Päätimme vajaat viisi vuotta sitten hankkia toimitukseen VR-silmikon. Aika tuntui kypsältä, kun paljon huomiota saanut Oculus Rift oli saatu lopulliseen muotoonsa ja myös konsolipuolella alkoi tapahtua PlayStation VR:n julkistuksen myötä. VR näytti breikkaavan ihan hetkenä minä hyvänsä, joten olisi hyvä olla ajan tasalla. Harkinnan jälkeen päädyimme HTC Viveen, joka lupasi korkean hintansa vastineeksi room-scale VR:n eli liikkumisen mahdollistavan pelialueen.

Kuherruskuukausi laitteen kanssa oli aktiivinen. Säädimme Viven muun muassa kesälomaksi vuokratun maatilan päärakennuksen saliin, jossa se toimi niin hienosti, että vempelettä pari tuntia testattuaan naapurifirman pomo tilasi heille samanlaisen ja koneen sitä pyörittämään. Googlen Tilt Brush oli ratkaiseva killer app.



Tuon kesän ja videotestin jälkeen Vive-laatikko kuitenkin unohtui varastoon, josta se kaivettiin vasta, kun tuttava taannoin kyseli, olisiko jollain lainata silmikkoa kokeiltavaksi. Moni muu oli jo tähän mennessä ehtinyt myydä omansa pois pölyä keräämästä, mutta meillä nyt ei perinteisesti ole tapana luopua mistään kuin korkeintaan Pelimuseon hyväksi.

Mikä sitten on suurin syy siihen, että Vive jäi laatikkoon? Ehdottomasti se, miten paljon virittelyä, sähköjohtoja ja tilaa room-scale-laitteisto vaatii. Minimivaatimus 1,5 x 2 metrin pelialueesta ei kuulosta paperilla suurelta, mutta käytännössä se edellyttää normaalissa olohuoneessa aikamoisia järjestelyjä, kun majakat pitää asentaa parin metrin korkeuteen ja vielä vetää niille virrat. Ei lienekään sattumaa, että kaikki tuntemani aktiivi-VR-harrastajat (joita on yhteensä kourallinen) omistavat ison omakotitalon ja jonkinlaisen erillisen VR-tilan, jossa releet voivat olla aina paikoillaan. Laitteistoa voi kyllä käyttää istualtaankin, mutta kun on kerran kokenut room-scalen, olematon liikkumismahdollisuus tuntuu entistäkin rajoitetummalta.

Piuhaviidakon ja säätämisen olisi myös jaksanut paremmin, jos tarjolla olisi ollut runsaasti vaivan arvoista ohjelmistoa. Näin ei ainakaan tuolloin vuonna 2016 ollut. Muutamasta AAA-pelistä ilmestyi erillinen VR:lle sovitettu versio, joiden myötä ne muistuttivat enemmän railshootereita, mutta muuten oltiin IKEA VR Experiencen kaltaisten demotason hupailujen parissa.



Kun HTC otti yhteyttä ja kyseli, haluaisimmeko testata Viven uusinta Cosmos Elite -versiota, olin kuitenkin kiinnostunut näkemään, mihin asti on päästy. Kuvanlaatuun lupailtiin parannusta: alkuperäisen Viven tarkkuus on 1080 x 1200 pikseliä silmää kohti, Cosmos Elitessä 1440 x 1700. Kuulokkeet on nyt integroitu silmikkoon, ja lisäksi seurannan pitäisi olla huomattavasti entistä parempaa. Kenties eniten kuitenkin kiinnosti yleinen käytettävyys: joko käyttöönotto olisi helpompaa ja toiminta joustavampaa – ja ennen kaikkea: joko nyt löytyisi joku softa, jota olisi aivan pakko päästä käyttämään säännöllisesti?

Testilaitteisto saapui meille syksyllä toiselta medialta, jossa se oli viettänyt useita kuukausia, ja itsekin odottelin joulunpyhiin asti ennen kuin roudasin pelikoneeni säätöluolasta olkkariin. Ällistyttävää kyllä, käsiohjaimien akuissa oli edelleen varausta, mutta noin muuten kaikenlaista oli ehtinyt tapahtua. Käytännössä laitteiston jokaisen osan laiteohjelmisto oli vanhentunut, joten ensimmäisen tunnin käytin päivittäen kaikkea mahdollista ja kiroillen muun muassa sitä, kuinka Dropbox onnistui sotkemaan toisen majakan firmware-asennuksen. Laitetta päivitettäessä se nimittäin näkyy massamuistina, jolloin Dropbox kysyy, haluanko varmuuskopioida tiedostoja. Menin vahingossa painamaan “Never for this device”, mikä tallensi laitteen muistitilaan pienen tiedoston ja esti näin firmiksen kopioinnin, eikä majakka enää startannut. Onneksi tilanteen sai korjattua sorkkimalla levyä suoraan, mutta tämä tiedoksi saman kanssa kamppaileville.



Lopulta kaikki oli jotenkin tolkuissaan ja pääsimme sovittelemaan silmikkoa testiryhmän päihin. Cosmos Elite ei ole vakiona langaton, vaan signaali kulkee koneesta silmikkoon kaapelia pitkin. Langattomuuskitti myydään erikseen melko tyyriiseen 300 euron hintaan. En pysty varmistamaan asiaa tieteellisesti, mutta kutinani on, että Cosmos Eliten kaapeli on kevyempi ja mukavampi kuin alkuperäisen Viven. Noin muuten setti on yhä sen verran painava, että ainakaan tällaiselle isopäiselle, niska-hartiavaivaiselle toimistotyöläiselle sitä ei voi suositella ilman hyvää lihashuoltoa. Myös linssien sovittelu niin, että kuva pysyy jatkuvasti terävänä, tuotti vaikeuksia koko testiryhmälle, vaikka vain minulla on normaalisti silmälasit (olen likinäköinen ja näen ihan hyvin noin metrin päähän ilman lasejakin).



Koronasuositusten myötä uudenvuoden vastaanotto kuihtui minimiinsä, joten aikaa Cosmos Eliten testailuun perhepiirissä riitti mukavasti. Steamin vuodenvaihteen alennusmyynnit myös tarjosivat mahdollisuuden hankkia testailua varten muutamia edullisia lisäohjelmistoja.

Ensimmäinen havainto oli, että perheen nuoriso on laitteistosta edelleen todella innoissaan. Jo aikoinaan lainassa ollut, omasta mielestäni kovin keskeneräisen tuntuinen Oculus Rift DK2 aiheutti vanhemmassa lapsessa riemunkiljahduksia, ja orggis-Viven kanssa sekä IKEA VR Experience että Tilt Brush maistuivat kummallekin (nyt 14- ja 10-vuotiaat). Ensin mainitun tuki on valitettavasti päättynyt eikä sen asennus onnistunut, mutta puutetta paikkaamaan hankittiin alennuksesta Job Simulator. Sen pelivuoroista oli jo peräti tulla kiistaa, eikä runsas heiluminen raskaan silmikon kanssa haitannut laisinkaan. Jos joku on siis miettinyt, miten motivoida jälkikasvua kunnon hikiliikuntaan, virtuaalitodellisuus tuntuu toimivan riittävänä kimmokkeena. Myös ilmainen nVIDIA VR Funhouse sai suosituksen.



Matkailu on sattuneesta syystä toistaiseksi tauolla, mutta ilmainen Google Earth VR tarjoaa tilaisuuden maistella ulkomaan tunnelmia Google Mapsin 3D-mallinnuksen sekä Street View -kuvien kautta. 3D-mallit ainakin suomalaiskaupungeista ovat vanhoja (Tampereelta puuttuu mm. Ratinan kauppakeskus ja Torni-hotelli kokonaan), mutta kieltämättä pyöriminen Akihabaran kapeilla kujilla tai vaikkapa Legoland-huvipuistossa VR-silmikon kanssa oli hauskaa ainakin siihen asti, kun kuvan mikronytkähtelyt saivat aikaan pahoinvointia.



Seuranta on tosiaan tarkentunut, vaikka en muista siinä olleen merkittäviä ongelmia vanhankaan Viven kanssa. Sen sijaan paljon enemmän murhetta aiheuttivat yhä satunnaiset räpsähdykset, kun majakka jostain syystä heilahti tai ihminen onnistui seisomaan juuri väärässä välissä ja näköyhteys laitteistoon katkesi. Toisinaan tämä oli myös seurausta pelin sekoilusta, ja pelaamiseen tai maailmojen tutkiskeluun uppoutuneessa pelaajassa tietenkin erinomaisen häiritsevää. Välillä myös SteamVR Home -näkymään palatessaan sai huomata seisovansa puoliksi lattian sisällä, ja sitten taas kalibroitiin. Tämä muistutti valitettavan paljon tilannetta vuonna 2016, vaikka koko laitteisto koteloa ja virtalähdettä lukuun ottamatta oli sen jälkeen vaihtunut.

Kokonaisuutena kuitenkin meillä oli ihan hauskaa. Niin oli myös syytä olla, sillä Cosmos Elite maksaa noin 1000 euroa, sen pyörittämiseen vaadittava tietokone vähintään tonnin lisää. Jopa testissä käytetty, melko karvainen Ryzen 9 / RTX 3080 -läjä pyöritti tuulettimiaan ihan kuuluvasti osassa peleistä. Pelkän lasten viihdyttämisen käyttäminen perusteluna tämän hintaluokan hankinnalle rajaa kohderyhmän lähinnä Eurojackpot-voittajiin ja exitin tehneisiin kasvuyrittäjiin. Perinteisempänä pelaajana kaipasin muutakin.



Paperilla tarkasteltuna tilanne VR-ohjelmiston suhteen on kohentunut merkittävästi: todella moni peli tukee jonkinlaista VR-tilaa. Käytännön toteutus vaihtelee sitten esimerkiksi pään kääntelystä auto- tai lentopeleissä siihen, että koko peli tapahtuu virtuaalitodellisuudessa ja käyttää liikeohjaimia. Muun muassa Elite Dangerousin pelaajat ovat kehuneet mahdollisuutta lentää silmikko päässä, vaikka ohjaimien käyttö sokkona onkin vähän haastavaa. Myös useimmat PS VR -pelit perustuvat tähän.

Niistä aivan oikeista VR-peleistä on kuitenkin edelleen pulaa. Parhaaksi mainittu Half Life: Alyx jäi tällä kertaa kokeilematta yleisön iän vuoksi, mutta vanhastaan muistan, että esimerkiksi Doom VFR on käytännössä Doomin ”valopistooliversio” ja Fallout 4 VR esikuvaansa enemmän reaaliaikastrategiaa. Syynä on se, että liikkumista VR-ohjaimilla ei ole edelleenkään saatu sujuvaksi. Kovinkaan raivokas toiminta ei ole mahdollista, jos hahmoa liikutetaan valitsemalla paikka, johon halutaan seuraavaksi teleportata. Asiaa ei lainkaan auta, että VR-ohjaimien toteutuksesta on yhtä monta filosofiaa kuin valmistajaa – eivätkä HTC:n kapulat ole mielestäni tässä kisassa kovin korkealla. Tämän vuoksi parhaita elämyksiä ovat toistaiseksi enemmän tai vähemmän kiskoilla kulkevat kokemukset, kuten aina mainio Rez Infinite. Vaan jälleen kerran: tämä peli oli hyvä jo Dreamcastilla vuonna 2001, VR antaa siihen vain pienen lisämausteensa, josta tonnin kynnysraha on liian jyrkkä.



Ohjainlimboon jäi moni kiinnostava tuotos. Jeff Minterin Polybius ja Moose Life jäivät kokematta, kun kontrolleihin ei löytynyt sopivaa bindingia. Tässä törmätään myös VR:n yleistymistä tehokkaasti kampittavaan seikkaan eli softien yksinoikeuksiin tietyillä alustoilla. Asiasta on valitettu vuosikaudet ja vaikka tilanne on parantunut, ongelmia on edelleen liikaa. Ilmeisesti lisäsäädöllä osan peleistä saisi toimimaan, mutta testiryhmä oli jo saanut tarpeekseen.

Kokonaisuutena voidaan sanoa, että virtuaalitodellisuus tarjoaa nyt rahalle piirun enemmän vastinetta kuin yli neljä vuotta sitten, jolloin Viven viimeksi starttasin – mutta vain piirun. Teknisesti laitteisto on parantunut, vaikka esimerkiksi tarkkuuden suhteen Cosmos Elitekään ei pärjää Pimaxin kaltaisille luksustuotteille. Ei sillä että olisin itse aktiivisesti kärsinyt Vivenkään tarkkuudesta, mutta ymmärrän tarpeen etenkin hyöty- ja simulaatiokäytössä.

Investointiin ja yleiseen vaivannäköön nähden satunnaiselle viihteelle tulee erittäin korkea tuntihinta, enkä itse pystyisi perustelemaan noin tuhannen euron maksamista tästä silmikkopaketista. Jos pystyt suoraan osoittamaan laitteistolle tilan, tiedät mitä aiot sillä pelata/tehdä etkä ole herkkä liikepahoinvoinnille, siitä vaan, mutta suuri yleisö pääsee halvemmalla testaamalla PlayStationin VR-toteutusta, joita näkyy alennusmyynneissä säännöllisesti. Ja niin, miksiköhän?



Kun lapset oli saateltu nukkumaan ja VR-laitteisto kannettu takaisin kellariluolaan, piti tutkimuskenttää hieman laajentaa. Edellisen tutkimuksen jälkeen Steamiin on ilmestynyt yhtä jos toistakin nimikkeellä Erotic VR ja sääntöjä aineiston sensuroinnin suhteen on löysätty liki olemattomiksi. Monet näistä teoksista olivat alennuksessa, joten maineeni V2.fi:n pornohiirenä velvoitti tutustumaan tarjontaan muutaman kympin sijoituksella. Tässä siis lyhyet arviot muutamasta ”pelistä”, jos niitä nyt voi sellaisiksi kutsua. Ja kuten tunnettua, erotiikka tarkoittaa tässä pornoa.

VR Kanojo

Maineikkaan (tai pahamaineisen, mitä näitä nyt on) japanilaisen Illusion-kehittäjän peli, jossa tutustutaan “yli 18-vuotiaaseen” (mutta varsin nuoren oloiseen) naapurintyttöön. Mukana on vuorotellen jonkinlaista kömpelöä kanssakäymistä ja vuorotellen ”koskettelukohtauksia”, jotka alkavat pikku tirkistelystä ja päätyvät lopulta erilaisiin yhdyntäkohtauksiin. Pelissä on jonkinlainen etenemislogiikka, joka minulle ei täysin auennut, mutta pikku googlaus tuottaa paitsi Steam-version seksikohtaukset avaavan ja mosaiikkisensuroinnin poistavan patchin, myös tallennuksen, jossa kaikki kohtaukset on pelattu auki.



Tuttuun japanilaiseen tapaan viattoman tytön tirkistely ja lääppiminen tuottaa varsin nopeasti likainen setä -fiilikset, mikä ehkä on ollut kehittäjien tarkoituskin, mutta kenties eri mielessä. Teknisesti peli on pätevän näköinen ja ohjaimilla saa tehtyä kaikenlaista.

VR Paradise: Gentlemen’s Club

Istuskele virtuaalisessa strippibaarissa ja kuolaa lavalla esiintyviä naikkosia tai pyydä heiltä privatansseja pöydällä tai yksityishuoneessa. Jälkimmäisessä tyttö riisuutuu täysin alasti ja pääset arvioimaan ulkosynnyttimien mallinnustaitoja.



Teknisesti VRP:GC on hieman kaksijakoinen kokemus. Naisten 3D-mallit ovat todella hienoja ja luonnollisia, ja rintojen sekä takamuksen koon, hiukset, mahdolliset tatuoinnit ym. voi säätää mieleisikseen. Toisaalta pelillä on taipumus jumitella, eivätkä äänet toimi, jos pelin ikkuna ei ole päällimmäisenä päänäytöllä (jolloin ohikulkijat siis näkevät saman kuin VR-pelaajakin).

Tavallaan tämän kohdalla mietin, että jos olet ihminen joka voisi periaatteessa maksaa sylitanssista klubilla, tämän kautta et ainakaan tule vahingossa tukeneeksi ihmiskauppaa. Peliä tässä ei ole nimeksikään, mutta sentään valikoita voi käyttää yhdellä kädellä.

Love Vibe: Aria

Kaunis ja oman mielesi mukaan räätälöity Aria-neiti tanssii sinulle olohuoneessa, jonka jälkeen siirrytään petipuuhiin eri asennoissa. Pelaajan tehtävänä on säädellä homman tahtia ja mahdollisesti laueta näyttävästi, kunhan on ensin saatellut Arian huipulle. Sinällään huomaavaista.

Pelisisältö koostuu siitä, että Arian lauettua käyttöön vapautuu lisää asentoja, joita kieltämättä on useita kymmeniä. Valitettavasti toiminta on noin muuten niin monotonista, että mielenkiinto lopahtanee jo ennen kuin ne on kaikki avattu.



Aria on ihan kauniisti mallinnettu, vaikka ei hänestäkään saa säätimillä tehtyä muuta kuin noin 20-vuotiaan, hoikan ja kaikin puolin virheettömän fantasioinnin kohteen. Pelaaja esiintyy kohtauksissa joko pelkkänä peniksenä, alavartalona tai kasvottomana miehenä, ja tästä syntyykin kelpo painajaismatskua: kun yrität kääntää kameraa kesken aktin, sekavien kontrollien ansiosta huomaatkin yhtäkkiä klipanneesi puoliksi miehen takapuolen sisään.

SinVR



Vähän kuin jos Love Vibe: Aria olisi tehty huonosti, 3D-mallit olisivat lähinnä pelottavia ja tarkoitus olisi vain nyhtää joka käänteessä käyttäjiltä rahaa DLC:stä.


Tuote: HTC Vive Cosmos Elite
Hintaluokka: 1000 euroa, esim. Verkkokauppa.com

Testikokoonpano: AMD Ryzen 9 3900x, 32 Gt DDR4 RAM, nVIDIA Geforce RTX 3080 (ASUS TUF OC), Windows 10 Pro Build 19041