa 90-asteisen kadunkulman ympäri vauhdin juuri hidastumatta.

Ja leluillahan leikitään rajusti kuin H.B. Halickin romurallileffoissa konsanaan. Vauriomalli ei ole tieteellisen eksakti, mutta pölykapselit sentään lentelevät, pelti rytistyy ja tarpeeksi tunaroimalla tehtävän saa munattuakin vaurioiden vuoksi. Koska monessa tehtävässä on useampia vaiheita eikä autoa saa niiden välillä korjattua, kolareita kannattaa pyrkiä välttämään aina kun mahdollista.




Peli sijoittuu peräti neljään kaupunkiin: Miamiin, San Franciscoon, Los Angelesiin ja New Yorkiin. Kuten arvata saattaa, jokaisesta on Pleikkarin pieneen muistiin mallinnettu vain kourallinen katuja, mutta niihin on silti saatu omanlaistaan tunnelmaa. Floridan merenrantamaisemat, San Franciscon kuuluisat kukkulat ratikoineen, LA:n öinen väriloisto ja monikaistaiset tiet sekä New Yorkin asiallisen urbaani harmaus ovat hyvin mukana.

Huomattavasti vähemmän vaihtelua on sen sijaan tarjolla tehtävätyypeissä. Käytännössä ajetaan paikasta toiseen, ajetaan jonnekin ja palataan sieltä takaisin, kolhitaan autoa tai yritetään olla kolhimatta autoa. Tekemistä toki rajoittaa merkittävästi se, että mekaniikka autosta poistumiseen tai auton vaihtamiseen kesken tehtävän lisättiin vasta Driver 2:ssa. Tästä oikeastaan seuraa, että kinkkisen aloitustehtävän kanssa aikansa irvistellyt pelaaja huomaa pian huristelleensa ainakin alkuosan pelistä läpi ilman isompaa vaikeutta. Aikarajat ovat kohtuullisen tiukkoja mutta eivät mahdottomia, ja vaikka kartan tarkastelu vaatii aina ylimääräisiä painalluksia eikä nykypelien kaltaisia GPS-nuolia tarjoilla, perille on kohtuullisen helppo löytää.


Pientä maustetta peliin tuo kuitenkin se, että pelaaja voi yleensä valita haluamansa tehtävän parista–kolmesta eri vaihtoehdosta. Valitettavasti ominaisuus on kätketty puhelinvastaajaan, jonka viestin kuuntelemisen jälkeen pitää tehdä päätös tehtävän hyväksymisestä. Kirjallisena ohjeita ei saa lainkaan. Yhteensä tehtäviä on joka tapauksessa tarjolla reilusti yli 40 kappaletta, ja kun ne on selvitetty, tarjolla on vielä vapaata ajelua Take a Ride -tilassa sekä muuta pientä hupailua.




Vaan ehkä meidän pitää keskustella myös niistä grafiikoista. Driverin ilmestymisvuonna 1999 ensimmäisen PlayStationin rajat olivat jo varsin hyvin tiedossa ja ohjelmoijat olivat myös oppineet puristamaan siitä viimeisetkin tehonpisarat. Verrattuna Gran Turismon kaltaisiin autohekumointeihin Driver ei näyttänyt edes aikanaan mitenkään ihmeelliseltä, mutta sen missio olikin toisenlainen. Gran Turismossa tuhoutumattomat unelma-autot kiertävät tarkoin optimoitua rataa, Driverissä kaahaillaan melkoisen vapaassa ympäristössä ja autoillakin on sentään jonkinlainen vauriomalli. Lähempi vertailukohta olisi ollut Grand Theft Auto, joka tässä vaiheessa nojasi pääosin kaksiulotteiseen grafiikkaan. Kunnianhimon tasoon verrattuna lopputuloksesta saattoi tuolloin olla syystäkin ylpeä.


Mutta onko Driver nykymittapuulla ruma? No, onhan se vähän. Onko se niin ruma, että se kannattaa siksi jättää pelaamatta? Ei todellakaan. Kokonaisuutena peli on siinä määrin viihdyttävä, että ainakin itse sivuutin ulkokuoren pienen rosoisuuden varsin nopeasti ja keskityin nauttimaan lennokkaasta menosta. Yleensä pelaamistani seuraava yleisökin löysi pian tiensä ruudun äärelle, ja koska pelissä ei pahoinpidellä kuin digitaalista peltiä, ei ketään tarvinnut komentaa olohuoneesta poiskaan (välivideot kun saa helposti ohitettua).

Jos visuaalinen karuus kuitenkin ahdistaa liiaksi – enkä siitä ketään syytä – niin ehkä pelin Windows-versiosta on hieman apua. PC-yhteensopivien 3D-kiihdyttimet olivat tuolloin reilusti pelikonsoliteknologiaa edellä, joten ainakin tekstuurit pysyvät paikallaan. Polygonimäärää tämäkään ei korota, mutta muuten ulkoasu kyllä siistiytyy. Myös PS3:n, PSP:n tai PS Vitan käyttö PS1-emulaattorina siivoilee grafiikasta pahimmat särmät pois. Driver julkaistiin myös iOS:lle vuonna 2009, mutta enää sovellusta ei voi App Storesta ostaa.




PlayStation ehti saada vielä Driver 2:n vuonna 2000. Sen aikalaisarvostelut olivat paljon jakautuneempia kuin ykkösosan: peliä kutsuttiin kunnianhimoiseksi, mutta myös paikoin huomattavan vaikeaksi. Ensiosan tavoin se myös näyttää nykysilmään melkoisen karulta. Itseltäni Driver 2 jäi tuolloin väliin lähinnä Dreamcastin hankinnan vuoksi: autopelit kiinnostivat, mutta sijoitin pennoseni niihin, jotka kääntyivät Segan konsolille. Tämän jälkeen kuluikin yli vuosikymmen, ennen kuin saatoin jälleen sanoa viihtyneeni Driver-pelin parissa. Vuoden 2011 Driver: San Francisco onnistui tavoittamaan taas jotain sellaista, mitä tässä välissä oli onnistuttu hukkaamaan – inhimillisen vaikeusasteen ja kaupungissa kaahailun ilon. Valitettavasti se taitaa olla myös sarjan viimeinen osa, sillä uuteen Driver-henkiseen peliin suunnitellusta avoimen maailman ajopelimoottorista syntyikin Reflectionsilla kokonaan toinen pelisarja: Watch Dogs.


Kuvat: Mobygames

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: https://retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta https://tilaaskrolli.fi