”Markus hei, sä kun oot urheilumiehiä niin teepäs näistä arvostelut”. Tottahan Manu toki turisi, mutta ehkä keskeisin kokemus on enemmän lätkän, futiksen ja romurallin puolelta. Vaan kenties uusien asioiden kokeilu antaisi lisäperspektiiviä – tai saisi pahimmillaan jopa innostumaan? Niinpä konsolien uumeniin latautuivat legendaariseen moottoriurheilutapahtumaan perustuva prätkäily TT Isle of Man sekä etenkin jenkkimarkkinoille tähdätty MLB The Show 18. Luvassa oli ikävähkö moottoririkko sekä kyynisyydestä koostuneen ulkokentän puhkonut läpilyönti.



”Tahko” Pihkalan luoma pesäpallo ei jostain syystä ole sellaisenaan kantautunut Suomen rajojen ulkopuolelle. Pohjois-Amerikassa ollaan päästy lähelle kansallislajimme kauneutta, mutta eihän baseball sentään ihan sama asia ole. Kyseinen variaatio on nimittäin muutaman perustavaa laatua olevan sääntöeron lisäksi miljardibisnes. Siinähän sitä syytä jo onkin julkaista vuosittainen MLB The Show -peli, jonka tuorein painos tarjoaa erinomaisen kokemuksen lajitaustasta riippumatta.


MLB The Show 18 tarjoaa lajin kaikki salat syöttämisestä lyömiseen, ulkopelistä sisävuoroon ja aina uratilassa kehittymiseen asti. Perusmekaniikat oppii hetkessä, sillä käytännössä kaikki toimet tapahtuvat ajoituksella ja pelisilmällä. Esimerkiksi syöttäjä valitsee erilaiset kierrepallonsa nappia painamalla, kun taas kunnarihaaveet murskannut koppari polttaa suotta kipittäneen juoksijan kolmospesälle toisella klikkauksella. Lyöminen on vaikeaa - vaan ei epäreilua. Mailan ohi sujahtavaa kierrepalloa kirotessa voi manata ainoastaan itseään. Koko systeemi on suorastaan nerokas, sillä kaiken oppimiseen menee syvällisyydestä ja monipuolisuudesta huolimatta vain hetki. Syöttö- ja lyöntipeli tuntuvat olevan tasapainossa.

Siinä missä todelliset matsit voivat kestää tuntikaupalla, MLB The Show 18:n ottelut kuluttavat kelloa pelipaikasta riippuen muutamia minuutteja tai lähemmäs tunnin. Jokaisen syötön ja lyönnin urakoiva peluri joutuu varaamaan sessiota varten eväsleivät mukaan, kun taas yksittäisen pelaajan rupeama on yleensä viitisen lyöntivuoroa ja muutama ulkovuorossa kopattava pallo. Lyhennysoptio tekee etenkin uratilalle hyvää, sillä 162 ottelun runkosarja olisi muutoin melkoinen savotta.


Vaikka pelattavuus on teoksen suurin vahvuus, EA Sportsin urheiluhitit joutuvat katsomaan kateellisena myös MLB:n ottelulähetystä. Sony San Diegon kehittämässä sporttipläjäyksessä on autenttisuus kohdillaan. Yleisömäärään vaikuttaa kaikki viikonpäivästä sarjamenestykseen, minkä lisäksi osa joukkueista on saanut omia erikoisfanejakin mukaan. Vaikken lajiniilo olekaan, matseissa on fiilistä aina selostuskoppia myöten.

Pelitiloja on tarjolla moneen lähtöön. Perinteinen Franchise-moodi asettaa pelaajan taustajoukkoihin manageroimaan organisaation kultaan ja kunniaan. Asetuksia räpeltämällä voi valita käytännössä kaikki kiinnostavat osa-alueet työtehtäviinsä, joten esimerkiksi junnutoiminnan saa halutessaan tekoälyn hoivaan. Tila tarjoaa kaikki managerointimoodeille tyypilliset asiat sujuvasti paketoituna.


Selvästi kiinnostavin tila on Road To The Show, jossa astutaan lupaavan nuorukaisen pelitossuihin. Ura kirkkaissa valoissa ei urkene tuosta vaan, sillä tie ykkösliigaan vaatii parhaimmillaan muutamienkin kausien divaripuuhaa. Otteluiden välissä kuunnellaan valmentajan rutinaa, luetaan fanien someviestejä, hoidetaan omat manageriasiat kuntoon ja ennen kaikkea viihdytään treeneissä.

Tilan hauskin juju on siinä, ettei hahmostaan voi saada täydellistä pelimiestä. Erilaiset pelaajatyypit rajaavat taitokattoja sopivasti, joten järkälemäisestä kunnarikoneesta ei saa tekemälläkään rivakkaa pikajuoksijaa. Urotyöt ja sössinnät kentällä näkyvät välittömästi kehityksessä ja palautteessa. Harmillisesti systeemiin on jäänyt muutamia säröjä, sillä valmentajan pukuhuoneessa huutama solvaus ei kanna ihan stadionille asti. Olo on hitusen höveli, kun juuri ennen ottelua saadussa palautteessa kielletään kaikki pesillä ennakoinnit, mutta jostain syystä kentällä koutsi vaatiikin ”varastamaan” kakkospesän. Ota siitä nyt sitten selvää.


Kolmas merkittävä tilavaihtoehto on korttipohjainen Diamond Dynasty. Moodi tarjoaa pelaajalle tehtäviä, joita suorittamalla saa avattua uusia pelaajia tiimiinsä. Mukana on myös monia legendapelaajia, joista etenkin Babe Ruthin nimi voi sanoa suomalaisillekin jotain. Omaa jengiä voi peluuttaa verkossa muita vastaan, jolloin oman tiimin ongelmakohdat paljastuvat vikkelästi. Diamond Dynasty jäi itsellä selvästi kahden muun tilan varjoon, mutta EA:n HUT- ja FUT-moodeja fanittavien viihtyminen lienee melkoisen taattua.

Audiovisuaalinen toteutus on kerrassaan mainiota. MLB The Show 18 näyttää ja kuulostaa julmetun hyvältä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin. Yleisön mylvintä oman junnutähden ensimmäisen MLB-kunnarin yhteydessä tuntui jopa oikeasti säväyttävältä hetkeltä. Pelin jälkeen annetut lehdistökommentit voisivat kenties olla vielä vähän nykyistä monipuolisempia, mutta kaikkinensa teos saa kiitettävät paperit.

MLB The Show 18 on erinomainen urheilupeli. Noin 20 tunnin jälkeen en väitä tuntevani vielä alkuunkaan kaikkia pelin tai lajin saloja, mutta teoksen parissa viihtyy siitä huolimatta loistavasti. Monipuolinen mekaniikka, mainio Road To The Show -uratila, komea tunnelma ja erinomainen audiovisuaalinen toteutus kruunaavat paketin. Hemmetti, tämän parissahan viihtyy selvästi paremmin kuin mitä NHL:n tai futiskaksikon kanssa parissa on jaksanut moneen vuoteen. Kun lopputulos on kiitettävä lajinoviisillekin, baseballin faneille kyseessä on täydellinen paketti.

Lyhyesti: Baseballin peliversio on malliesimerkki siitä, miten urheilupeli täytyy tehdä.
Hyvää: Audiovisuaalinen toteutus, pelimekaniikat sisä- ja ulkovuorossa, road To The Show
Huonoa: Diamond Dynasty jätti kylmäksi





Jo 1900-luvun alusta ajettu Mansaaren TT-ajot -kilpailu ei herätä Suomessa kummoistakaan kiinnostusta. Maailman vanhin moottoripyörille suunnattu kilpailu on yhtä kaikki huippuraskas, perinteinen ja ennen kaikkea vaarallinen. Noin 250 prätkäilijän kohtaloksi koitunut tapahtuma onkin mitä oivallisin kokemus peliin, sillä kotisohvalla kaatuminen sattuu ainoastaan ylpeyteen.


Kylotonn Racing Gamesin luomus ottaa prätkäilyn vakavasti. Monipuoliset säätövaihtoehdot tekevät kokemuksesta mieluisan myös kevyempään menoon tykästyneelle, mutta TT Isle of Man on ennen kaikkea simulaattori. Kaksipyöräiset menopelit vaativat totuttelua pysyäkseen tiellä. Jopa arkisempien asetusten prätkää saa kammeta katuojasta tämän tästä, vaikka mutkiin jarruttaisi mielestään yltiöliberaalisti. Todellisilla simulaattoriasetuksilla ajaminen ei tuntunut enää edes järin hauskalta, sillä kulkuneuvo lähti lapasesta hämmentävän usein. Toki syynä voi olla se tosiasia, että 21-vaihteinen fillari on villein tosielämässä ajamani kaksipyöräinen.

Onneksi kattavat asetukset tarjoavat kaikille jotain. Kypärän sisästä ajaminen tuntuu lähinnä mahdottomalta, mutta erilaisia kamerakulmia ja säätimiä piisaa valinnanvaikeudeksi asti. Samoin prätkiä on tarjolla kahdessa eri luokassa. Siinä missä Supersport-vempeleet tottelevat kuskiaan kohtuudella, Superbike-prätkien hevosvoimat hirnuvat vaarallisen kovasti.


TT Isle of Man esittelee tapahtuman hienosti. Teoksen keskiössä on roimat 60 kilometriä pitkä rata, jonka kapeat tiet, läpi ajettavan kaupungin kadut sekä tiukat neulansilmämutkat herättävät kunnioitusta. Puolihuolimattomasti rotvallin ylittävä kuski on nopeasti pöpelikössä, eivätkä kiviaidatkaan anna armoa pitkäksi menneen mutkan jälkeen. Snaefellin vuoristorata on selvästi haastavin virtuaalisesti ajamani kilparata koskaan.

Harmillisesti teos kompuroi pahasti muilla osa-alueilla. Tarjolla on yksittäisten irtokisojen lisäksi uramoodi, jonka kohdalla tekijät ovat luikerrelleet aidan matalimmasta kohdasta. Pelaajan tehtävä on ajaa skaboja, napata sähköpostista lisää kisoja ja ostaa prätkiä. Minkäänlaista kehitystä, tavoitetta tai määränpäätä ei ole. Uusien kulkuneuvojen avaaminen puhuttelee vain aikansa. Nykyisenlainen systeemi olisi ehkä toiminut vielä vuosikymmen sitten, mutta nykyiset tarinavetoiset tai maailmanmestaruuteen päättyvät kilpailijat ovat nostaneet riman huomattavasti Mansaarten hurvittelua korkeammalle.


Niin ikään tekoäly on varsin lohduton suoritus. Sekuntitaistossa ei ole todellista tunnetta, sillä kilpaveljistä ei tiedä nimiä enempää. Onneksi verkkopeli auttaa asiassa, mutta harmillisesti seuraa on paikalla varsin vähäkkäästi.

Myös tekninen toteutus puuduttaa. Koska kyse on realismiin pyrkivästä teoksesta, kilvanajon aikana ei kuule kuin prätkän pärinän. Pyöräväki toki tapaa innostua moottoreista, mutta arvostelusessioissa taustahälinäksi päätyi hyvin nopeasti Spotify tai YouTuben videotarjonta.


Graafisesti pelissä on todella mainiosti vauhdin tuntua, mutta maisema on siitä huolimatta hyvin vaatimaton näky. Tekijätiimi on keskittynyt ilmeisesti niin paljon enemmän kaahailuun, ettei esimerkiksi yleisöön tai tien vieressä kasvaviin puihin ole jaksettu panostaa. Kuski sinänsä on turhan palikkamaisesta yleisasusta huolimatta hyvännäköinen, mutta katsojien pärstät ovat sanalla sanoen susirumia. Lisäksi vajavaisuus näkyy uupuvissa asioissa. Esimerkiksi taaksepäin katsomisen puuttuminen tuntuu varsin hämmentävältä. Yritä siinä sitten estää peesaajan ohittamista.

TT Isle of Man on hyvä prätkäteos realistista menoa hakeville, mutta sisällön vajavaisuus tekee teoksesta kaikesta huolimatta laiskan kokonaisuuden. Pelaaminen ei ole hauskaa eikä tavoitteellista. Jo muutaman illan perusteella kävi selväksi, että prätkävimman iskiessä palaan ennemmin MotoGP-sarjan pariin. Kaiken murheen ja ahdistuksen keskellä on kuitenkin todettava, että vaikka Mansaarien kaahailu tuntuu tällä erää puutteelliselta, pohja on hyvässä kunnossa mahdollista jatkoa varten. Tänä vuonna ei mestaruudesta taistella, mutta oppirahat on sentään maksettu uutta yritystä varten.

Lyhyesti: Mansaarten prätkäily tarjoaa enemmän vauhtia kuin tavoitteita.
Hyvää: Snaefellin rata, monipuoliset asetusvaihtoehdot
Huonoa: Kökkö ulkoasu, uratilan toteutus