Nintendo Switch on saanut viime kuukausina tulvan pelejä, jotka on jo aiemmin julkaistu muille alustoille. Niitä tarjotaan myös V2.fi:lle arvosteltavaksi, joten vaikka kaikki kolme käsiteltävää peli on aiemmin arvioitu, otimme ne pikatestiin kesälaitumille - siis matkapelaamisiksi ja mökkimaisemiin Switchin ruudulta.



Ovathan ne eri näköisiä kuin aikanaan, mutta silti tuntuu oudon kummalta pelata Crash Bandicoot -sarjan ensimmäisiä pelejä Nintendon laitteella. N.Sane -trilogiaan sisältyvien kolmen pelin (Crash Bandicoot, Crash Bandicoot 2: Cortex Strikes Back, Crash Bandicoot: Warped) jälkeen pussimäyrä loikkasi Pleikkarilta useammalle alustalle, joten tavallaan on vain oikein, että nämäkin kolme vielä saman käsittelyn saivat - vaikkakin 17 vuotta myöhemmin.


Ah kultainen ysäri - aika, jolloin Crash oli ainoita varteenotettavia tasoloikkahaastajia punahattuiselle putkimiehelle. Mario-pelit jatkoivat kehittymistään, Crash taas vaipui keskinkertaisuuden kavalkadin johdosta katuojaan. Eikä N.Sane-trilogiakaan nyky-Marioita haasta, mutta 90-luvun pelaajalle se tuo sekä mukavia että ikäviä kutituksia selkäpiihin. Rudabaga-huudahdus, iloinen musiikki ja yleinen pilke silmäkulmassa herättävät suupieleen hymynkareen, joka haihtuu vain kun ysärin vaikeusaste johdattaa (kolmatta)kymmenettä kertaa kuolemaan samassa loikassa tai ajoituksessa.

Uusioversioissa graafinen hionta on enimmäkseen onnistunutta ja Switchin ruudulta katseltuna pelit menisivät helposti lauantai-aamun lasten-3d-animaatioiden seassa. Tervetulleita ovat myös muutamat pienet pelilliset helpotukset, vaikka eivät nämä helppoja vieläkään ole, varsinkaan jos tarkat hypyt löytyvät vielä selkärangan ytimestä, eivätkä Switchin ohjustimet ole sulaneet peukaloihin yhtä tiiviisti kuin originaali-pleikkarin ohjain. Naughty Dogin uusittu Crash-trilogia on hankinnan arvoinen ihan historiallisistakin syistä - ja erinomaista viihdettä kesäiltoihin, kun työstressi ei vaivaa.



Alkuperäinen V2.fi-arvio täällä (3,5/5)



Limbo on peli, johon kaikkia muita silhuettimaisilla grafiikoilla koristeltuja pelejä on verrattu sen jälkeen - eikä mieleen jäänyt tummanpuhuva tyyli ole ainoa syy, miksi Limbo usein mainitaan. Sen harmaaseen maailmaan kudottu tunnelma on vahvempaa kuin hernerokkasumu ja tiedän monia, jotka ovat pelanneet pelin läpi uudestaan ja uudestaan. Siksipä minäkään en karsastanut ajatusta palata sen maisemiin vielä kerran.


Limbon alkuperäisestä julkaisusta tulee nyt heinäkuussa kahdeksan vuotta ja sen vaikutuksen pelimaailmaan voi edelleen nähdä. Tunnelmaan painottavat, vähäeleiset pelit ovat edelleen voimissaan ja pienet indiepelistudiot ovat uskaltaneet tehdä vielä entistäkin painostavampia ja ahdistavampia kokemuksia, jotka jäävät pelaajan mieleen pitkäksi aikaa pelin läpäisyn jälkeen.

Pienen pojan tasoloikkailu brutaalin maailman läpi pieniä pulmia ratkoen on Switchillä täsmälleen sama peli kuin ennenkin, eikä sitä ole ajan hammas nakertanut. Sen pulmat tuntuvat juuri sopivan hankalilta, sen ohjaus juuri sopivalta sankariin nähden ja kaikki on sidottu taitavaksi paketiksi. Auringonpaisteessa Limbon pelaaminen Switchin ruudulta syö vähän tunnelmaa - sekä auringon, että näytön sävytoiston vuoksi, mutta illan tummetessa tästä löytyy sopiva vastapaino riehakkaan värikkäälle kesäpäivälle.



Alkuperäinen V2.fi-arvio täällä (4,5/5)



Mainitsin tuossa, että Limbon jälkeen on uskallettu tehdä vielä ahdistavampia elämyksiä. Niihin kuuluu saman pelistudion Inside, joka on periaatteessa Limbon jatko-osa - ei tarinaltaan eikä maailmaltaan, mutta se on entistä syvempi tunnelmaltaan, sävyiltään ja sisuksista löytyvältä filosofialtaan. Siis kaikin puolin edeltäjäänsäkin hiotumpi paketti.


Se menee myös enemmän tunteisiin. Puzzlet ja tasoloikintaan liittyvät etenemisongelmat vaihtelevat perinteisistä näppärän loogisiin ja simppeleistä nerokkaisiin, mutta alati läsnä oleva uhan tunne ja aivoja kutkuttava mysteeri siitä, mistä kaikessa on kyse, tekevät kokonaisuudesta niin paljon paremman. Muutaman löysemmän kohdan ja äkäisen lopunkin antaa täten anteeksi.

Switchillä Insiden ongelma on sama kuin Limbon - omaperäisesti toteutettu tummien varjojen ja valojen leikki ei ole parhaimmillaan pikkunäytöllä, vaan vaatisi kunnon telkkarin kesämökillekin. Selväksi kuitenkin käy, että tunnelmallista kuvastoa ruudulla esitetään. Pikkuvioista huolimatta - ja varsinkin näin parin vuoden pureskelun jälkeen - uskallan nyt korottaa antamani Insiden tähtimäärän täyteen viiteen.



Alkuperäinen V2.fi-arvio täällä
(4,5/5)

PS. Switchin akut saisivat kestää vähän kauemmin.