Mario ja Sonic kilpailevat taas olympiakisojen maailmassa, nyt jo kuudetta kertaa. Kisat sijoittuvat Tokioon vuonna 2020, mutta fiilistelemään pääsee myös vuoden 1964 Tokion kesäolympialaisia retrohengessä.


Olympialaisten urheilulajit on toteutettu lukuisina minipeleinä, joissa oikea ajoitus, täsmällisyys ja nappien takominen ovat tie voittoon. Pelejä voi pelata yksin tai moninpelinä joko paikallisesti tai internetyhteyden ylitse. Lajeissa on miellyttävästi vaihtelua ja vähän haastettakin, mutta jos vaikeustasoa haluaa lisätä, on siihenkin mahdollisuus olemassa. Valinnanvaraa on tarjolla perinteisemmistä 100 m juoksusta ja jousiammunnasta aina skeittailuun sekä fantasiaversioihin saakka, joissa toteutus on vapaampi, kuin oikeita lajeja jäljittelevissä kisoissa. Ennen kutakin kisaa kontrollit näytetään muutaman ruudun tutoriaalina, mutta kaikista ohjauksen nyansseista ei niissä aina kerrota. Onneksi kikat ja jujut tajuaa viimeistään muutaman yrityksen jälkeen, joten sinänsä puute ei ole suuri. Osassa 3D-lajeista ohjaustavan voi muuttaa nappien painelusta kahdesta ohjaimesta yhteen tai vaihtaa Joy-Conien liikeohjaukseen. Tarkkuudeltaan liikeohjaus tosin toimii valitettavasti kömpelömmin, kuin mitä olisi kohtuudella voinut odottaa.

2D-lajit ovat pelisarjassa uusi ja hauska juttu. Näitä retrotyyliin toteutettuja voima- ja taitomittelöitä on tarjolla määrällisesti 3D-lajeja vähemmän, mutta niiden yksinkertaiset nappulakontrollit ja hyvin toimiva pelattavuus viehättävät kovin. Molemmissa tiloissa pelattavissa olevalla hahmojoukolla on omat yksilölliset vahvuutensa eri urheilulajeissa ja uusia hahmoja sekä lajeja voi avata pelaamalla tarinatilaa.


Muutamien pelituntien mittainen tarina on löyhä ja puolivillainen esitys. Tohtori Eggmanin hömelö juoni aiheuttaa tilanteen, jossa äijän itsensä lisäksi Bowser, Mario ja Sonic imeytyvät vuoden 1964 kisoja simuloivaan retropeliin. Ulos pääsee vain voittamalla kultamitaleja ja paljon, joten tuumasta toimeen, vaikka kapuloita lenteleekin rattaisiin joka suunnasta. Kahden maailman kisoja, lajeja ja juonta kuljetetaan rinnakkain, mutta touhu ei missään vaiheessa varsinaisesti imaise mukaansa, vaan tuntuu lähinnä hätäisesti päälleliimatulta tavalta avata ekstralajeja ja esitellä kömpelöiden sekä ylipitkien dialogiosioiden ja pelattavien kisojen välillä nippelitietoa olympialaisista, hahmoista ja kisakaupungista nähtävyyksineen. Tarinan jälkeen yksinpelaajalle ei ole tarjolla erityisemmin muuta.

Moninpelitilassa ei ole minkäänlaista turnaussysteemiä, mikä jäi harmittamaan. Pisteitä ei lasketa siis yhteen useista eri kisoista eikä lajeja saa pelattavaksi listaksi, vaan kukin laji pelataan erillisenä kisanaan. Sääli, sillä tämänkaltaisen pelin ehdoton suola piilee turnaustyyppisissä sosiaalisissa hupailumahdollisuuksissa. Valitettavasti myöskään netin yli pelattavat 8 pelaajan kisat eivät jostain syystä toimineet, syynä joko yhteydet tai pelaajien vähyys. Sijoittumista muita online-pelaajia vastaan en päässyt siis kokeilemaan ollenkaan.


Mario & Sonic at the Olympic Games Tokyo 2020:ssa on valitettavan monia puutteita ja hätiköidyn julkaisun tuntua, mutta urheilun ja oheishuvin ilo on silti läsnä. Mahtipontiset musiikit toimivat tunnelmallisena ja henkeä nostattavana elementtinä niin 2D- kuin 3D-tiloissakin ja meininki on pikseligrafiikoin toteutetussa Tokio 1964-maailmassa tämän pelin parasta antia. Peli pyörii Switchilla moitteetta ja on vahvimmillaan paikallisena moninpelinä joko erillisillä Switch-laitteilla tai jaetulla ruudulla, jos turnausmahdollisuuden puute ei ole liian luotaantyöntävä.





Professori Hershel Layton on ollut oman nimikkosarjansa mysteerinero ja nokkamies, mutta nyt vetovuoron on ottanut tämän niinikään nokkela tytär Katrielle. Layton’s Mystery Journey: Katrielle and the Millionaires’ Conspiracy on julkaistu alun perin jo pari vuotta takaperin 3DS:lle sekä iOS- ja Android-alustoille sekä manga- ja anime-adaptaatiot ilmestyivät vuotta myöhemmin eli 2018, mutta vihdoin koitti myös Switch-julkaisun vuoro.


Kat etsii mystisesti kadonnutta isäänsä ja on päättäväisenä nuorena naisena perustanut oman pienen etsivätoimistonsa Lontooseen. Völjyyn lyöttäytyvät jo toimiston ensimmäisenä aukiolopäivänä assistentiksi itsensä esittelevä Ernest Greeves ja toimistolle apua pyytämään saapunut, muistinsa menettänyt puhuva koira, joka saa nimekseen Sherl. Lähtötilanteen kreisikolmikkoasetelma vaikuttaakin melkoisen vauhdikkaalta alkusysäykseltä juonelle, mutta pelin edetessä käy ilmi, että se koostuu yhtenäisen, pelin lävitse kantavan tarinan sijaan erillisistä episodeista. Tämä hieman yllätti, mutta toisaalta 12 toisiinsa erityisemmin liittymättömästä mysteeristä koostuva peli on rento, väliosan tapainen lisäys Layton-sarjaan.

Tapaukset koostuvat kuudesta johtolangasta. Mysteerit ratkeavat käytännössä automaattisesti, kun kaikki siihen liittyvät pulmat ja tehtävät on ratkaistu seuraamalla näitä johtolankoja. Osassa mysteereistä on enemmän syvyyttä, osa on kevyempiä tapauksia, mutta jokainen niistä ratkeaa samaan tapaan seuraamalla dialogia, etsimällä vihjeitä ja ratkomalla pulmia, joita saadaan sekä hahmoilta että etsimällä niitä lokaatioiden taustaruuduista. Taustat ovat todella kauniisti piirrettyjä 2D-kuvituksia, joista kaivetaan lisää iloa irti joko sormin klikkailemalla tai analogitikkuohjauksella. Molemmat ohjausvaihtoehdot toimivat hyvin, sillä toimintaa sisältävät pisteet on sijoiteltu yleensä huomiota herättäviin ja täten ennakoitaviin kohtiin taustoissa. Pulmat ovat keskimäärin mukavan kevyitä, aivonystyröitä juuri oikealla tavalla kutkuttelevia matikka- ja päättelytehtäviä, mutta mukaan mahtuu myös muutamia niin ylihelppoja kuin oikeasti haastavampiakin tapauksia. Jos taustaruuduista on naputellut ahkerasti irti myös vihjekolikoita, voi niitä vaihtaa eri tasoisiin vihjeisiin pulmien ratkonnan yhteydessä.


Joskus hyvin samankaltaisia pulmia annetaan ratkottavaksi peräjälkeen, mikä syö yleistä sujuvuuden ja etenemisen tunnetta. Toinen samanlaisia fiiliksiä herättävä piirre ovat pitkät dialogit. Vaikka hyvää huumoria, hahmojen välisiä suhteita ja kunkin mysteerin etenemistä sisältävät keskustelut ovat enimmäkseen viihdyttävää luettavaa, ne venyvät välillä tylsistyttävän pitkiksi ja ankeiksi lukea. Kun tekemään taas pääsee pulinoiden välissä, on sitäkin sorttia tarjolla onneksi paljon. Peliin on lisätty 40 uutta pulmaa sekä päivittäin vaihtuvat, netistä ladattavat lisäpähkinät. Mukana on myös DLC-sisältöä aikaisemmasta julkaisusta sekä parannellut grafiikat. Ulkoasu onkin hieno ja toimiva, olkoonkin, että Switchin ruutuun on mahdutettu kahden ruudun edestä sisältöä.

Tunnelmallinen ja kaunis Lontoo toistuu yksityiskohtaisten taustojen lisäksi upeissa välianimaatioissa. Musiikki sitoo rentoa mysteerinratkonnan tunnelmaa yhteen eheäksi paketiksi eikä puitteissa ole moittimisen varaa. Osana visuaalista ilmettä toimivat myös pelin edetessä sisustettavaksi avautuvat Layton Detective Agencyn toimistotila sekä Katin ja Sherl-koiran vaihdettavissa olevat asut, joita voi ostaa päivittäisistä bonuksista ja tutkimusten etenemisestä saatavalla Fashion Farthing-valuutalla. Toinen kerättävä juttu ovat Picarat-pisteet, joita saa vaikeustason mukaan palkkioksi pulmatehtävistä. Picaratitkaan eivät ole varsinainen välttämättömyys, vaan niillä voi lähinnä avata lisää peliherkkuja myöhemmin.


Myös muuta pientä puuhaa ja hahmoja hiukan syventävää sisältöä on tarjolla, joten tekemisestä ei totisesti tule puute. Päivittäisistäkin tehtävistä on iloa mysteerien läpäisemisen jälkeen. Eheä, yhtenäisempi tarina olisi voinut toimia monen näköisten pulmien jättimäisen sillisalaatin kylkeen, mutta kokonaisuus on pelattava ja aika ihastuttava tässäkin muodossa. Jos idea on se, että pulman tai pari voi kiskaista missä tahansa ilman pelkoa pelihetken venymisestä liiaksi, se kyllä toteutuu.