Silloin kun minä olin lapsi, sadut olivat välillä aika häiritseviä. Joskus metsästäjä avasi veitsellä suden vatsan pelastaakseen isoäidin hukan vatsanesteiden syövyttävältä vaikutukselta, tai ilkeä metsämökin muori tönäistiin uuniin paistumaan. Clid the Snail -pelissä on hieman perinteisiä satumaisia piirteitä, mutta aikuisemman maun formaatissa. Hieman öykkärimäinen ja baarissakin mielellään viihtyvä päähenkilö Clid -kotilo karkoitetaan kotilinnoituksestaan, koska tämä on räyhäkkäällä käytöksellään aiheuttanut paljon harmia kanssaeläjilleen. Belu-tulikärpäsystävänsä kanssa suurisuinen Clid ryhtyy etsimään paikkaansa apokalypsin jälkeisessä maailmassa, jossa ihmiskunnasta on jäljellä enää muisto ja legendat. Siinä sivussa kaksikko lähtee tuhoamaan pahantahtoisten etanoiden armeijaa, joka tekee julmia tuhojaan ötököiden ja nilviäisten yhteiskunnassa.



Clid the Snail on yläviistosta kuvattu kahden tatin shootteri. Toinen tatti liikuttelee pelihahmoa ja toisella tähdätään. Liipasin roiskii luoteja haluttuun suuntaan. Peli on pienen tekijätiiminsä, Weird Beluga Studion ensimmäinen tuotos. Projekti on tiettävästi lähtenyt rullaamaan lumipallon tavoin alunperin viiden kaveruksen voitokkaasta game jam-tuotoksesta. Tämä näkyy positiivisesti siinä, että peli on aidosti jotenkin ihanan indie, eli jotakin ihan muuta kuin isojen dollarien kuvat silmissä tehty väritön massapeli.


Testilaitteenani oli PS4 Pro, joka jostakin syystä ei jaksanut pyörittää grafiikkaa erityisen sulavasti. Peli on kyllä perin nätti, mutta ei todellakaan tarjoa mitään sellaista karkkia, mitä PS4:n ei pitäisi jaksaa tässä vaiheessa elinkaartaan kieputella aivan ongelmitta.

Kovaonnisen Clid-kotilon ohjailu on pienen harjoittelun jälkeen melko viihdyttävää. Peli paranee aika paljonkin sen epätasaisen ja suorastaan tylsän ensimmäisen tuntinsa jälkeen. Pelimaailmassa on vetävä, joskin surumielinen ja ahdistavakin tunnelma, joka pyörii yksinäisyyden, petoksen ja pettymyksen ympärillä. Kentissä on lääniä riittävästi, jotta peli ei tunnu täysin tunneliräiskinnältä, vaikka reitit ovatkin toki jokseenkin läpeensä käsikirjoitettuja. Nurkan takana piilee kuitenkin aarrearkkuja ynnä muuta kivaa, jos vain viitsii hieman poiketa reitiltä. Kenttäsuunnittelu on sinänsä taidokkaan oloista, mutta toisinaan pelihahmo ja vihulaiset meinaavat jäädä piiloon kuolleisiin kulmiin, kuten puiden taakse. Tästä aiheutuu pelaajalle tarpeetonta sydämentykytystä ja epätietoisuutta. Kallionkielekkeiltä on myös hiukan turhan helppoa pudota kuoloonsa.



Etenkin pelin alkupuolella, jossa se perin tärkeä ensivaikutelma muodostetaan, räiskintää soisi olevan enemmän ja haahuilua vähemmän. Jämäkämmät välipahikset vaativat pelaajalta jo muutamaa kertaluokkaa enemmän toimintaa. Heti ensimmäisen pomon kohdalla aloin etsimään suosiolla vaikeustason säätöä, mutta kappas vain, sellaista ei ole lainkaan tarjolla. Luulot otetaan pois kertaheitolla! Tämä ei sitten ole mikään kevyt kasuaalipeli, vaan rajumpien pahisten päänmenoksi on punottava strategioita ihan tosissaan, oltava erittäin liipasinherkkä ja osumissaan erinomaisen tarkka. Siinä vaiheessa, kun ohjuksilla ja liekinheittimillä varustettu pahansisuinen hiiri yrittää tosissaan ottaa hitaansutkasti mönkivältä sankarietanalta nirriä pois, on todellakin tosi kyseessä. Tempoltaan Clid the Snail on kuitenkin hitusen verkkaisempi, kuin monet muut kahden tatin yläviistoräiskinnät – onhan päähenkilö tosiaankin etana. Tämä kyllä sopii reaktiokyvyltään hidastuneelle keski-ikäiselle paremmin kuin hyvin.


Melko ponnettomassa peruspyssyssä on loputtomat ammukset, mutta tehoa siinä ei ole oikein nimeksikään. Järeämmissä tykeissä kutien määrä on vastaavasti rajallinen, joten niiden käyttämisessä on käytettävä harkintaa. Lisää panoksia voi toki ostaa kauppiailta, joihin ei kuitenkaan törmää mitenkään ylimääräisen usein. Lähtökohtaisesti näinkin poikkeukselliseen peliskenaarioon olisi jotenkin odottanut enemmänkin mielikuvitusta asearsenaaliin. Haulikko ja SMG lienevät räiskintäpelissä jollain tapaa pakollisia olla olemassa. Sinänsä ajatus liekinheittimellä varustetusta etanasta on kyllä varsin herkullinen (nyt alkoi muuten tekemään mieli valkosipulietanoita). Käytetävissä on myös käsikranaatteja, joiden heittäminen kauemmas on hitusen hidasta etenkin toiminnan ollessa hektisempää.



Useamman A:n peleihin tottuneelle tällainen pienen porukan indie-peli voi tuntua monin paikoin kompromissilta verrattuna miljoonaluokan projekteihin. Visuaalisesti peli on kyllä nätti, mutta ei pyöri kunnolla. ”Sims-kieltä” mökeltävät pelihahmot alkavat melko pian ärsyttää, ihan kelpo musiikki ei käyttäydy erityisen dynaamisesti tilanteiden vaihtuessa. Toiminta käy pitkän päälle hieman itseään toistavaksi, ellei suorastaan tylsäksi. Clid the Snail ei ole silti missään nimessä huono peli. Sille olisi ehkä suonut hieman isomman budjetin, jotta sen terävimpiä särmiä olisi saatu hiottua valmiimmaksi. Tällaisenaan sen isoimmat kompastuskivet ovat pelattavuuden hiomattumuus sekä teknisen toteutuksen viimeistely.


Pelin tarina ja miten se kulkee on kuitenkin jollain tapaa sympaattinen, vaikka päähenkilö ei välttämättä kaikkein samaistuttavin olekaan. Jos otetaan huomioon vielä se, että kyseessä on viiden kaveruksen ensimmäinen peli, niin sitä voi pitää jo varsin kunnioitettavana saavutuksena. Henkilökohtaisesti en ole tämän tyylisten räiskintöjen ylin ystävä, eikä tämä peli muuttanut suhtautumistani genreen, mutta hattuni nousee tekijöille, yhtä kaikki.

Lyhyesti: Clid the Snail on raju aikuisten satu, ja teknisine ongelmineenkin hieno pelinavaus pieneltä indie-porukalta.



Plussaa:

• Pelimaailma on nätti ja tunnelmallinen
• Omaperäinen asetelma

Miinusta:

• Vieritys tökkii ikävästi (PS4)
• Ei vaikeustason säätöä
• Paikoin tuskastuttavan vaikea
• Epätasapainoa monella kantilla

Kuvakaappaukset ovat pelin PC-versiosta.