Teksti: Manu Pärssinen

Joskus NHL-peleihin tehdään isoja muutoksia, joskus pienempiä. Joskus sellaisia, jotka oikeasti alkaa huomata vasta 100 pelatun matsin jälkeen, joskus ne huomaa heti. NHL 20:ssa on vähän näitä kaikkia, mutta kun yleensä olen melko etulinjassa jonkun väittäessä, että “ei mitään eroa edelliseen”, niin nyt peruspeleissäni tunnelma on kieltämättä enimmäkseen sellainen: NHL 19:stä ei kauheasti ole harpattu, enemmänkin hiottu - jotain on korjattu, jotain jätetty korjaamatta. Tärkeintä on kuitenkin yksi asia: Änäriä ei ole pilattu.


Käydään ensin läpi ne hyvät muutokset: jäällä liikkuminen on entistäkin sujuvampaa. Pelaajat ja maalivahti reagoivat kiekkoon nopeammin ja luonnollisemmin, ottavat sitä vauhdista lapaan ja asettautuvat laukauksiin tai kiekon vastaanottoon paljon paremmin tilanteen vaatimilla tavoilla. NBC-lisenssistä on luovuttu, joten maalihidastusten ei tarvitse noudattaa fysiikan lakeja ja uudet selostajat tuovat mukanaan tuoreita lauseita puoli vuosikymmentä kuunneltujen tilalle. Ajatustasolla uusista pelitiloista Ones Eliminator “battle royale” (81 pelaajaa - 27 pelaajaa - 9 pelaajaa - 3 pelaajaa - voittaja) on ihan hyvä ja Ones Now toimii saman ruudun äärellä, mikä V2.fi:n käyttäjätapaamisessakin todistettiin. Pelikellon ja maalitilanteen siirtäminen alalaitaan on myös lopulta hyvä idea, vaikka se jonkin aikaa ottaakin totutella. Latausajatkin ovat vähän sujuvampia, eikä halliyleisö bugaile entisen veroisesti.


Sitten valituksen sanaa. Haastatellessani pelin tuottajaa (artikkeli löytyy täältä), aika moni vastaus päättyi epämääräiseen ‘tiedämme, ettei se ole vielä täydellinen’ ja loppufiilis oli, että olisiko tässä välissä kuitenkin pitänyt pitää kahden vuoden tauko ja lisätä vain nykyiseen päivitetyt pelaajalistat? Mukana on 19:stä tuttuja fysiikkabugeja ja tuomarikäytöstä, Be A Pro -tilaan ei ole koskettu, eikä pelin tuoksinnassa visuaalisia muutoksia lukuun ottamatta uutuuksia tule kovin usein huomioitua. Xbox One -versiolla pääsin Ones Eliminatorissa peliin asti noin neljä kertaa tunnissa: peliseuraa ei löytynyt, sen hakeminen kesti tuskaisen kauan tai sitten peli käytännössä vain jumittui. Selostajien kommentointiakaan ei ehditty äänitellä kokonaan uusiksi, joten samat lauseet tulevat nyt aiempaa useammin, vaikka esimerkiksi matsien loppukaneeteissa on mukavaa variaatiota. Ehkä pelitavastani ja useimmin pelaamistani pelitiloista johtuen uutuudet jäivät vaisuiksi.

Kuitenkin, kuten sanottu: Änäriä ei ole pilattu. Tehdyt uudistukset ovat hyviä, osittain jopa erittäin hyviä, mutta keskimääräisesti NHL 20 on minulle jotakuinkin yhtä hyvä peli kuin NHL 19, joten tähtimääräkin on samanlainen. Jos taas tähdet pitäisi merkitä sen perusteella, kuinka tarpeellista peruspelaajalle on ostaa 60 euron päivitys, loksahtaisi yksi helposti pois.




Teksti: Markus Mesiä

Mikäli futispelien kilpailua on seurannut viimeiseen roimaan vuosikymmeneen edes vähää alusta, on Pro Evolution Soccer -sarjan plussat ja miinukset vahvasti tiedossa. Konami ei ole näitä juurikaan muuttanut, vaan sarjan henki sekä lisenssien puute ovat ollut jatkuvasti läsnä. Eikä siitä mihinkään pääse: PES on PES vaikka nimeä vaihtaisi. Näin onkin käynyt, sillä tämän vuoden teos pyrkii puhkomaan eSports-markkinat läpisyötöllä. eFootball PES 2020 tuntuu viimevuotista pelanneelle kovin tutulta. Nahkakuulan vierittäminen on jälleen raskasta, hidasta ja vahvasti syöttövetoista. Kaksinkamppailuissa puolustajat ovat vahvoilla, joten tiki-taka-syöttely on avain onneen. Itselleni Konamin hidastempoinen näkemys on aina kolahtanut taidokasta FIFA-tähtiloistoa enemmän, eikä uusin painos tee poikkeusta.


Merkittävin muutos viheriöllä näkyy ottelulähetyksen autenttisuudessa. Konami on satsannut useisiin huippuseuroihin, jotka ovat saaneet niin sanotun yhteistyöseuran statuksen. Barcelonan ohella esimerkiksi oma suosikkijengini Arsenal on mallinnettu äärimmäisen tarkasti mukaan. Kasvoanimaatiot sekä stadion huokuvat viikonlopun futislähetyksen henkeä, joten tunnelma ei jää puitteista kiinni. Ainoa miinusmerkkinen huomio pamahtaa selostuskoppiin, jonka aneemisuus yllättää vuosi vuoden jälkeen. Antaisivat yleisön mylviä, jos pelitapahtumien kommentoiminen on liian vaikeaa! eFootball PES 2020:n tärkein uudistus on klassisessa Master League -tilassa. Omaa seuraa johdetaan managerin saappaista, mutta tällä kertaa pääjehuna loistavat aidot legendat. Itse ryhdyin luotsaamaan Diego Maradonana poppootani menestykseen. Kokoonpanoruletin ja kenttätapahtumien välissä täytyy myös pitää seurajohto sekä media tyytyväisenä. Kun kauden avausta odotellessa johto kysyy tavoitteistani, ilmoitin päättäväisesti nappaavani sekä mestaruuden että cupin nimiini. Tästäkös silloin tykättiin, mutta vastaavasti kovista tavoitteista tivataan ottelun alla median toimesta. Vaikka höpinät eivät vaikuta oikeastaan mihinkään, tuovat ne mukavasti immersiota. Kansa kaipaa leipää, sirkushuveja ja paikallisderbyjä.


Muut tilat ovat pääasiassa ennallaan. Oman uraohjuksen kouliminen kyllästytti tänä vuonna aiempaa nopeammin, mutta onneksi nettitilat ovat jälleen onnistuneita. Co-op-yhteistyö maistuu erinomaisesti, minkä lisäksi korttipohjainen ja täten mikromaksullinen MyClub antaa aktiivipelaajalle onneksi mahdollisuuden hyvän jengin kasaamiseen myös ilman lompakon avaamista. Toki suklaalevyn hinnalla saisi selvän parannuksen puolustukseen, ja kyllähän keskikentän taituri on muutaman roposen arvoinen hänkin. Ainoa merkittävä takaisku kolahtaa Konamin uusimmalle virtuaalifutikselle sen pelaajamääristä. Liekö nimenvaihdoksella tekemistä asian kanssa, mutta jostain syystä verkkopuolella on hiljaisempaa kuin Huuhkajien fanikatsomossa Mixu Paatelaisen valtakaudella. Toki mittelöt lopulta aina alkavat, mutta odottavan aika on pitkä. Kun tähän lisää valikkoruletit ja mittavahkot lataustauot, välillä ensivihellystä saa odottaa jopa viitisen minuuttia.

eFootball PES 2020 on viheriöllä mainio pläjäys, jonka keskeisin uudistus Master Leaguessa kaartaa yläpömpeliin. Lataustauot, verkkoseuran puute sekä uudistusten vähäisyys jättävät toivomisen varaa, mutta kaikkinensa teoksen parissa viihtyi jälleen kerran mainiosti. Ja kuten Pro Evolution Soccer 4:stä lähtien on tullut sanottua: samalla sohvalla pelattuna PES on illanistujaisten kuningas. Niin tänäkin vuonna.




Teksti: Markus Mesiä

Vaikka joukkuelajit ovatkin lähellä sydäntäni, koripallo ei jostain syystä ole ikinä pahemmin kolahtanut. Virtuaalikentällä tilanne on ollut aina toisinaan onneksi toisin, sillä varsin mainiot NBA-pelit ovat valaisseet jossain määrin parkettinäpertelyn saloja. NBA 2k20 donkkaa hienoudessaan kaikista pisimmälle, mutta valitettavasti teoksen ”jännittävät”, ”palkitsevat” ja sattumanvaraisuudellaan ”riemastuttavat” ominaisuudet vievät ilosta aimoannoksen.


Koska lasi on näin pimenevän syksyn aikaan enimmilläänkin puoliksi tyhjä, aloitetaan negatiivisista asioista Tekijätiimi Visual Concepts sekä julkaisija 2K ovat maineensa ansainneet. NBA 2k20 ei tyydy täyteen hintalappuun, vaan vie mikromaksut äärimmilleen. Oman pelaajan kehittäminen maksaa, varusteet maksavat ja oikeastaan aivan kaikki maksaa. Vaikka rahapelit ovatkin mieleeni, nautin kasinon ilmapiiristä ennemmin muualla kuin konsolini äärellä. Lottoautomaatit, pajatsohenkiset koneet sekä muut virtuaalivaluutta-arpajaiset ovat yksinkertaisesti vastenmielisiä – ja pakollisia. Grindatenkin toki ehtii, mutta tällöin kannattaa varautua melkoisen pitkään savottaan. Hienojen ominaisuuksien kätkeminen mikromaksujen taakse kiukuttaa, sillä teos on parketille päästessään kerrassaan mainio. Kentän pienuus tekee olon tukalaksi, miesvartiointi rampauttaa kauniit suunnitelmat ja komea puolustuksen murtaminen palkitsee upeasti. Pallonhallinta on kaikki kaikessa, ja pelivälineen fysiikka tuntuu jopa lajinoviisista realistiselta. Kun pallo karkaa, tiedän tyrineeni. Jos taas itse käyn varkaisille, olohuoneessa raikavat ”ähäkutti”-huudahdukset.


Oman osansa kokemukseen tuo mainio audiovisuaalinen toteutus. Peli tuntuu tosielämältä erätaukoviihdettä myöten. Pelaajatkin näyttävät aidoilta: ei se sattumaa ole, että ura Chicagon nutussa on yhtä syöttörallia Lauri Markkasen kanssa. Jonkun siivellähän sen Latenkin on ratsastettava. Ja kun nyt uratilasta tuli puhe, on sen laadukkuutta kehuttava. MyCareerissa rakennettava pelaaja pyrkii räpiköimään näyttöpaikoista varaustilaisuuteen ja siitä sitten varsinaisen show’n puolelle. Draamankaarta rakennetaan hienojen välivideoiden muodossa, joissa loistavat tutut pärstät. Erityisesti Stringer Bellin – anteeksi, Idris Elban piti sanomani – näkeminen riemastuttaa. Alkuun minuutit ovat tiukassa, eivätkä toimittajatkaan halua kommentteja. Rooli, peliaika ja media saavat lisähuomiota hyvien suoritusten karttuessa. Harmi vain, että mikromaksujen takia matka huipulle on kallis tai pitkä.

MyCareer on kiistatta paketin kiinnostavinta arkea, sillä sinänsä mainio MyTeams rähmää mikromaksujen kanssa itsensä pilalle. Korttien keräämiseen, valuutan haalimiseen sekä voittojen tavoitteluun keskittyvästä tilasta yksinkertaisesti löyhkää ahneus liian pitkälle. Tekijöiden ja julkaisijan näkemyksen ymmärtää, sillä rahaahan pelibisneksessä halutaan tehdä, mutta liika on liikaa. Näihin bileisiin on kutsuttu pankkikortti ja tilinumero, minä vain kuokin. NBA 2k20 on parketilla loistava, MyCareerissa hieno ja kokonaisuutena ahneudella pilattu. Jos haluaa irtomatseja, pusertaa kaikessa rauhassa hahmoaan eteenpäin tai kokea markkinoiden parhaan koripalloilun, peliä voi suositella varauksetta. Erityisesti uratilan tarinaa seurasi ennemmin kuin EA:n FIFA-sarjan The Journeytä, ja se on paljon se, sillä jalkapallo on yleensä lähempänä sydäntä. Harmi vain, että hieno sisälmys on kuorrutettu tökerösti mikromaksuilla.