Total War-pelisarjan upea ja mielikuvituksekas kummajainen Warhammer 2 (V2.fi-arvio) ilmestyi yli kaksi vuotta sitten, mutta jatkoa pukkaa yhä. Tällä kertaa matkataan Etelä-Amerikan fantasiaversioon, jossa imperialistiset konkistadorit kohtaavat viidakkoa suojelevan, ikiaikaisen voiman.



Creative Assemblyn Total Warilla pyyhkii hyvin. Pelisarjan seuraava taipale, antiikin aikaan sijoittuva Troy on julkistettu nimeltä, ja jo ilmestyneet osat saavat lisäosia hyvällä tahdilla. Ehdin vasta taputella Kiinan keskiaikaan sijoittuvan Three Kingdomsin ja sen tarinaa jatkavan Eight Princes -lisäosan, kun kunnian kentät kutsuvat jälleen. Tällä kertaa palataan ajallisesti kauemmas, kohti Warhammerin mystistä maailmaa. Upouusi The Hunter & The Beast -lisäsisältö esittelee kaksi uutta lordia, jotka kamppailevat vastakkaisilla puolilla. Markus Wulfhart johtaa Empiren alaista The Huntmarshal’s Expeditionia – suoraan suomennettuna metsästäjämarsalkan löytöretkeä – mikä kohtaa Nakai the Wandererin johtaman “viidakon sielun”.


Jos lyhyt kuvailu ei antanut vihiä kokonaiskuvasta, The Hunter & The Beast on Warhammerin fantasiaversio 1500-1600 -lukujen löytöretkistä. Jopa tapahtumapaikka, tuo sademetsien ja vuorijonojen täyttämä manner, sijaitsee maailmankartalla Etelä-Amerikkaa vastaavassa suunnassa. Kampanjan perustana toimii varsin simppeli yhteenotto: valloittajat valloittavat ja valloitettavat vastustavat valloitustaan.




Imperialisteilla pelaaminen on yllättävän tavanomaista Total Waria. Empiren retkikunta valloittaa kaupunkeja, ostaa miekka-, keihäs- sekä jousimiehiä ja jatkaa seuraavaan kaupunkiin, rakentaen laajempaa siirtomaata itselleen. Territorion kasvaessa ja tavoitteiden täyttyessä retkikunta saa imperiumilta vahvempia yksiköitä; vastapainona sademetsän alkuperäiset asukkaat muuttuvat sitä aggressiivisemmiksi, mitä enemmän heitä kiusaa.


Imperialisteilla pelaaminen voi tuntua hieman keljulta. Warhammerin muut “moraalisesti arvelluttavat tahot” ovat yleisesti ottaen harmittomia ilkimyksiä rotta-armadoista vampyyripiraatteihin, ilman näin ilmiselvää perustaa tosielämästä. Sankan sademetsän taltuttamisessa on kuitenkin omanlaistaan viehätystä; vaikeakulkuisella alueella taistellaan jatkuvasti niin rottia, liskoja kuin väsymystä vastaan, tyylikkäillä musketeilla ja tykeillä varusteltuna. Metsästysseurue onkin oiva nimi ryhmittymälle, pelaaminen näet tuntuu kamppailulta luontoa, ei alkuasukkaita vastaan.


Pelilliset uudistukset tapahtuvat kuitenkin kahinan toisella puolella. Nakai the Wandererilla pelaaminen on pelaamista hordena, eli ns. liikkuvana kaupunkina: jokainen vallattu alue siirtyy tekoälyn ohjaaman vasallin hallitaan, jolloin pelaaja on vastuussa vain ja ainoastaan armeijoistaan (jotka toimivat myös edellä mainittuina, liikkuvina kaupunkeina). Todellisuudessa vastuuta on kuitenkin paljon enemmän, sillä vallattuja alueita hallinnoiva vasalli on täysin kykenemätön yhtään mihinkään.

Paperilla Nakain pelaaminen kuulostaa uudelta, hauskalta tavalta lähestyä Total Waria: rakenna lennosta huollettava armeija ja puolusta ikiaikaista sademetsää ilkeiltä imperialisteilta. Todellisuus paljastuu kuitenkin hyvin nopeasti. Kyllä, Nakailla on hauska remuta pitkin muka-Amazonia, mutta nollahallinnon sijaan pelaaja pakotetaan surkean tekoälyn mikromanagerointiin: kaupungeista huolehtiva vasalli ei osaa puolustautua juuri mitenkään, joten pelaajan täytyy jatkuvasti vallata vanhoja alueita uudelleen ja uudelleen. Jatkuvasta taistelusta ja ramppauksesta pelaaja saa palkinnoksi vain murto-osan vasallin rahalaareista.


Asiaa ei helpota lainkaan, että Warhammer 2:n tekoäly näkee vasallivaltion niin heikkona, että käytännössä jokainen vastustaja julistaa sodan tätä vastaan. Pelaajan on totta kai pakko puolustaa vasalliaan, joten pelaaja on hyvin nopeasti sodassa käytännössä jokaisen ryhmittymän kanssa. Yritä siinä nyt sitten toteuttaa ikiaikaisia riittejä, kun planeetan jokainen eliö haluaa murhata sinut ja rahalaaritkin kumisevat tyhjinä. Nakailla pelaaminen onkin lähinnä tuskastuttavan hidasta, edestakaista köydenvetoa.



Noin kymmenen euron hintaista DLC:tä on vähän vaikea suositella, jos puolet sisällöstä on junnaavaa roskaa. Wulfhartilla pelaaminen on kuitenkin niin hauskaa, ettei The Hunter & The Beastia voi sivuuttaa ensisilmäyksellä. Metsästysseurueella pelaaminen on toki tavanomaista, mutta valtausleikin tunnelma on tyystin erilainen kuin mitä peruskampanjan puhtoiset haltiat tai geoverkkojaan kasailevat liskoihmiset tarjoavat.


Tuntuu rankalta sanoa, että ostosuositus määräytyy sen mukaan, kummalla osapuolella pelaaminen kiinnostaa, mutta niin se vain tällä kertaa on. Jos Empiren musketit ovat juttusi, peukku osoittaa ylöspäin; Nanikin metsänhenkien faneille suunta kääntyy alas. On toki myös mietinnän arvoista, onko yksi hyvä lordi ja mukana tulevat yksiköt 10 euron arvoinen sijoitus. Hauskaa Wulfhartilla pelaaminen oli, mutta muiden kuin tosifanien kannattaa odottaa joko parempaa tasapainotusta tai alempaa hintalappua. Lopullinen arvosana kuvastaakin koko pakettia oletushinnallaan, imperialistisioille voisi lisätä jopa puolitoista tähteä enemmän.