Kansainvälisiin poliisivoimiin pääsemiseksi ei tarvita ilmeisesti kuin näkötestin läpäisyä tai erinomaisia silmälaseja - Interpol: The Trail of Dr Chaos tarjoaa katsauksen varsin omalaatuiseen rikostenratkontaan. Pelin perusidea on sama kuin Find Wally -kuvissa, joissa satojen ihmisten seasta pitää löytää se pipopäinen ja raitapaitainen hemmo.

Sinänsä järjettömän pelimekaniikan, josta kohta lisää, perustelee taustatarina, jossa jahdataan monen kaupungin kautta Moskovasta Hollywoodiin ilkeätä Tohtori Kaaosta, joka kaivelee päivänvaloon salaisia tietoja pahat mielesssään. Tarkoituksena on löytää kaikki esineet, joita hirmuisa tohtorimme on päässyt käpälöimään - ja tämä tehdään kirjaimellisesti.



Yllä oleva kuva kertonee enemmän kuin parisataa sanaa. Mitä yksityiskohtaisimmista ympäristöistä pitää etsiä tietyt esineet, jotka on listattu ruudun yläreunassa, jotta Kaaoksen jäljille päästään. Sen kummemmin ei selitellä miksi on oleellista löytää vaikkapa neljä sateenvarjoa tai kuusi geishankuvaa tietystä paikasta mahdollisimman nopeasti, mutta niin vain on. Silmien tihrustamista avustaa tietty määrä käytettäviä vinkkejä ja suurennuslasitoiminto, mutta kyllä 27" HD-Ready-töllöäkin sai tuijottaa minuuttikausia sentin päästä, että jotkut esineet löysi. Naurettavan yksinkertaista peliksi, mutta silti oudon koukuttavaa.

Varsinkin kavereiden tai lapsien kanssa esineiden metsästäminen on hauskaa ja graafisesti peli on komean maalauksellinen - se tosin koostuu ainoastaan staattisista kuvista. Interpol saa valtaansa omituisen ja simppelin ideansa vuoksi muutamaksi illaksi mutta pidemmän pelitauon jälkeen on sanottava, että eipä tuota tule enää varmasti koskaan uudestaan koitettua.







Jos nyt olisi 2000-luvun alku, The Maw komeilisi Xbox-myyntilistoilla ja sitä ylistettäisiin omaperäisenä, tunteisiin vetoavana ja hauskana tasoloikkaseikkailuna lapsille ja lapsenmielisille. Nyt on kuitenkin vuosikymmenen loppu, joten sen kohtalona on jäädä pikkupeliksi Xbox Live Arcadeen väärän kohdeyleisön syrjimänä. Toivottavasti seuraavat tekstikappaleet saavat edes jonkun teistä arvostamaan sitä.

Kyseessä on ylimaallisen söpö, taitavasti kudottu sanaton tarina kahden avaruusolennon ystävyydestä ja matkasta kohti vapautta. Kaverukset ovat Frank, ketterä ja rauhaa rakastava olento sekä Maw, hellyttävän typerä violetti lötkö, joka syö kaiken eteensä sattuvan, Frankia lukuunottamatta. Parivaljakko karkaa vankeudesta ja pelaajan tehtävänä on johdattaa kumppanit kohti kotiaan.

Käytännössä, Frankin psykokineettisten voimien ansiosta, Maw on Frankin lemmikki - ja vielä karummin tarkastellen vain väline eteen tulevien ongelmien ratkaisuun. Karuudet joutavat hiiteen, sillä Mawin ja Frankin välillä on alati vahvistuva ystävyysside ja Frankin herkkä kutsuhuuto jää soimaan päähän paljon pelin sammuttamisen jälkeen. Maw pystyy aluksi syömään vain pieniä vastaantulevia olentoja, mutta kasvaessaan yhä isompia. Se pystyy myös omaksumaan niiden ominaisuuksia (sähköisyys, leijuminen jne), joiden avulla tietenkin selvitään tasoloikkaongelmista. Yleensä ideana on selvittää reitti loikkien ketterällä Frankilla, selviytyä esteistä ja vihollisista Mawin kera ja päästä yhdessä seuraavaan osioon.

Pelin pelaa läpi päivässä, sekä sen lyhyen keston että hahmojen kuolemattomuuden vuoksi - aina voi yrittää uudelleen. Se onkin suurin valituksen aihe, sillä Mawin ja Frankin kanssa olisi viihtynyt pidempäänkin. The Maw'n loppu antaa kyllä pienen vihjeen mahdollisesta jatko-osasta. Toivottavasti sellainen tulee, mutta vaikka ei tulisikaan, en ole loputtomasti katkera. Mawia muistellessa nousee aina hymy huulille.







Sanat Scorched ja Earth tuovat varmasti mukavia tunnelmia tulisista kamppailuista monen mieleen ja ellei skortsi sitä tee, niin sitten Worms, joka on sarjakuvamaisempi versio samasta aiheesta. Täsmälleen samaan ideologiaan (käännä ase oikeaan kulmaan, huomioi tuuli ja etäisyys, anna sopivasti voimaa) perustuu myös Death Tank, mutta yhdellä erolla. Nyt ei odotellakaan rauhassa mietiskellen ja naureskellen muiden vuoroilla, vaan räiskiä voi koko ajan, kunhan ase on ladattuna - tämä muuttaa perusasetelmaa ja pelin fiilistä yllättävänkin paljon.

Ensinnäkin se tietenkin tiivistää tahtia. Kun koko taistelukenttä näkyy ruudulla, pitää silmiä olla yhtä aikaa neljässä paikkaa, jotta saa räiskittyä muita ja havaitsee, mikäli on itse kohteena. Toiseksi strategiointi tulee vielä enemmän tarpeeseen, vaikkei miettimisaikaa juuri annetakaan. Kun joka erän jälkeen voi käyttää ansaitsemansa rovot (joita saa muiden tuhoamisesta) erilaisiin apuvälineisiin ja aseisiin, kannattaa tarkkaan miettiä, mihin rahansa sijoittaa. Itse havaitsin päteväksi yhdistelmäksi konekiväärin lähitaisteluun, viisi pikkuohjusta lähettävän aseen pidemmältä räimimiseen ja kantoraketit pikaisiin väistöliikkeisiin.

Yksinpelinä Death Tank on lyhytikäinen hupi, mutta mikäli pelin äärellä on tasaväkinen joukkio tulittajia, on hyrskyvä kaaos ja hupi taattua - vasta-alkajatkin pääsevät kyllä nopeasti mukaan. Mikäli joku onnistuu kuromaan kaulaa rahamäärän suhteen, saa asehankinnoilla helposti kaatamattoman ylivoiman, eli hieman hienosäätöä pelimekaniikka olisi vielä kaivannut. Grafiikoiltaan peli on varsin nätti, vaikkakin simppeli ja äänipuolella plussaa voi antaa enintään alkuruudun hevimätöstä.

Suurin pelin ongelmista on kuitenkin sen hinta. En saanut ketään ystävääni suostumaan maksamaan pyydettyä 1200 MSp:tä moninpelin toivossa, enkä moiti heitä. 800 pistettä olisi ollut jo lähempänä totuutta. Ensimmäinen ja toinen Death Tank olivat ilmainen bonus Sega Saturnin peleihin piilotettuna - kolmas olisi voinut noudattaa samaa linjaa.