Amiga 500:n hankinta nosti oman (piraatti-)pelitarjontani aivan uudelle tasolle. Siinä, missä tarjonnan puutteessa en oikein koskaan päässyt mukaan Commodore 64:n turbotapevillitykseen, Amigan pelikopioita oli heti tarjolla enemmän kuin pystyin edes prosessoimaan. Pian koneen ostamisen jälkeen isäni opiskelukaveri, joka oli käytellyt Amigaa työpaikallaan jo vuosikaudet, lähetti meille ison laatikollisen TDK:n diskettejä täynnä laadukkaita piraattipelejä. Muistaakseni juuri tästä kasasta löysin myös Déjà Vun. Se kiehtoi minua ensitapaamisesta alkaen.

Olin tavannut seikkailupelejä aiemminkin, mutta en ollut ymmärtänyt niistä paljon mitään. Tekstiparseria vastaan taistelu tarkoitti yleensä, että jo ensimmäisestä huoneesta poistuminen vaati ponnisteluja. Déjà Vun graafisen lähestymistavan ansiosta saatoin helposti tutkia ja kokeilla kaikenlaista. Lopulta onnistuin peräti etenemään pelissä jonkin verran, mutta tiesin, etten ollut vielä lähelläkään sen ratkaisua. Peli unohtui vuosikymmeniksi, kunnes törmäsin ICOM Simulationsin MacVenture-sarjaan muussa yhteydessä ja seikkailu palasi mieleeni. Monen sattuman jälkeen sain peräti hankittua Déjà Vun Amiga-version itselleni alkuperäisenä kappaleena.



Nimensä mukaisesti MacVenturet olivat peräisin Apple Macintoshilta, ja vuonna 1985 julkaistu Déjà Vu oli sarjan ensimmäinen peli. Sen käyttöliittymä hyödyntää hiirtä ja ikkunointia, joten komentojen kirjoittamisen sijaan pelaajan tehtäväksi jää vetää esineitä ruudulla paikasta toiseen. Avattaessa vaikkapa laatikkoa tai takin taskua näytölle aukeaa uusi ikkuna, jossa näkyvät kaikki siellä olevat esineet. Kääntöpuolena tämä sitten tarkoittaa sitä, että ihan jokainen esine, kolikoita myöten, on erillinen, ja inventaariossa tulee pian ahdasta. Samoin ikkunoita avautuu herkästi ruudulle niin paljon, että niiden hallinnasta tulee aivan oma taiteenlajinsa.

Macintoshissa oli pelin ilmestymisen aikaan käytettävissä vain kaksi väriä, mutta sen näytön tarkkuus oli 512 × 384 pikseliä. AmigaVenture-lisänimen saaneen Amiga-version (1986) grafiikka on komeasti värillistä, mutta se on skaalattu 320 × 200 kuvapisteen NTSC-lowres-tarkkuuteen. Tämä ei ainakaan helpota ikkunan ahtausongelmaa, mutta ilman nostalgialasejakin grafiikka näyttää väreissä eläväisemmältä, jos kohta muutamassa kohdassa ruudun hotspotien erottaminen on vaikeampaa.



Siitähän pelissä on nimittäin pohjimmiltaan kysymys: tarkoitus on löytää peliruuduista ne kohdat, joiden kanssa voi vuorovaikuttaa, ja sitten tehdä niille oikeat toimenpiteet: tutkia, avata, käyttää esineitä ja toisinaan ampua tai lyödä. Näitä toimintoja sopivasti käytellen on mahdollista selvittää, mitä pelin päähahmolle on oikein mahtanut tapahtua.



Meistä jokaisella lienee muistoja tilanteista, jolloin ei oikein tiedä kuka tai missä on. Déjà Vun päähenkilöllä homma tuntuu karanneen totaalisesti käsistä, sillä hän herää baarin vessasta eikä muista edes omaa nimeään, saati sitten mitä aiemmin on tapahtunut. Eikä tässä kaikki, sillä varsin pian baarista löytyy myös kuollut mies ja omasta taskusta laukaistu ase. Tilanne ei varsinaisesti näytä kovin myönteiseltä.

Juuri tämä dekkarihenkinen, ahdistava tunnelma jäi pelistä mieleen ensimmäisiltä pelikerroilta. Kun sain lopulta kerättyä releeni kasaan ja poistuttua WC-karsinasta, tulin vilkaisseeksi vessan peiliin. Takaisin tuijottavat tyhjät kasvot synnyttivät aidon säikähdyksen tunteen, eikä se jäänyt viimeiseksi. Siihen nähden, että Déjà Vussa juuri mikään ei tapahdu nopeasti, se onnistuu pelästyttämään pelaajansa yllättävän monta kertaa.

Mustavalkoisen grafiikan lisäksi alkuperäisen Macintoshin ääniominaisuudet ovat kohtuullisen vaatimattomat. Siksi pelikin on pääosin hiljainen, mikä toisaalta lisää harvoin esiintyvien ääniefektien tehoa. Ja vaikka pelaaja saakin miettiä tekosiaan kohtuullisen rauhassa, aikaa ei kannata tuhlata turhiin harha-askeliin: päähahmoon on nimittäin ruiskutettu myrkkyä, joka saa hänet pyörtyilemään ja lopulta lamauttaa aivotoiminnan kokonaan, ellei vasta-ainetta löydy.

Ei siis mikään ihme, että ensimmäiset kokeiluni pelin parissa päättyivät varsin nopeasti kuolemaan. Nykymittapuulla peli on epäreilu, mutta keskimääräiseksi 80-luvun seikkailupeliksi tavanomainen: yksi väärä valinta riittää lopettamaan pelin kerrasta, joten tallentaminen on erittäin suositeltavaa. Tavallaan tämä on ymmärrettävääkin, sillä eri paikkoja ei lopulta ole koluttavaksi määrättömästi.





Tätä juttua varten päätin verestää muistojani ja aloitin pelin alusta. Nyt kymmeniä vuosia kokeneempana tajusin jo hieman enemmän ja pääsin pelissä pidemmälle kuin koskaan, mutta tie nousi siitä huolimatta pystyyn parin tunnin pelin ja lukuisien äkkikuolemien jälkeen.

Pahaksi onneksemme meillä on käytettävissä Internet, josta ratkaisu tarjoiltiin hetkessä. Yritin ensin hyödyntää pelkkää vihjetiedostoa, mutta törmäsin siitä huolimatta jatkuvasti ongelmiin: lopullinen muistinmenetys iski, krokotiili söi, räjähdin, rahat loppuivat.

Siispä lähdin seuraamaan läpipeluuohjetta orjallisesti. Tekemällä juuri oikeat asiat ehdin viime tipassa valmistaa muistinmenetyksen vastalääkkeen ja pääsin etenemään. Olinkin jo aivan lähellä pelin loppua, kun kohtasin kadulla rosvon neljännen kerran. Aiemmat uhkailut saa torjuttua tirvaisemalla ukkoa turpaan, mutta viimeisellä kerralla nyrkit eivät enää auta vaan päähenkilö saa pyssystä, ellei luovu kaikista rahoistaan. Se taas vaikeuttaa läpipeluuta muuten, sillä mm. takseja ei voi käyttää ilman rahaa. Tämä oli toki vain huonoa tuuria, sillä rosvon kohtaaminen on satunnaista.

Läpipeluuohjeeseen turvautuminen toki vinouttaa kriittistä arviointia, mutta toisaalta halusin myös nähdä pelin loppuvaiheet ennen kuin kirjoitan siitä minkäänlaista retrospektiiviä. On vaikea arvioida, miten kauan itseltäni olisi kestänyt keksiä ratkaisut kaikkiin pulmiin, mutta päivä- ellei viikkokausia se olisi joka tapauksessa ollut. Päällimmäisenä on kuitenkin tunne, että pulmat eivät ole aivan mahdottomia, ja riittävän pedanttisella eri ruutujen tutkimisella (sekä tallentamisella) ne ovat ratkaistavissa. Selvää on myös, että keskimääräinen pelaaja saa varautua kuolemaan kymmeniä kertoja ennen kuin päähenkilön kohtalo ja siihen liittyvät rikokset on selvitetty.



Eräs keskeinen asia, jonka olin ehtinyt 80-luvun jälkeen unohtaa, oli Déjà Vun melkoisen vino huumori. Kun ruudulle ilmestyvää proosaa lukee nyt, aikuisen kielitaidolla varustettuna, siitä löytää melkoisesti enemmän hupia kuin aikanaan pelkkiä juonen avainsanoja etsiessään. Pelin kertoja on ajoittain melko sarkastinen ja keventää välillä ahdistavaakin tunnelmaa humoristisilla kuvausteksteillään. Tekstityyli on kokonaisuutena lähempänä kioski- kuin korkeakirjallisuutta, mutta se sopii tähän 1940-luvulle sijoittuvaan peliin vallan passelisti.

Déjà Vu käännettiin Macilta Amigan ja muiden 16-bittisten mikrojen lisäksi lukemattomille muille alustoille, Commodore 64:stä ja Apple IIGS:stä aina Game Boy Coloriin ja Windows Mobileen asti. Kehittäjä ICOM Simulations teki kolme muutakin MacVenture-peliä, joista tunnetuin lienee fantasiahenkinen Shadowgate (1987). Uninvited (1986) oli kauhuteemainen seikkailu, Déjà Vu II: Lost in Las Vegas (1988) puolestaan jatkoi jo ykkösosassa seikkailleen (spoilerivaroitus!) Ace Hardingin tarinaa. Näistä on myös lukuisia käännöksiä, mutta kaikki sarjan pelit ilmestyivät vain Macille, Amigalle, Apple IIGS:lle ja MS-DOSille.



Etsimällä Déjà Vuta verkosta löytääkin useimmiten juuri vuonna 1990 tehdyn NES-käännöksen, joka julkaistiin viime vuonna yhdessä Uninvitedin ja Shadowgaten kanssa PlayStation 4:lle ja Xbox Onelle nimellä 8-bit Adventure Anthology. Se löytyy parhaillaankin sovelluskaupasta digitaalisena latauksena alle 10 euron hintaan, Limited Run Gamesin fyysisestä versiosta saa pulittaa nelisen kymppiä.

NES-käännös on, ymmärrettävistä syistä, hieman suoraviivaisempi kuin Macintosh-originaali tai sille varsin uskollinen Amiga-versio. Inventaarion hallinnan kannalta tämä on jossain määrin siunauksellista, mutta konsolin rajallisen muistikapasiteetin vuoksi myös muista ominaisuuksista on tingitty. Oma mielipiteeni on myös, että konsoloitu grafiikka menettää paljon alkuperäisestä rosoisuudestaan. Vaikka seikkailu onkin koettavissa padiohjauksella, oikeuksiinsa se pääsee aidolla hiiriohjatulla kotimikrolla.

Déjà Vu teki vaikutuksen silloin 30 vuotta sitten ja tekee sen edelleen. Vähäeleinen, lähes äänetön peli luo epätodellisen ahdistavan vaikutelman pienillä nyansseilla ja nakertavan kiireen tunteen myös silloin, kun kiirettä ei varsinaisesti ole. Jotain painajaismaista tenhoa muistinsa menettäneen dekkarin tarinassa yhä on – kannattaa kokeilla.

Mac-version ruutukuva: Mobygames, PS4-version ruutukuva: Abstraction Games

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2019
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta tilaaskrolli.fi