Vuonna 1986 Taito toi markkinoille jälleen uuden söpön ja värikkään pelin. Fukio Mitsukin suunnittelema joviaali hyppely osoittautui niin suosituksi, että siitä väännettiin muutaman vuoden sisään valtaisa läjä käännöksiä melkeinpä mille hyvänsä kuviteltavissa olevalle laitteelle ja perässä seurasi vielä lukuisia jatko-osiakin. Itse näin kuusnelosversion jo joskus 80-luvun lopulla, mutta moinen lapsellinen ylipirteä tuotos ei pitkään jaksanut kiinnostaa oikeisiin kunnon peleihin tottunutta 12-vuotiasta. 90-luvun taitteessa tuli vastaan samaisesta pelistä PC-versio ja ilmeisesti siinä vaiheessa asenne oli jo sen verran pehmennyt, että sitä tuli kokeiltua uudestaan - sekä lopulta hakattua tuntikausia pakkomielteenomaisesti, kunnes viimeinenkin kenttä oli koluttu. Ja se peli oli nimeltään Bubble Bobble.

Hyppelypeleissä tarina ei yleensä ole järin syvällinen eikä Bubble Bobblen taustallekaan mitään romaania ole kirjoitettu. Juoni menee suunnilleen siten, että paha Paroni von Blubba muutti veljekset Bubin (Bubblun) ja Bobin (Bobblun) kuplia puhaltaviksi lohikäärmeiksi. Kirouksesta vapautumiseksi pitää hyppiä ja pomppia sadan kentän läpi ja lopulta piestä itse pääpahis. Yksinkin matka taittuu, mutta huomattavasti työläämmin ja tylsemmin, joten näppäräsorminen kaveri on hyvä olla olemassa kaksinpelimoodia varten.



Pelin perustava idea on lohikäärmeiden kyky puhaltaa kuplia, joiden sisään viholliset jäävät vangeiksi. Kun kuplaa sitten kenkäisee, muuttuu huono-onninen vihollinen bonushedelmäksi, jonka voi käydä keräämässä. Kuplien päältä pomppiminenkin on hyödyllinen taito, kun tulee tarve päästä ruudun yläreunaa kohti. Vangitsemisen lisäksi monenlaisia muitakin tappotapoja löytyy kentästä riippuen, kuten vesipallojen käyttö tai tulipallojen ja salamoiden ampuminen. Myös bonukset vaihtelevat kentästä toiseen samoin kuin viholliset: osa pahiksista lentää, osa ampuu ja osa hyppii. Liian pitkään paikallaan luuhaamalla saa peräänsä häijyn luukalan, joka nitistää pelaajan, jos vihollisia ei ehdi ennen sitä selvittää.

Kaikkien sadan kentän läpi kahlaaminen tarjoaa tekemistä suunnilleen pariksi tunniksi, riippuen siitä käyttääkö toisinaan ilmaantuvia sateenvarjoja kenttien loikkimiseen. Lähes joka ruudussa on jokin oma jekkunsa, joka tarvii keksiä, jos aikoo edetä kuolematta tai saada hyvät pisteet. Vaihtelevuus säilyy aivan loppuun saakka, mikä pitää mielenkiintoa yllä. Pelkällä sähläämisellä ei siis pärjää, vaan etenkin loppupään kentissä tarvitaan pikselintarkkaa hyppimistä ja vihollisten heikkouksien hyödyntämistä.



Värikkään ja laajan kolikkopelin kääntäminen erilaisiksi tietokone- ja konsoliversioiksi ei mennyt 80-luvulla aivan ilman kompromisseja, joten eri laitteilla itse pelilogiikkakin vähän vaihtelee. Amiga- ja ST-versioiden väitetään olevan hyvin lähellä alkuperäistä, kun taas kahdeksanbittisillä voi tulla vastaan yhtä sun toista oikaisua muisti- ja grafiikkarajoitusten takia. Kuplien liikenopeus ei vaihtele, bonuksia puuttuu ym. Kasibittisistä olen itse kokeillut MSX-, NES- ja C64-versioita ja alustat huomioiden ne ovat yllättävänkin hyviä tekeleitä, vaikka paikoitellen laitteiden rajoitukset paistavatkin läpi. 80-luvun surkeiden PC-käännösten seassa John Butrovichin BB edusti suorastaan erinomaista koodausta eikä 16-värinen EGA-grafiikkakaan hävennyt yhtään kotikoneiden rinnalla. Pienestä resoluutiosta kärsineen Game Boyn kohdalla tehtiin puolestaan omintakeinen ratkaisu, jossa ruutua vieritettiin eikä koko kenttä ollut kerralla näkyvissä.

Joissakin jatko-osissa Bub ja Bob seikkailevat pönäkässä ihmishahmossaan, mutta paremmin veljekset muistetaan toki lohnareina, joita on nähty myös Puzzle Bobble -sarjassa. Ensimmäisenä jatko-osana markkinoille ehätti Rainbow Islands (1987), joka niitti myöskin suosiota ja ilmestyi lukuisille laitteille Spectrumista Atari ST:hen. Kuplat korvattiin sateenkaarilla ja kentästä tuli ylöspäin vierivä. Vuoden 1991 Parasol Stars ei ollut enää aivan samanlainen hitti sateenvarjoineen ja niinpä Taito otti lusikan koreaan käteen ja palasi vanhan reseptin pariin mm. Bubble Symphonyllä. Wiin omistajat pääsevät nauttimaan alkuperäisen pelin laajennetusta Wiiware-versiosta ja onpa XBLA:hankin luvattu tälle vuodelle oma käännöksensä.



Bubble Bobble tehtiin aikanaan sen verran suurella rakkaudella ja osaamisella, että siitä riittää iloa nykypelaajallekin. Joka pelikerralla löytää jotain uutta jekkua tai bonusta eikä hektisessä menossa tarvitse pitkästyä. Wiiwaren versio lienee kätevin tapa tutustua Bubble Bobblen saloihin ja eivätköhän Xbox 360:n omistajatkin pian päässe omasta käännöksestään nauttimaan. Nykykonsoleilla on bonuksena neljän pelaajan mahdollisuus, jonka myötä BB taipuu myös partypeliksi. Now it is the beginning of a fantastic journey!