The Dark Eyen fantasiamaailmassa perinteet pitävät pintansa. Kotimaassaan Saksassa supersuosittu The Dark Eye -pöytäroolipeli on tullut tutuksi myös digitaalisena: esimerkiksi Daedalic Entertainmentin Blackguards-taktiikkapelit ovat saaneet faneilta kiitosta. Tällä kertaa ei tosin taktikoida örkkejä vastaan, vaan fantasiaympäristöjä tutkitaan 90-luvun seikkailupelien tapaan. Ysäripastissi on kuitenkin tehty niin uskollisesti, että mukana seuraa myös aikakaudelle oleellisia ongelmia.



Daedalic Entertainment julkaisi kymmenisen vuotta sitten kaksi seikkailupeliä, jotka olivat kuin suoraan 90-luvun taitteesta: peleissä klikkailtiin ruutua kiintopisteiden toivossa, yhdisteltiin inventaariosta löytyviä esineitä toisiinsa – ja pelastettiinhan siinä sivussa kuningaskuntakin. Kyseessä olivat The Dark Eye: Chains of Satinav sekä jatko-osa Memoria. PC:lle julkaistut point-and-click -seikkailupelit saavat nyt uudelleenjulkaisun konsoleille. Örkkien ja haltioiden maata voi samota sekä Xbox Onella, Xbox Series X/S:llä, Playstation 4:llä, Playstation 5:llä että Nintendo Switchillä.


Pelit kuuluvat siis 1980-luvulla kehitetyn The Dark Eye -roolipelin maailmaan. Saksassa Dungeons & Dragonsiakin suositumpi The Dark Eye edustaa hyvin perinteistä fantasiaropettamista: korpit enteilevät tuhoa, keijukaiset naureskelevat satumetsissä, örkit rähisevät kuolleissa kanjoneissa ja ylväät ritarit puolustavat neitokaisten kunniaa. Pöytäroolipelissä on toki omat sääntönsä ja hahmotemplaattinsa, mutta Chains of Satinav ja Memoria eivät keskity hahmonrakenteluun, vaan puhtaaseen tarinointiin.


Satinav ja Memoria julkaistaan omina peleinään, mutta erot ovat niin vähäisiä että peleistä voi puhua huoletta yhdessä. Pelit edustavat Sierran ja LucasArtsin kultakauden tyylisiä naksutteluseikkailuja: paperilla pelit ovat hyvin juonivetoisia, mutta todellisuudessa höyrypäiset puzzlet vievät suurimman osan peliajasta. Molemmista löytyy myös genrelle tyypillisiä ongelmia, sillä pelinkehityksessä ei ole keskitytty perisyntien korjaamiseen, vaan kopioimiseen. Aika on Chains of Satinavia ja Memoriaa vastaan: jos pelit olisivat ilmestyneet edellä mainitun kultakauden aikana, näitäkin tekeleitä saatettaisiin muistella nostalgiankaihoisin katsein. Nykymittapuulla pelit kuitenkin toimivat lähinnä muistutuksena kaikesta, mikä naksuseikkailuissa oli pielessä.



Chains of Satinav ja Memoria kertovat yhdessä Geronin ja Nurin tarinan. Andergastin valtakunnassa elävä Geron on kotikylänsä sylkykuppi: vuosikausia aiemmin teloitettu profeetta The Seer ennusti, että Geron tuo mukanaan synkkiä aikoja, ja paikalliset ovat kavahtaneet poikaa siitä lähtien. Metsästäjän kisällinä Geron kuulee enteistä, joiden mukaan The Seer on palaamassa kiusaamaan valtakuntaa. Metsästäjänalku lähetetään etsimään keijukainen Nuri, jonka voimat ovat avain ilkimyksen nujertamiseen. Edessä on pitkä taivallus ikiaikaisen fantasiamaailman läpi, johon mahtuu niin seikkailua, vaaroja kuin romanssia. Jatko-osa Memoria käsittelee ensimmäisen tarinan seurauksia: Geron ja Nuri yrittävät jatkaa elämäänsä normaalisti, mutta esteenä on harvinainen loitsu. Loitsun saamiseksi Geronin pitää selvittää vuosisatoja vanhan prinsessan kohtaama arvoitus.


Vaikka molemmat tarinat seuraavat hyväksi todettua sankaritarinan kaavaa, ongelmia löytyy enemmän kuin tarpeeksi. Suurin ja ilmiselvin piilee tarinoiden tavanomaisuudessa: vaikka erityisesti Memoriassa on mukana myös rosoisempia elementtejä, molemmat tarinat ovat hyvin pliisuja ja unohdettavia fantasiatarinoita. Ongelmaa on sekä lähdemateriaalissa, että käsikirjoituksessa. Tapahtumapaikka itsessään on niin stereotyyppinen fantasiamaailma, ettei matkan varrella kohtaa mitään uutta tai mielenkiintoista, ja kun tarinankerrontakin keskittyy nimenomaan maailmaa esittelevään ekspositioon, ongelma kasvaa kasvamistaan.

Käsikirjoitus ei parane pelin keskittyessä Geronin ja Nurin tarinaan: saksasta käännetty dialogi on puista ja nurinkurista, eivätkä aneemiset ääninäyttelijät tuo eloa pökkelöhahmoihin. Pahvinmakuinen Geron on oppikirjaesimerkki unohdettavasta lapasesta: sängen ja raamikkuuden perusteella kolmekymppistä muistuttava Geronin kuulostaa ja käyttäytyy kuin teini-ikäinen. Selkärangattomuus hälvenee tarinan edetessä, mutta lopputekstienkin lähestyessä karismaa pitää etsiä suurennuslasin kanssa.



Pelien puzzlet edustavat sitä ysäreintä ysäriä, ja on täysin pelaajasta kiinni, onko tämä positiivista vai negatiivista. Ympäristön eri kiintopisteitä klikkaillaan eri tavoin: jokaista kiintopistettä voi tutkia tai “käyttää”, tai vaihtoehtoisesti kädessä olevaa esinettä voi käyttää kiintopisteeseen. Jos kädessä on esimerkiksi veitsi ja kiintopisteenä on puusta valuva mahla, veitsi peittyy mahlaan. Inventaario täyttyy tuttuun tapaan tavaroista, joita voi kiintopisteisiin käyttämisen lisäksi tutkia ja yhdistellä muihin esineisiin. Geronilla ja Nurilla on myös rikkomis- ja korjaamistaikavoimia, joilla maailman esineitä, kuten lasipurnukoita, voi hajoittaa ja korjata. Memoriassa leikitään myös kaiken maailman taikalinsseillä ja taioilla.


Sinällään nostan hattua pelintekijöille, sillä puzzlet edustavat juuri sellaisia pulmia, joita yleisesti pidetään puzzleseikkailujen kultakauden aivopähkinöinä. Nykypäivänä Chains of Sativan ja Memorian puzzlelogiikka herättää kuitenkin lähinnä turhautumisen tunteita. Otetaan esimerkiksi alkupään pulma, kun Geron ja Nuri tarvitsevat varusteita kitupiikiltä kääpiöltä. Yhdellä dukaatilla ei samoamiskamppeita hankita, joten millä tavoin neuvokas Geron saa varusteet sinipartaiselta kääpiöltä? Noh, ensinnäkin pelaajan täytyy räjäyttää kääpiön sinistä toniikkia sisältävä sammio, että sinertävät partavedet valuvat maahan. Tämän jälkeen sankarin täytyy pyytää puhuvaa korppia keräämään läheisen tornin kylkeen kasvaneesta puskasta sinisiä marjoja, jotka Geron yhdistää inventaariossa pannunkannen kanssa. Pannunkanteen yhdistetyt marjat taas pitää yhdistää rumpukapulaan, jolla Geron murskaa marjat, jonka jälkeen marjamehu valutetaan tyhjään pulloon. Marjamehulla täytetty pullo kuulostaa sinällään johdonmukaiselta, mutta kun tämä kaikki pitäisi äkätä ympäristössä missä on myös 30 muuta klikattavaa pistettä (ja inventaariossa 10 esinettä, joista jokaista voi yrittää yhdistää sekä toisiinsa että ympäristöön), saa olla aikamoinen visionääri että ratkaisu on ensimmäisenä mielessä. Pelissä on onneksi varsin avulias ja pelaajaa hyvin ohjaava vihjesysteemi, mutta pulmanratkonnan ei pitäisi ikinä olla hakuammuntaa.

Vaikka pelaajalla on monesti jonkinlainen ymmärrys siitä mitä suunnilleen pitäisi tehdä, epätoivo kasvaa helposti. Tällöin vain kaivaa inventaariosta jokaisen esineen ja kokeilee kaikkea kaikkeen, kunnes jokin naksahtaa tuurilla paikoilleen. Jos tällaisia seikkailupelejä on ikävä, Chains of Satinav ja Memoria hoitavat pulmanratkonnan yhtä hyvin kuin kultakauden klassikot; jos kuvaillut tilanteet kuitenkin aiheuttavat ärsytystä, pelit tarjoavat lähinnä raivoamista ja kirosanojen kavalkadeja.



Teknisesti pelit ajavat jotenkin asiansa. Ympäristöt ovat nätisti maalattuja ja henkivät juuri 80-90 -lukujen fantasiakuvastoa. Tyyli on sinällään vanhahtuneen oloinen, mutta se sopii muutenkin niin nostalgiseen peliin. Selviäkin ongelmia toki on: animointi on hyvin minimaalista ja kankeaa, eivätkä ympäristöt oikein koskaan herää eloon.


Chains of Satinavin ja Memorian kaltaiset pelit ovat hyvin polarisoivia. Genrellä on pieni mutta aktiivinen fanikuntansa, jonka uskon rakastavan fantasiamaailman tutkimista koko sydämensä kyllyydestä. Nykyaikaisiin tarinapeleihin tottuneelle audiovisuaalisesti vaatimaton toteutus, turhauttavat puzzlet sekä tavanomaiset fantasiatarinat tarjoavat lähinnä muistutuksen siitä, miten paljon pelit ovat kehittyneet 30 vuoden aikana. Eli peukkua genren faneille, muttei juuri muille.