Pidän mikromanageroinnista, mutta olen siinä lopulta aika huono. Pidän monimutkaisista peleistä, mutta ne eivät saa olla liian monimutkaisia. Alkuperäinen The Settlers oli omaan makuuni miltei täydellinen.


Löysin vuosia sitten vanhaa lompakkoa siivotessani elokuulle 1994 päivätyn ostokuitin The Settlersin Amiga-versiosta. Valitettavasti en enää muista, mikä motivoi tekemään ostopäätöksen tuolloin, mutta sen tiedän, että piraattiversiolla en peliä testannut – Amiga-harrastuspiireissä nopeasti vähenevien pelien kopiointiin suhtauduttiin ehdottoman tuomitsevasti. Olin saattanut nähdä pelistä juttua ulkomaisessa lehdessä, joita seurailin tuolloin aktiivisesti, tai sitten vain ihastuin takakannen grafiikkaan.

Innoittipa ostopäätöksen mikä tahansa, päätös oli hyvä. The Settlers nousi nopeasti eniten pelaamieni Amiga-pelien kärkisijoille yhdessä Pinball Fantasies AGAn kanssa. Aivan erityisen paljon peliaikaa sai kaksinpelitila, johon sai poikkeuksellisesti kytkettyä kaksi hiirtä samanaikaisesti. Kun sain kesällä 1995 hankittua Amigaan turbokortin ja sen myötä vielä isomman muistinlaajennuksen, peli-ilo nousi entisestään, kun käyttöön sai suurimman mahdollisen kartan.




The Settlers, saksalaisittain Die Siedler ja Amerikassa kovin monimutkaisesti Serf City: Life is Feudal, on tuotanto- ja logistiikkaketjujen rakenteluun perustuva peli, joka on naamioitu simulaatioksi keskiaikaisesta kylästä. Pelin käynnistyessä valtakuntaan kuuluu vain linna, jossa on käytettävissä vaikeusasteesta riippuva määrä resursseja. Niiden avulla pitää käynnistää ensin perustuotanto – siis kivien louhinta ja puiden jalostaminen sahatavaraksi – ja korottaa sitten jalostusastetta.

Rakentamalla kaivoksia ja niitä ruokkivaa infraa pääsee lopulta takomaan miekkoja ja kilpiä sekä valamaan kultaharkkoja. Miekka ja kilpi muuttavat rivikansalaisen sotilaaksi, mutta vasta sotilasrakennukseen sijoitetut kultaharkot kehittävät hänestä todellisen tappokoneen. Rakentamalla linnoituksia ja miehittämällä ne sotureilla saa siirrettyä valtakuntansa rajoja. Kartalla on tietenkin myös muita linnoja johtajineen, ja kartan koosta riippuu, kuinka pian niihin törmää. Tietokonevastustajia voi valita yhdestä kolmeen, ja kuten todettua, myös kaksi ihmistä voi pelata samalla koneella. Tämän ominaisuutensa vuoksi Settlers tunnettiinkin lapsuudenkodissani pian tuttavallisemmin nimellä ”Kaksi valtakuntaa”.




Hyvin olennainen osa Settlersin sisältöä on se, miten pelaaja rakentaa yhteydet eri tuotantopisteiden välillä. Tavarat nimittäin kulkevat pisteestä toiseen kantajien avustuksella, ja vain teillä muuhun valtakuntaan yhdistetyt tontit ovat pelin näkökulmasta olemassa. Kun tieverkkoon lisätään uusi osuus, linnasta (tai varastosta, jos sellainen on rakennettu) työllistyy yksi henkilö tämän osuuden kantajaksi. Normaalisti kantajia on yksi per tieosuus, mutta vilkkaasti liikennöidyille reiteille heitä ilmestyy pian useampiakin. Tietä rakentaessa on otettava huomioon maaston muodot, sillä jyrkät nousut hidastavat kantajia. Samoin kannattaa miettiä hyvin pitkien reittien pilkkomista osiin, jotta tavara liikkuisi nopeammin.

Kantajat noudattavat määrättyä prioriteettijärjestystä poimiessaan esineitä mukaansa. Tälle on syytä uhrata ajatusta etenkin valtakunnan kasvaessa, sillä logistiikan alkaessa tökkiä on imperiumin luhistuminen lähellä. Ja se logistiikkahan muuten alkaa tökkiä. Ennemmin tai myöhemmin vilkkaissa risteyksissä on valtavia tavaraläjiä, kantajat kuskaavat odotettuja esineitä aivan väärään paikkaan ja pelaaja toivoo, että osalle henkilökunnasta voisi käydä antamassa suoraa palautetta. Juuri sillä tavoin suoraa kuin keskiajalla oli tapana.



Suurin osa Settlers-peleistä sujuu mukavasti ensimmäisten tuntien ajan. Valtakunta kasvaa hissukseen ja sen voi jättää pyörimään liki oman onnensa nojaan. Viehättävät pikku pikseliukot vasaroivat uusia taloja kasaan, mylläri astelee tuliterään tuulimyllyynsä ja seppäkin käynnistelee raudan tuotantoa. Taustalla soiva kekseliäs, useammastakin traditionaaliteemasta lainaileva musiikki soi takuuvarmasti myös päässä hetken pelin jälkeen. Arkistressi jää mielestä, kun saa keskittyä oman valtakunnan rakenteluun. Tämä idylli kuitenkin särkyy pian, sillä väistämätön tosiasia on myös se, että pelissä on pakko käydä sotaa. Jos vastapuoli on pasifistinen ja hölmö, kuten alkupään kentissä, sotatilanteeseen päätyminen kestää kauan, korkeammilla tasoilla taas huomattavasti vähemmän aikaa. Ja juuri sotiminen ja taistelu ovat alkuperäisen Settlersin ehdottomasti huonoimmat puolet.

Käytännössä hyökkäys vihollisen asemiin tehdään esimerkiksi niin, että ensin varmistetaan riittävä iskujoukko täyttämällä rajan pinnassa olevat omat linnakkeet äärimmilleen. Tämä kestää jopa kymmeniä minuutteja tai useita tunteja riippuen siitä, miten kaukana ollaan lähimmästä linnasta tai varastosta ja kuinka paljon sotilaita on käytettävissä. Jos jokaiselle pitää vielä takoa sekä miekka että kilpi, operaatiosta tulee todella pitkä.


Armeija ei ruokaa kaipaa, mutta kultaa sitäkin enemmän.

Varustelun jälkeen lähdetään alentamaan rajalla ja sen läheisyydessä tarvittavaa valmiutta siten, että sotilaita vapautuu hyökkäykseen. Taistelut käydään rakennuksen ovella yksi yhtä vastaan, vaikka sekä linnoituksessa että hyökkäävässä armeijassa olisi kymmeniä sotilaita. Koska omaa linnoitustaan puolustavilla vihollissotilailla on mieletön kotikenttäetu, on hyökkäysosaston koon oltava moninkertainen puolustajien määrään nähden. Kaikeksi onneksi vihollisen vahvuuden sentään näkee linnoituksen salossa olevasta lipusta – paitsi jos kyseessä on vihollisen linna, jolloin ollaan täysin arvailuiden varassa. Myös puolustajien moraali on vankkumatonta: vaikka koko muu valtakunta olisi lyöty, pieni linnake jossain kartan nurkassa taistelee viimeiseen mieheen ja kaataa valloittajalta kymmeniä sotilaita. Ja jälleen matsin ratkaisu venyy, vaikka lopputulos on selvä.




Sodankäynnin epäinhimillisyyden vuoksi minä ja veljeni kehitimmekin hyvin pian vaihtoehtoisen tavan Settlersistä nauttimiseen. Valitsimme suurimman mahdollisen kartan, kaksi ihmispelaajaa ja kaksi tietokonepelaajaa. Sitten rakensimme molemmat omilla tahoillamme mahdollisimman toimivan valtakunnan, jonka jälkeen liittouduimme tietokonepelaajia vastaan. Kun höökiä laittoi tulemaan yhden sijaan kaksi pelaajaa, loppuivat tekoälyltä pian konstit marssittaa rintamalle lisää teurastettavaa. Muutaman kriittisen huoltoreitin katkaisun jälkeen peli oli selvä kuin Tommi Mäkisen maailmanmestaruus vuonna 1998.

Kun sama myllytys oli tehty molemmille tietokonepelaajille ja kartalla vaelteli kasapäin erivärisiin nuttuihin pukeutuneita pakolaisia, julistimme ottelun päättyneeksi. Meistä kumpikaan ei halunnut ryhtyä uuvuttavaan väsytystaisteluun siitä, kumman infrastruktuuri olisi pettänyt ensin. Ihminen oli voittanut koneen, tärkein oli saavutettu. Näin olimme myös kiertäneet pelin kaikkein rikkinäisimmän osion ja saaneet nauttia siitä parhaasta eli sympaattisesta kylän rakentelusta.



Puutteistaan huolimatta The Settlers siis tuotti meille runsaasti iloa. Sarjan loiston päivät kuitenkin jäivät osaltani tähän ykkösosaan: Settlers II ilmestyi vain PC:lle, joten se meni amigistilta tuolloin ohi. Kokeilin peliä myöhemmin 10th Anniversary -painoksena, ja vaikka pidinkin siitä, ei samanlainen koukutus enää onnistunut. Pikaisesti testailin myös jokusia myöhempiä osia, mutta tuntui, että jokainen osa vain lisää ytimen päälle tarpeetonta höttöä. Settlers 7 oli miellyttävä ryhtiliike, joka innosti aikansa, mutta niin The Settlers: Kingdoms of Anteria (myöhemmin pelkkä Champions of Anteria) kuin The Settlers Online jättivät täysin kylmäksi. Lähimmäksi alkuperäistä innostusta pääsin indie-peli Banishedin parissa. Siitä koko taistelumekaniikka oli riisuttu pois ja vastustajana oli vain nälkäkuolema, mutta monessa suhteessa peli oli hyvinkin Settlers-henkinen.



The Settlers (2019). Kuvat: Ubisoft

Sarjan 25-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Ubisoft ilmoitti, että The Settlers tekee paluun syksyllä 2019. Tekijöissä pitäisi oleman mukana myös alkuperäinen kehittäjä Volker Wertich, mikä antaa toivoa siitä, että luvassa olisi jälleen kaupunkisimulaatiota eikä mitään sankari- tai RTS-naksuttelua.

The Settlers on nähty myös Pelataanpa-videosarjassa. Kyseisen jakson voit katsoa täältä.

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2018
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta tilaaskrolli.fi