Microsoftin järjestämän Dream-Build-Play-kilpailun voittanut David Silva sai 10 000 dollarin pääpalkinnon lisäksi pelilleen XBLA-julkaisuoikeudet. Silvan taidonnäyte kertoo tarinaa kuolleista herätetystä tiskaajasta, joka taistelee suunnatonta kyborgiarmeijaa vastaan. Dishwasher seikkailee 90-luvun alun hengessä kaksiulotteisessa, pääasiassa sivuttaissuuntaan vierivässä maailmassa. Mikään Super Mario epäkuollut sankari ei ole, sillä peli keskittyy tasoloikan ja ongelmanratkonnan sijaan vihollislaumojen niittämiseen erilaisin lähitaisteluasein. Dishwasherin liikevalikoima on melko rajoittunut, eikä vihollisten toiminta ole oikeasti kovin kekseliästä, joten suoraviivainen mätkintä käy melko pian puuduttavaksi puurtamiseksi. Koko pelistä loistaa autotallistudion henki, mikä ei välttämättä ole pelkästään hyvä asia etenkin kun aidosti omaperäiset ideat ovat pelissä kiven alla. Äänimaailmassa on paljon hyvää ja grafiikkakin onnistuu välillä näyttämään todella mainolta, mutta laadun vaihtelu on suurta molemmilla osa-alueilla. Etenkin taustat näyttävät paikoin todella pikaisesti sutaistuilta sotkuilta.

Pelin synkähkössä maailmassa vihollisia pätkitään lihakirveillä, miekoilla, moottorisahalla ja hieman konetuliaseillakin. Kolmen perusliikkeen lisäksi kuoleman kielissä olevan vihollisen voi teurastaa erikoisliikkeellä, joka vapauttaa ilmoille myös lisää elinvoimaa ja rahaa, jolla hahmolleen voi ostaa mm. elinvoimaa vaikka kesken taistelun palauttavaa leipää. Rahantapaista jaetaan kuitenkin kitsaasti, eikä pelaajalla ole useinkaan muuta tekemistä harvakseltaan avautuvissa kamakaupoissa kuin esitellä tyhjiä taskunpohjiaan.

Pelissä on omaa outoa tunnelmaansa ja vihollisten verinen niittokin vaatii usein hieman suunnittelua ja ennen kaikkea nopeita refleksejä, joten kyllä Dishwasherilla vetovoimaista peruskarismaa löytyy, mutta ammattitaitoisesta työryhmästä Silvan apuna ei olisi ollut haittaa. 800 MS-pisteen arvoisena The Dishwasher ei yllä muiden hintaistensa tasolle, mutta 400 pisteen sarjassa kuolleen samurain seikkailut olisivat olleet jo lähes pakko-ostos muillekin kuin suoraviivaisen mätkinnän ja sarjakuvaestetiikan ystäville. Live-hienoutena The Dishwasher tarjoaa enimmillään neljän pelaajan yhteistyötilan kaveriporukoiden iloksi.

Matti Lintula







Pelihallikiekkoilu on EA Sports Freestyle -brändin alle kevennetty NHL-sarjan ilkikurinen pikkusisar. Siinä missä vuosittain päivittyvä NHL-sarja on harpponut aimo askelia kohti realistista kiekonpeluuta, on 3 on 3 NHL Arcade suunnattu selkeästi satunnaispelaajien leiriin. Isopäiset, mutta edelleen lisensoidut kiekkoilijat suhaavat pienikokoisessa kaukalossa huikealla vauhdilla päädystä päätyyn taklaillen, syötellen ja lisävoimia keräillen. Lisävoimiin lukeutuvat mm. vastustajan maalivahdin toviksi kutistavat, oman kenttäpelaajan taklausmörssäriksi muuttavat ja laukausnopeutta tehostavat palikat putoilevat kentälle taklausten yhteydessä, joten peli pysyy jatkuvasti varsin fyysisenä.

3 on 3 NHL Arcade harkitsemisen arvoista huvia etenkin verkkopelinä, johon voi luonnollisesti osallistua kuusi pelaajaa kerrallaan. Eri kiekkoilijoilla on selvästi erilaiset vahvuudet ja hyvän minijoukkueen kasaaminen vaatiikin taitojen tasapainottamista ja oikeaa hyödyntämistä. Jäähyjä otteluissa ei jaeta, eikä sääntökirjaa lueta muutenkaan pilkuntarkasti. Pelikatkoja ei oikeastana synny vaan toiminta on jatkuvaa, aina sovitun ottelukohtaisen maalirajan täyttymiseen asti. 3 on 3 on kevyttä hupia, joka karkottanee ulkoasullaan luotaan kaikki fanaattisimmat lätkäfanit, mutta tarjoaa toimintapelaajillekin oivan kanavan iskeä mustaa liuskaa ylämummoon ilman turhaa hienosäätöä.

Mainittakoon vielä, ettei 3 on 3 kuitenkaan pärjää hauskuudessa toimiston kestosuosikille, NHL 94:ään perustuvalle Mega Driven Elitserien 95:lle, joka on niin ikään nopeatempoista ja fyysistä toimintaa modernien NHL-pelien taktisen ja hienovaraisen kiekonkuljetuksen sijaan. Olisikin suuri riemun päivä, mikäli EA julkaisisi jonkin varhaisista 2D-kiekkoiluistaan nykykonsoleille, sillä toimintakiekkopelin voi toteuttaa myös ilman isoja päitä, lisävoimia tai kielen syvälle poskeen tunkemista. Vanhaan kun ei kuitenkaan liene paluuta, on 3 on 3 oiva korvike NHL 09:n raskauden edessä murtuneille virtuaalikiekkoilijoille.

Matti Lintula







Kaikki Outrun-kolikkopelikabinetit omistavana en aio edes teeskennellä, että tämä arvostelu olisi objektiivinen. Outrun on ollut arcade-ajopeleistä oma suosikkini jo kohta 25 vuotta, ja kun ensimmäiset kuvat Xbox Live Arcade- ja PSN-versioista alkoivat tihkua, olin onneni kukkuloilla. Ykkös-Xboxille ja PS2:lle julkaistu Outrun 2006: Coast 2 Coast oli mainio käännös OR2: Special Tours -peliautomaatista, mutta edellisen sukupolven konsolit eivät vielä voineet kilpailla kolikkopelin grafiikan tarkkuudessa. HD-aikakaudella tämä ei ole mikään ongelma, ja Sumo Digitalin käännös on visuaalista nannaa tuutin täydeltä.

OOA sisältää yksinpelissä Special Toursin radat. Niillä tarjoillaan perinteistä, haarautuviin ratoihin perustuvaa Outrun-menoa sekä maratoonitilaa, jossa kentät ajetaan yhteen putkeen. Pelitiloina on perinteisen lisäksi Time Trial ja Heart Attack, jossa tarkoitus on pelastaa parisuhde suostumalla kiukuttelevan tyttölapsen älyttömiin pyyntöihin. Time Trialia voi ajaa myös viritetyillä autoilla, joiden huippunopeus on karvan verran korkeampi. Autovalikoimasta löytyy erittäin kattava läpileikkaus Ferrari-mallistoon, mutta keskinäisiä eroja autoilla ei vaihteiden määrää lukuun ottamatta juuri ole. Kakun kruunaa musiikki; alkuperäisiä OR-biisejä ei ole mukaan mahtunut, mutta uudetkin versiot potkivat ihan mukavasti.

Yksinpelistä hauskan tekevät maailmanlaajuiset tulostaulut sekä erinomaisesti porrastetut achievementit, joiden jahtaaminen on mielenkiintoista. Pelattavuus on hiottu juuri kohdalleen ja jo varsin lyhyellä harjoittelulla oppii etsimään ajolinjat oikeiksi. Ratavariaatioita on tarjolla riittävästi, jotta nähtävää ja opittavaa riittää useaksi illaksi. Odotettu lisä on luonnollisesti verkkopeli, jossa enintään kuusi autoilijaa kerralla voi ohjastaa Ferrarinsa kohti auringonlaskua. Tasaväkisten kilpakumppanien kanssa peli on erinomaista huvia, mutta jos ajotaidoissa on eroa, kannattaa suosiolla käyttää catch-up -valintaa, sillä muuten on luvassa pelkkää peräkkäin ajelua. Valitettavasti pelitilassa on myös bugi, jonka vuoksi osa autoista joutuu välillä limboon radan haarautuessa.

Jos Outrun Online Arcade nyt ei olekaan aivan täydellinen peli, on se parasta, mitä XBLA:sta voi 800 pisteellä ostaa. Outrun on hyväntuulinen, väkivallaton, sulava ja kaunis arcadeautoilu, joka sisältää myös hyvin syvän hardcore-pelielementin, ja OOA jatkaa tätä perinnettä uljaasti uudelle konsolisukupolvelle. Karkkikuoren alla kun on huippuunsa hiottu vaikeustaso, joka innostaa kokeilemaan vielä sen seuraavan sekunnin hiomista pois huippuajasta.

Mikko Heinonen