Kun on hieman outo ja erilainen, voi hyväksynnän saanti olla vaikeaa, jopa mahdotonta. The Wanderer: Frankenstein's Creaturen päähahmo on oudon oloinen kaapupukuinen ilmestys, joka ei oikein tiedä kuka on, eikä asiaa pelaajallekaan juuri alkuun avata. The Wanderer on pelinä muutenkin hieman kuin kyseinen ohjastettava pelihahmo: Tapahtumissa ei aluksi tunnu olevan oikein tolkkua ja peli itsessäänkin hakee omalla epämääräisellä tavalla pelaajaltaan hyväksyntää.


Peli alkaa kuin tyhjältä paperilta, jossa valkoinen kaapuhenkilömme liikkeellään alkaa avartaa ympärillä olevaa huonetilaa taiteenomaisesti ilmestyvien ääriviivojen muodossa. Kohta ollaan metsässä, mitä seuraa ikävä tapahtuma, jonka jälkeen joudutaan kansanjoukon kivitettäväksi. Peli pompottaa kaapukaveria paikasta toiseen ja punainen lanka ei meinaa ihan heti aueta. Pikkuhiljaa hän opettelee puhumaan ja ymmärtämään puhetta, mutta vaikka kuinka mukavasti puhuisi, hän ei saa ihmisten hyväksyntää.



Peli on tyyliltään seikkailua, johon on yhdistetty puzzle-elementtejä. Aivopähkinät eivät laita pelaajan kekseliäisyyttä kovinkaan kovalle, vaan peli etenee rauhoittavalla ja taiteen konsteja hyväksikäyttävällä tavalla kevyesti eteenpäin. Pelin läpipeluuseen menee noin kaksi ja puoli tuntia. The Wanderer on teoksena hieman outo, mutta taiteellisessa kauneudessaan kuitenkin ajatuksia ja mielenkiintoa herättävä.


TW:FC:tä on melko helppo verrata alunperin kahdeksan vuotta sitten Playstation 3:lle julkaistuun Journey-peliin ja pelin vahvuudet ovat samankaltaisesti sen visuaalisella puolella. Wanderer kuitenkin konttaa teknisesti. Kontrollit pelissä ovat todella tahmeat ja tosiasiassa hahmon liikuttaminen aika ajoin on miltei mahdottoman hankalaa. Esimerkiksi nähdessäsi huoneen nurkassa esineen jonka tarvitset, hahmo ei välttämättä suostu liikkumaan sitä kohden mitenkään. Aikansa kun hahmolla pyörii ympyrää, huomaa, että tietyllä tatin asennolla esine onkin tavoitettavissa. Yhdessä kohtauksessa hahmoa joutui sahaamaan oikealta vasemmalle piiiitkän matkan, jotta pikkuhiljaa sai liikuttua eteenpäin, vaikka sankarimme olikin aukealla alueella.


Pidin pelin taiteellisuudesta, mutta kauneuden ympärillä peli jää melko pahasti puolitiehen. Pelin aivopähkinät ovat kuin pakkkopullana liimattu rungon päälle, jotta teosta voidaan peliksi kutsua. Tarinassa tulee vastaan muutamia valinnan paikkoja, mutta toisistaan etäisistä vaihtoehdoista huolimatta minusta tuntui, että niillä ei olisi ollut mitään merkitystä. Kaunista akvarellitaidetta, mutta valitettavan vähän muuta.