GRID-ajopelisarja on jo teini-iässä. Sarjan ensimmäinen osa Race Driver: GRID ilmestyi jo vuonna 2008 ja Legends on siis jo sarjansa viides tuotos. Tarjolla on tällä kertaa reilut 130 rataa, yli sadan auton valikoima sekä perin filmaattinen tarinatila, johon on isketty paukkuja ihan kunnolla.



Pelin “Driven to Glory” -tarinatilassa seurataan dokumentin omaisesti Seneca-tiimin kömpimistä ahdingosta huipulle. Pelaajan rooli on näyttää kyntensä tiimin uutena tulokkaana. Tarinan juonenkuljetus alkoi nopeasti tuntumaan jotenkin lannistavalta. Vielä 28 suvereenin ylivoimaisesti voitetun kisankin jälkeen uuden kuskin taitoihin suhtauduttiin erittäin suurella varauksella - niin oman tiimin kuin kilpailijoidenkin taholta. Mikä oudointa - anteeksi jos spoilaan - tiimillä meni rikkoutumattoman voittoputkeni jälkeen edelleen mukamas huonosti. En vain oikein keksinyt sitä matematiikkaa, miksi en muka olisi ollut listojen kärkipäässä.


Tarinatilan yhtenä kompastuskivenä on erittäin vahva lineaarisuus. Tavoitteet voi suorittaa joko rimaa hipoen tai huippumallikkaasti. Juonen kannalta lopputulema on kuitenkin jokseenkin sama. Videomateriaali on sentään laadukkaasti tehty, joten tarinaa on ihan viihdyttävää seurata (aivot narikassa), kunhan tapahtumia ei ala pohtimaan yhtään sen syvemmin. Kestoa tarinalla on arviolta 5-6 tunnin verran.



Pelin ajomalli on pääasiassa viihdyttävä. Ei turhan realistinen, mutta ihan miellyttävä. Itselleni nousi jostakin syystä tätä ajellessa mieleen aika ajoin Project Gotham Racing. Tunnelmassa lienee jotakin samaa. Nautin eniten hitaampien autojen kurittamisesta. Touring-rässintä pikku-Cliolla oli mukavaa, toisin kuin kohtuullisen vallattomilla stadium truckeilla pärviminen ahtailla katuradoilla. Se ei ollut erityisen viihdyttävää. Ehkä astetta kuraisempi ja avoimempi rata olisi ollut näiden hirmujen ajo-ominaisuuksille huomattavasti sopivampi ympäristö. GRID: Legendsin radat ovat kuitenkin poikkeuksetta 100 % asfalttia.


Career-uratila on erittäin perinteistä sorttia. Kisavalikoima koostuu tietyn teemaisista sarjoista. Hieman ontuvalta tuntuu se, että kilpailuja avataan käytännössä kerryttämällä kilparassin odometriin riittävästi kilometrejä. Tästä aiheutuu se, että välillä samoja kisoja joutuu usein tahkoamaan useampaan kertaan ennen kuin koko sarjan saa läpäistyä. Erilaisia kilpailumuotoja tuntuu kuitenkin olevan perin vähän, eikä missään niistä ole oikein mitään uutta tai ihmeellistä. Mikäli tuntuu siltä, ettei sopivaa ajettavaa tahdo löytyä valmiista valikoimasta, siihen on lääkkeeksi mukana Race Creator, jolla voi räätälöidä omia kisojaan omaksi ja moninpeliseuran kiusaksi. Tarjolla on perussäädöt, eli autotyypin valinta, rata, kierrosmäärä, kuskien määrä ja vaikeustaso ym.



Pelin autovalikoimassa on nykytrendien mukaisesti enenemässä määrin myös asiallinen valikoima sähköautoja. Autoja ei ole lähimainkaan sellaista posketonta määrää mitä jostain Forzasta tai Gran Turismosta löytyy, mutta tämä ei ainakaan itseäni haittaa. Tarjolla olevat bensalenkkarit on valikoitu ajatuksella, ja toisaalta tämän reilun kymmenen tunnin kokeilun aikana en ehtinyt testata läheskään kaikkia yli sadasta autosta. Mukana on menopelejä totutusti monelta kantilta: aina formularekoista jenkkirautojen kautta sporttisempiin hatchbackeihin.


Ellen vallan erehdy, niin pelin grafiikkaa ehdittiin kuin ehdittiinkin himpun verran parantelemaan taannoisesta beta-versiosta. Visuaalinen anti on edelleen hieman epätasaista, mutta pääsääntöisesti menettelee. Riman alapuolella ei liikuta, mutta mistään tekniikan läpimurrosta missään vaiheessa ei voida puhua. Kääntöpuolena hitusen vaatimattomalle ulkomuodolle ruudunpäivitys on ripeää muutaman vuoden vanhemmallakin pelimyllyllä. Näyttävyyden puolesta omaksi suosikikseni nousi ehdottomasti Pariisin keskustassa puikkelehtiva kaupunkirata. Silmäkarkin kannalta tylsempää antia tällä saralla edustavat varsinaiset kilparadat, jotka lienevät oikeassakin elämässä melko ärsykkeettömiä ympäristöjä, mutta nyt herää väkisinkin fiilis, että niistä ei ole edes yritetty saada pelin kannalta erityisen viihdyttäviä.



Kuten taannoisessa esimulkaisussani jo mainitsinkin, pelin vaikeustaso on melko näppärästi viilattavissa omaan makuun sopivaksi. Jos diggailet körötellä kasuaalisti, voit kytkeä lukuisista ajoavuista haluamasi päälle ja säätää tekoälyn pöljäksi. Mikäli kaipaat enemmän haastetta, niin eipä muuta kuin apurit pois päältä ja vahinkomallinnus ON-asentoon. Kun kapealle katuradalle tuupataan yli 20 menopeliä, saa kieltään pidellä tarkasti keskelle suuta, jotta vakavimmilta vaurioilta vältyttäisiin. Helpoimmilla asetuksilla auto ajaa miltei itse itseään, mikä käy tylsäksi perin nopeasti. Hieman häiritsevästi helpotukset pois kytkettynäkin peli tuntuu pitelevän pelaajaa kädestä kiinni. Luistonesto tuntuu olevan alati vähäsen päällä. Ajomalli ei oikein taivu simulaatioksi, vaan pysyttelee melko vahvasti arcaden puolella. Tekoäly on vaikeimmillaankin yllättävän vaisu vastus, jos on tullut vähänkin pelattua autopelejä. Oma kilpaväline kulkee pelaajan viihdyttämisen nimissä tietysti aina hiukan kovempaa kuin vastustajat.


AI-kuskien monipuolista tekoälyä jaksetaan jälleen mainosmateriaalissa hehkutella, mutta itse havaitsin niiden käyttäytyvän lähinnä kummallisesti. Saattaa olla, että kyseessä oli puhdas sattumabugi, mutta onnistuttuani menettämään johtoasemani tekoälykuskille, hetkisen johdettuaan tämä tempaisi nopealla suoralla tiukan käännösliikkeen ja heitti useamman voltin katon kautta ympäri. Ensimmäisellä kertaa tämä herätti kohtuuttoman suurta huvitusta. Vaan kun tämä tapahtui pian toisen ja pian vielä kolmannenkin kerran, oli fiilis melko hölmistynyt. Onko pelaajalla niin vahva karisma, että se saa tilaisuuden koittaessa AI-kuskin murtumaan totaalisesti paineen alla? Oli miten oli, mutta jaksaisin uskoa, että peli saa virallisen julkaisunsa ohessa järeähkön day one-päivityksen, sillä bugeja siinä vielä tätä arvostelua kirjoittaessa riittää.

Yksi asia minua on ihmetyttänyt hyvin usein autopeleissä, ja niin myös tälläkin kertaa. Miksi autopeleissä moottorin jyrinässä ei ole käytännössä juuri koskaan kunnolla potkua? Tälläkin kertaa moottorin ääni hurisee lähinnä hiljaa taustalla aiheuttamatta minkäänlaisia säväyksiä. Kokemus jää auttamatta puolitiehen, jos istuessani virtuaalisen muskelijenkin (auton toim. huom.) sylissä, äänimaailma ei ole oikein tilanteen tasalla. Tarinatilassa fiilistä yrittää nostattaa paikoin vähän ylidramaattinen musiikki. Jostakin syystä urakisoista musa on jätetty kokonaan pois. Enpä tuota jäänyt toisaalta hirveästi kaipaamaankaan.



Yritin kovasti miettiä, miksi GRID: Legends jätti jotenkin haalean tunteen. Pelin perisynti on mielikuvituksettomuus likimain joka kantilla. Tarinatilan juoni on ennalta-arvattava. Audiovisuaalinen toteutus on hitusen tylsä. Ajomalli on turhan turvallinen. Pelimuotoja on loppujen lopuksi aika vähän, eivätkä ne tarjoa kerrassaan mitään uutta. Peli on enemmän kallellaan arcaden suuntaan, mutta se tuntuu kuitenkin jotenkin peittelevän sitä.


Ehkä sekin häiritsee, että GRID: Legends on kauttaaltaan tosi vakava. Se esittää koko ajan katu-uskottavaa ja kamalan vakavasti otettavaa. Se voisi olla varmasti ihan sympaattinen, jos vaan löysäisi sponsorilippistään ja ottaisi välillä hiukan rennommin. Ei motorsportin tarvitse aina olla niin ryppyotsaista. Parhaimmillaan peli tarjoaa kuitenkin vallan mukavia ja välillä erittäinkin hektisiä ajohetkiä useammaksi ehtooksi.



Lyhyesti: varsin mainio välipala, mutta kärsii melkoisen yllätyksettömästä toteutuksesta.
Hyvää: viihdyttävä tunnelma ja tarinatilan laadukas videomateriaali
Huonoa: tekoälyn erikoinen käytös, turhan pelaajaystävällinen ajomalli, ei oikein mitään uutta tai yllättävää