Pelivuosi 2009 on lähtenyt liikenteeseen pienen yskähtelyn jälkeen täydellä teholla. Konsolien nettipalvelut suorastaan pursuavat tuoreita demoja, joiden joukosta löytyy sekä silkkoa, että todellisia helmiä. Tällä kertaa jonkinlaisena teemana toimii näemmä Hollywood ja leffat yleensä. Call of Dutyä lukuunottamatta muut putkaehdokit ovat yllättävän elokuvamaisia pelikokemuksia. Niin hyvässä kuin pahassa.



Testattu: Xbox 360
Saatavana myös: -

Pelin kotisivu V2.fi:ssä

Menevä ninjatoiminta maistuu aina, koska ninjat nyt vain sattuvat rokkaamaan. Muiden muassa Armored Core ja Tenchu -pelisarjoistaan tutun From Softwaren Ninja Blade on action-painotteinen seikkailupeli. Pääpaino nojaa hack'n'slash -tyyppiseen mörkömättöön, joka vaikutti demon perusteella suhteellisen toimivalta perushutulta, johon harmaita aivosolujaan ei juurikaan tarvitse haaskata. Välillä (demon perusteella itse asiassa aivan liian usein) pelaajan reaktiokykyä kiusoitellaan spedenspelit-tyyppisillä tilanteilla, joissa tiettyä nappia on painettava mahdollisimman ripeästi. Käytännössä tämä tarkoittaa todella ärsyttävää yritys-erehdys-rumbaa, ainakin meikäläisen onnettomilla reflekseillä.

Pelin tempo on ilahduttavan intensiivinen. Lyhyenläntä demo ei sisältänyt pahemmin suvantokohtia, vaan tarjosi tiukan tymäkkää, sykettä nostattavaa äksöniä alusta loppuun. Jättikokoisen loppumörön hengen kirvoittaminen tuntui tosin olevan turhan pitkällisen urakan takana.

Ninja Blade vakuuttaa todella näyttävällä visuaalisella designillään, vaikka ei teknisesti välttämättä ihan sitä timanttisinta kärkeä edustakaan. Maalaisjärjen kanssa pelin meiningillä ei ole juurikaan tekemistä, mikä on pelkästään kehu. Vihulaiset edustavat jos jonkinlaisia ilmestyskirjan pedon kieroutuneita jälkeläisiä. Suupielet nousivat kieltämättä melko lähelle korvia, kun sankari lähti juoksemaan pilvenpiirtäjän seinää alaspäin, listien matkansa varrella näytösluonteisesti varsin ison joukon pahiksia. Ninja Blade vaikuttaisi olevan hyvin japanilaishenkinen ninjaseikkailu, josta ei toimintaa puutu. Mikäli pelin kokoversiossa eri pelimuotojen tasapaino on paremmin hanskassa, voi sitä suositella action-pelien suurkuluttajille. Tosikot älkööt vaivautuko.



Testattu: PS3
Saatavana myös: Xbox 360, PC

Pelin kotisivu V2.fi:ssä

Hollywood-pelien sarjassa vuorossa on Wanted: Weapons of Fate, joka perustuu viime vuonna julkaistuun elokuvaan, tai paremminkin leffan jälkeisiin tapahtumiin. Vaikka lisenssipelien tuotantobudjetteja on selvästi pulskistettu, ei edelleenkään voi sanoa, että Wanted olisi vääntynyt erityisen hyväksi peliksi. Suurin ongelma vaikuttaa olevan kankeat kontrollit. Pelimekanismiin on selvästi yritetty hakea vaikutteita Gears of Warista, pääsemättä kuitenkaan lähimaillekaan oppi-isän tonttia.

Käytännössä toiminta tuntuu pyörivän hyvin pitkälti suojasta toiseen juoksemisen ympärillä. Sinänsä on melkoinen saavutus, että jo yhden lyhyenlännän tehtävän aikana peli toistaa itseään niin, että haukotuksen syntymistä ei voi estää. Kotimaisen herra Paynen tavaramerkkiä, bullet timeä lainataan myös. Kaiken huipuksi pelaaja voi muuttaa luodin lentorataa kesken kaiken, joten yhdellä panoksella voi poistaa useamman vihollisen. Ja säästökuuri näkyy - hienoista jännitettä pyritään luomaan jakamalla panoksia perin niukanlaisesti.

Oikeiden leffaheebojen visuaalista silmää peliin on todennäköisesti lainattu, mikä luo Wantediin suhteellisen toimivaa, leffamaista tunnelmaa. Herää kysymys, miksei samalla vaivalla pyydetty apua myös pelintekijä-guruilta, sillä ulkoisilta puitteiltaan pelissä on mielestäni kosolti potentiaalia toimia sujuvana kertakäyttöviihteenä. Pelin kankeus oikeastaan hieman kummastuttaa, sillä tekijäporukan joukosta löytyy muuan Pete Wanat. Kyseisen miehen näppien läpi on päässyt sellaisiakin mainioita leffapelejä, kuin Scarface: The World is Yours ja The Chronicles of Riddick: Escape from the Butcher Bay. Demoversio ei tällä kertaa onnistunut herättämään ostohimoa.



Testattu: Xbox 360
Saatavana myös: PS3, PS2, Wii, PC, DS

Pelin kotisivu V2.fi:ssä

Call of Duty -pelisarja tuskin kaipaa järin vuolassanaista esittelyä. Nettiräiskintöjen saralla kunnostautunut sotapeli on noussut yhdeksi genrensä suosituimmista. CoD4 on alansa standardi, mikä nostaa luonnollisestikin paineita jatko-osan kehittäjälle. Activision on kehittänyt hivenen vinksahtaneen tavan tuoda pelisarjaansa tietynlaista tuoreutta. Sarjan paremmat ja sitä myötä tietysti suosituimmat osat on tavannut tuottaa Infinity Ward, kun taas välipalaversiot on väsännyt Treyarch. Huippusuositun nelososan jälkimainingeissa epäkiitollisen vuoron on saanut jälleen viimeksi mainittu pelitalo.

Demon ensivaikutelma ei ole paras mahdollinen. Vaikka grafiikan ei pitäisi olla peleissä kaikki kaikessa, pistää huono sellainen väistämättä tikulla silmään. Tavallista heikommat tekstuurit sekä huomattavan polygoniköyhä kenttädesign suorastaan ryöpsähtää naamalle. Sitä hieman tasapainottaa silmiä hivelevä ruudunpäivitysnopeus. Pehmeä ja ripeä soveltuukin nopeatempoiseen reaktioräiskintään tietysti mainiosti, joten ainakin osa visuaalisesta karuudesta voidaan antaa anteeksi.

Velvollisuus on kutsunut tähän asti sarjan edellistä osaa lukuunottamatta toisen maailmansodan merkeissä. Koska maailmassa ei ole pelintekijöiden mielestä ilmeisesti muita merkittäviä sotia ollutkaan, palataan World at Warissa takaisin tuttuihin maisemiin. Call of Duty: World at War on kohtuullisen toimivaa putkiräiskintää vailla yllätyksiä tai uusia ideoita. Odottiko joku kenties jotakin muuta? Demoversio tarjoaa tehtävän verran testattavaa joko yksin- tai co-oppina pelattuna.



Testattu: PS3
Saatavana myös: Xbox 360

Pelin kotisivu V2.fi:ssä

Kaikkien tuntema toimintastara Vin Diesel teki melko nerokkaan havainnon. Siinä, missä typerät action-leffat aiheuttavat monissa piireissä lähinnä nenännyrpistelyä tai ivallista huvitusta, ovat pelit aivan toista maata. Niissä ohkainen, ontuva ja lennokas käsikirjoitus on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Pelit mahdollistavat tietysti vieläkin uskomattomampia action-kohtauksia. Barcelonan kaupunkiin sijoittuvan Wheelmanin pääosaa, Milo Burikia näyttelee Diesel itse, ja on lainannut hahmolleen myös korskean ulkomuotonsa. Pelin luonnetta voisi kuvailla GTA:maiseksi hiekkalaatikoksi, jossa huimat takaa-ajot näyttelevät tärkeintä osaa. Pelihahmo kykenee siis tarpeen mukaan myös jalkautumaan.

Tunnelmaa nostavat oikeat autolisenssit. Demoversiossa pelaaja päästetään niin Pontiac G8:n, kuin Opel Astrankin rattiin. Mukana on myös liuta erilaisia mielikuvituspirssejä. Pelin grafiikka noudattaa varsin kultaista keskilinjaa. Unreal Engine 3:a hyödyntävä pelimoottori ei aiheuta rytmihäiriöitä suuntaan tai toiseen, mutta ajaa asiansa. Kaupunki vaikuttaa kohtuullisen viihtyisästi mallinnetulta ja matkansa varrella voi bongata Barcelonasta tuttuja maamerkkejä, kuten vaikkapa maineikkaan taiteilija Gaudin suunniteleman Sagrada Familian julkisivun.

Se, mille Diesel ei voi oikein mitään, ovat ennakkoluulot, jotka monille varmasti syntyvät korkeintaankin puolivillaisista leffoista tutun miehen nimestä. Wheelman vaikuttaa kaikesta huolimatta demonsa perusteella ihan oikeasti lupaavalta peliltä. Ei mitään maata mullistavaa, mutta oikein kivaa ajanvietettä, niin kuin hyvä action-leffa ainakin. Pääkoppaansa ei suotta tarvitse kiusata turhalla pohtimisella, mutta reaktio- ja havainnointikykyä tarvitaan sitäkin enemmän.