Kauhuaiheiset kävelysimulaattorit eivät ole enää mikään maailman tuorein konsepti. Jo ennen VR-lasien yleistymistä niitä ilmestyi aika tiheään tahtiin vaihtelevalla menestyksellä. Sitten VR:n myötä homma meni suorastaan farssiksi, ja nyt mikä tahansa VR-pelikauppa tuntuu pursuavan pelejä jotka yrittävät ratsastaa sillä jipolla, että VR:n kautta koettuna mikä tahansa kokemus on tietenkin TV-versiota intensiivisempi.


Hieman erikoisesti myös Narcosis on VR-laseille suunniteltu kokemus, mutta tietenkin sillä pienellä rypyllä, että Xbox Onelle ei mitään VR-laseja ole julkaistu. PC-pelurit pääsevät nauttimaan intensiivisemmästä kokemuksesta, mutta ei Narcosis VR-lasien puutteeseen Xboxilla kuole. Ongelmat ovat muualla.
Peli kertoo tarinan traagisesta sukellusonnettomuudesta. Vedenalaisessa installaatiossa kaikki on mennyt päin mäntyä. Laitos on käytännössä täynnä vettä ja kaikki paitsi yksi sen työntekijöistä ovat kuolleet onnettomuudessa. Pelaaja on tietenkin se ainoa eloonjäänyt, mutta hauskana ideana hän ei itsekään tiedä, kuka hän aseman työntekijöistä on. Sitä pitäisi selvitellä kuljeskelemalla pitkin aseman raunioita ja etsimällä työkavereiden ruumiita. Näin tekemällä voi rastitella nimiä pois kirjaimelliselta listalta, kunnes jäljellä on enää se yksi vaihtoehto.

Koska meren alla on kovin yksinäistä, pelin tarinankerronta koostuu käytännössä pelkästään pelihahmon omista monologeista ja ajatuksista. Nimetön sankarimme muistelee menneitä ja heittelee mukaan tärppejä myös tapahtumista, jotka sijoittuvat pelin tapahtumien jälkeiseen aikaan. Dialogi on ihan hyvin kirjoitettua ja se onnistuu hyvin rakentamaan melankolista ja toimivaa tunnelmaa.


Ongelmana onkin sitten käytännössä se kaikki muu. Peli koostuu hyvin kepeistä puzzleista, jotka ovat kuitenkin välillä kovin turhauttavia. Interaktiiviset kohteet ovat välillä harvinaisen hyvin jemmattuja, joten samoissa pienissä ympäristöissä saa välillä pyöriä pitkään etsimässä sitä oikeaa vipua tai mutteria, joka avaa tien eteenpäin.

Siinä sivussa sitten harrastetaan todella kepeää tasohyppelyä ja erinomaisen kömpelöä taistelua mereneläviä vastaan. Toisinaan vastaan tulee myös vihollisia, joita vastaan ei voi taistella, ja silloin pitää piiloutua. Koska kyseessä on kauhupeli, ja vieläpä VR-sellainen, mukaan on tietenkin myös heitelty suoraan sanoen aika amatöörimäisiä ”BUU! Pelottava juttu paukahti silmien eteen!” -hyppykauhukohtauksia.


Kokonaisuus tuntuu hyvin ristiriitaiselta. Narcosiksen tarina on ihan kiinnostava ja sitä seuraa mielellään, mutta kaikki muu tökkii. Lyhyestä kestostaan huolimatta peli onnistuu tuntumaan pitkitetyltä, ehkä juuri sen takia, että pelaaminen on turhan usein tympeää harhailua. VR-lasien kanssa Narcosis voisi olla ihan kohtalainen alelaaritärppi, mutta ollaan rehellisiä: parempia VR-kauhupelejä on saatavilla jo lukuisia.





Kuvakaappausten perusteella A Walk in the Dark näyttää olevan jälleen yksi lukemattomista Limbo-kopioista. Otetaan varjokuvamainen grafiikkatyyli, heitetään mukaan haikeaa musiikkia ja ratsastetaan suoraan palkintopallille, tuntuu olevan se näiden pelien suunnittelufilosofia. Yleensä tie tosin vie pikemminkin roskikseen, sillä ilman sitä Limbon oikeasti hyvää pelattavuutta ei kilpailuun ole asiaa. Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen, sillä A Walk in the Dark on pelattavuudeltaan lähempänä Bit.Trip Runneria tai Super Meat Boyta.


Alkujaan jo vuonna 2013 PC:lle julkaistu peli kertoo harvasanaisen tarinan kuolemasta, pimeydestä ja kissoista. Pelaaja kun ohjastaa Bast-kissaa ja tämän omistajaa, Arielle-tyttöä. Hirviöt sieppaavat Ariellen, joten urhea kissa lähtee pelastamaan omistajaansa.

Kummallakin kaksikosta pääsee pelaamaan vuorotellen. Ariellen kentät ovat perinteisempiä tasohyppelykenttiä, kun taas Bast-kissa välillä tasohyppelee ja toisinaan joutuu kenttiin, jotka vierivät automaattisesti eteenpäin jättäen pelaajan vastuulle vain oikea-aikaisen hyppimisen. Ariellen jippona on, että hän osaa kääntää painovoiman ympäri ja näin keikahtaa katosta lattiaan ja takaisin.


Kaksikon kykyjä hyödyntäen pitäisi putsata reilut 100 kenttää, jotka ovat täynnä vaaroja. Piikit, tiukat hypyt ja hirviöt tuovat kukin omia haasteitaan peliin, eikä kuolematta pelin – tai edes kenttien – läpäisystä kannata edes haaveilla. Jotain pelin vaikeustasosta kertoo ehkä se, että mukana on saavutus, jonka saa kuolemalla 10 000 kertaa pelin aikana.

Ja mikäs siinä, tällaiset masohyppelypelit ovat sinänsä ihan kiva juttu. Tämän vuoden Celestekin osoitti, että paikoitellen sikamaisen vaikea peli voi olla palkitseva kokemus, kunhan kontrollit toimivat. Valitettavasti näin ei A Walk in the Darkissa ole, vaan ohjauksessa on ihmeellistä viivettä. Usein kuoleman jälkeen on aivan varma siitä, että painoi sitä pirun hyppynappia oikeaan aikaan, mutta siellä se kissa vain on piikkien keskellä. Näin alkaakin tuntua siltä, että 10 000 kuoleman saavutuskaan ei ole niinkään merkki pelin vaikeustasosta, kuin kehittäjien kyvyttömyydestä tehdä parempia kontrolleja.


Siihen se peli sitten suunnilleen vesittyykin, sillä kököt kontrollit muuttavat potentiaalisesti kiinnostavan, erinomaisella soundtrackilla varustetun ja kivan näköisen pelin turhauttavaksi pelikokemukseksi. Paremmin toteutettuna A Walk in the Dark olisi voinut olla prikulleen minun pelini, mutta nyt teki lähinnä mieli heittää ohjain ikkunasta pihalle.