Varsinainen The Last of Us part II -arvio löytyy täältä, alla muutamia lisämietteitä toisesta vinkkelistä.


.
.
.
.
.
.
.
.

Pelatessani kauan odottamaani The Last of Usin jatko-osaa, mieleeni tulivat monet sananlaskut. “Kirjaa ei voi tuomita kannen perusteella” on kuitenkin se, joka parhaiten sopii sekä kokonaisjuoneen, että pelin ympärillä käytyyn keskusteluun. Peli lytättiin monien toimesta muutaman vuotaneen juonenkäänteen perusteella ilman kuvaa kokonaisuudesta ja samoin käy pelissä monien pelihahmojen kanssa - kunnes pelaaja pakotetaan näkemään se koko kuva.


En väitä, että TLOU II on kaikilta osin parempi peli kuin edeltäjänsä. Vahvasta teemasta ja monista hienoista kohtauksista huolimatta sen juoni on heikompi, lähinnä Ellien jääräpäisyyden ja koko peliä vaivaavan heikon rytmityksen vuoksi. Kun taistelin tartunnan saaneita vastaan matkalla seuraavaan juonipaikkaan, kaipasin taisteluita ihmisten kanssa. Kun taas turhaannuin ihmisten kanssa taisteluun, kaipasin taisteluita tartunnan saaneiden kanssa. Ymmärrän senkin, että pelin maailmassa on aivan realistista, että kaupungin läpi taivaltaminen läpi ränsistyneiden talojen kestää vaikka puoli tuntia per talo, mutta kyllä tässä olisi ollut paljon karsittavaa. Lopetuksiakin olisi voinut olla vähemmän, tai ainakin sitäkin osuutta olisi voinut tiivistää.


Molempien pelien juonet tiivistyvät myös siihen tuttuun raitiovaunuongelmaan - onko parempi tappaa yksi vai useita? Entä jos se yksi on lapsi, tai itselle rakas? Onko oikein, että Ellie tappaa satoja ihmisiä halutessaan kostaa yhdelle yhden kuoleman? Onko oikein, että Joel tuomitsi koko ihmiskunnan tuhoon halutessaan pelastaa yhden ja tappoi siinä sivussa vielä lisää ihmisiä? Onko oikein, että Abby kumppaneineen tappaa surutta saman kaupungin toisen ihmisryhmän joukkoja? Tämä on se ajatus, jota TLOU2 pyrkii isommalla mittakaavallakin alleviivaamaan ja pelaajan itsensä tuntemuksista riippuu sitten se, kuinka hyvin se siinä onnistuu. Väkivallan kierre on monissa teoksissa käsitelty teema.


Yksi asia, jota pelinkehittäjät ovat painottaneet on se, että peli on täynnä “vaikeita päätöksiä”. Lähinnä sillä viitattaneen siihen, että vihollisten keskusteluista voi kuulla, kuinka he vihaavat työtään, kaipaavat kotiaan, eivätkä edes haluaisi tappaa ketään… ja sitten pitää päättää, ampuuko heitä naamaan. Ehkä olen jo sen verran kyyninen pappa, ettei pari lausetta nimetystä hahmosta saa minua oikeasti välittämään digitaalielämästä. Muutamaan hahmoon sukelletaan toki syvemmälle ja heihin tunnesiteitä syntyy, mutta kun… haluan nähdä mitä tarinassa seuraavaksi tapahtuu ja selvitä hengissä - pam, pam - sori vaan George, vai mikä sun nimi olikaan. Mitään isoja päätöksiä pelaaja ei pääse itse tekemään ja yhdenkin sellaisen lisääminen mukaan olisi ehkä parantanut loppupuolta. Mukana ollaan vain katsomassa, kun pelin päähenkilöt ne päätökset tekevät.


Visuaalisuuden ystävänä pitää todeta (juuri V2.fi:ssä arvioitua Ghost of Tsushimaa vielä kokematta), että peli on todellakin kauneinta, mitä PS4:llä on nähty. Varsinkin takaumissa nähdään uskomattoman tyylikkäästi toteutettuja, erinomaisen kauniita kohtauksia ja kun maailmaa tarkastelee, saattaa havaita äärimmäisen pieniä yksityiskohtia vielä hienompien yksityiskohtien vieressä. Naughty Dogin on täytynyt tehdä sellaista teknistä taikatemppuilua, ettei sitä voi oikein edes käsittää, kuinka perus-PS4 on saatu tällaista pyörittämään. Kriittisellä suurennuslasilla tutkaillessa sitä voi välillä havahtua siihen, että hienosti ikkunan läpi tulevaa valoa heijastavan kitaran lakkapinnan vieressä on kukkaruukku, jolla ei ole varjoa lainkaan, mutta jostain ne tehot on täytynyt repiä.


Pelimekaniikan kehittymisestä on TLOU 2:n kanssa oltu hieman kahta mieltä. Toisaalta köyden käyttäminen, ryömiminen, kiipeäminen ja muut kikat eivät ole mitään, mitä ei olisi muissa peleissä moneen kertaan nähty, mutta ovatko taistelut ja pulmat parempia kuin ensimmäisessä osassa? Ovathan ne - osittain myös vihollisten hieman parantuneen tekoälyn vuoksi. Ja kyllä minunkin täytyi ihmetellä sen (kaikkien aikojen realistisimman) köyden realistista käyttäytymistä, veren roiskumista oikealla tavalla ja vaikka mitä muita nyansseja, joita toiminnan sekaan on kätketty.


PlayStation 4 jää historiaan yhtenä niistä konsoleista, joista otettiin loppuvaiheessa kaikki mehut irti osaavien pelistudioiden toimesta. Se on hyvä asia meille pelaajille. Ja The Last of Us part II, kyllä sekin pitäisi kaikkien pelata.