Ei ole varmasti liioiteltua sanoa, että Ubisoftin pelit tuntuvat seuraavan tiettyä kaavaa. Firman avoimen maailman pelit ovat niin samasta muotista valettuja, että ”Ubisoftin avoimen maailman peli” on oikopolku, jolla voi kuvailla hyvin tarkasti paitsi suurta osaa firman pelikatalogista, myös muita samaa muottia seuraavia avoimen maailman pelejä.


Niinpä onkin aina hyvin kivaa, kun joku Ubisoftin peli yrittää edes vähän rikkoa kaavaa. Tällä kertaa yrittäjänä on Far Cry 6, jonka lisäsisällöt ovat pyrkineet muuttamaan peruspelattavuuden roguelite-henkiseksi. Kahdessa aiemmassa lisäsisällössä pelattiin Pagan Minin ja Vaasin saappaissa.

Yrityksestä nostan hattua, mutta lopputuloksen tasosta en niinkään.

Far Cry 6:n lisäsisältöjen teemana on ollut, että niissä pääsee pelaamaan aiempien pelien pahisten roolissa. Collapse asettaa pelaajan Far Cry 5:n uskonnollisen johtajan, isä Josephin, rooliin. Joseph on juuttunut jonkinlaiseen kiirastuleen, jossa hän kuolee uudelleen ja uudelleen, kunnes saa raavittua kasaan kolme ristin palasta ja näin pelastettua sielunsa.


Ideana on, että tämä ei tietenkään onnistu kerralla. Ristin kappaleet on jemmattu pitkin rikkonaista maailmaa, jota täplittävät demoniset versiot Josephin entisistä seuraajista. Kun miehellä itsellään on aluksi aseenaan vain kämäinen pistooli, tarkoituksena olisi, että pelaaja kuolee uudelleen ja uudelleen, mutta muuttuu joka pelikerralla hieman voimakkaammaksi.

Vihollisten kukistaminen pudottaa katumuspisteitä, jotka voi turvahuoneiden peilissä sijoittaa erilaisiin bonuksiin. Valitettavasti kaikki bonukset ovat todella tylsiä ja tarjoavat vain matemaattisia parannuksia perusjuttuihin: jos sijoitat 200 pistettä tähän kykyyn, kestopisteesi nousevat hieman. Jos sijoitat 1000 lisää, ne nousevat vielä enemmän, ja niin edelleen.


Syntejään katumalla voi myös avata seuraavan ajon alkuun ostettavia parempia aseita, mutta vain, jos ensin selvittää kullekin aseelle teoriassa uniikin haasteen. Sanon ”teoriassa”, koska käytännössä kaikki haasteet ovat samanlaisia: tapa X ympärille tyhjästä spawnaavaa vihollista, niin ase on sinun. Tällainen hyvin tylsä pelisuunnittelu ei ole kovinkaan roguelite-perinteiden mukaista, mutta valitettavasti kylläkin hyvä esimerkki siitä, miksi Collapse ei toimi: se on tylsä ja itseääntoistava peli, joka ei hyödynnä roguelite-elementtejään tehokkaasti.

Lähdetään liikkeelle vaikka siitä, että maailma on pelikerrasta toiseen prikulleen samanlainen. Tämä on tavallaan ymmärrettävää, sillä avoimen 3D-pelimaailman algoritminen toteuttaminen on aika haastavaa puuhaa. Mutta se, että jokin asia on haastava, ei tee sen pois jättämisestä pelaajan kannalta yhtään hyväksyttävämpää. On todella tympeää, kun jokaisella pelikerralla tietää, että se rynnäkkökiväärin haastetehtävä on taas samassa paikassa, turvahuoneet ovat samoissa paikoissa ja samaten myös ristin kappaleet. Täytyy vain jaksaa käydä avaamassa ne uudelleen.


Myös peruspelattavuus tökkii. Koska kyseessä on Far Cry -peli, kaikki viholliset ovat jäätäviä luotisyöppöjä, joihin saa upottaa lippaallisen luoteja. Samalla perustason vihollisetkin sniputtelevat pelaajaa ohimoon puolen kilometrin päästä, eikä ongelmalle oikein voi tehdä mitään. Perinteiset Far Cry -pelit kompensoivat tätä ongelmaa sillä, että ne ovat parhaimmillaan hirmuista kaaosta; pelaaja huristelee ympäriinsä panssarivaunussa ja kaikkialla räjähtelee. Nyt tällaista ei tapahdu, vaan Josephin kärsimysmatka koetaan jalan, laatikoiden ja seinänpätkien takana kykkien ja sieltä vihollisia räiskien.

Kolikon kääntöpuolella jos sattuu olemaan Far Crynsä puhki pelannut kovis, Collapse on täysin mahdollista pelata läpi jo ensimmäisellä kerralla. Toki tämä on totta suurimmassa osassa roguelikejä ja -litejä, mutta se on yleensä niin haastavaa, että se on hyvin epätodennäköistä. Nyt näitä ”pelasin Collapsen läpi puolessa tunnissa, mitä nyt?” -tarinoita tuli vastaan useampikin.


On harmi, että pelillinen sisältö on niin pliisua ja mälsää, sillä taidetiimi on tehnyt hyvää työtä. Josephin kuolevaa mieltä kuvataan maailmalla, joka on pirstaloitunut unenomaiseksi fantasiamaailmaksi. Osa siitä kelluu tyhjän päällä pieninä saarekkeina ja sitä täplitetään rikkinäisillä Josephia esittävillä patsailla, jättimäisillä raamatuilla ja muilla teemaan sopivilla koristeilla. Kun pelaaminen sitten alkaa, se on taas tuttua Far Crytä, mutta tylsemmässä muodossa. Ei, ei näin.

Nostan hattua kehitystiimille siitä, että he ovat uskaltaneet leikkiä Far Cryn peruspalikoilla, mutta kunnollinen roguelite-pelitila olisi kaivannut enemmän työtä ja perusteellisempia muutoksia. Nyt tuloksena on pelikokemus, joka tuskin lämmittää sen enempää Far Cry -faneja kuin roguelite-pelien ystäviäkään.