Slay the Spire on kiehtova yhdistelmä keräilykorttipeliä ja rogueliteä. Kirjoitushetkellä peli on vielä Steamin Early Access -ohjelmassa, eli sitä kehitetään aktiivisesti. Tästä huolimatta kaikki keskeiset ainekset ovat jo mukana paketissa ja nyt kehittäjät lähinnä puuhaavat peliinsä lisää sisältöä.


Pelaaja valitsee käyttöönsä yhden kahdesta hahmosta – lopullisessa versiossa hahmoja on kolme – joista molemmilla on omat pelityylinsä. Sielunsa demoneille myynyt soturi luottaa teräkseen, raakaan voimaan ja demonimagiaan. Varas taas välttelee vihollisiaan sekä lamauttaa ja myrkyttää näitä. Yksilöllisiä pelityylejä korostetaan sillä, että molemmilla hahmoilla on omat pakkansa.

Kunkin ajon tähtäimessä olisi kiivetä korkean tornin huipulle. Polut johtavat kerroksesta toiseen ja pelaaja saa aina nähdä kartalta, mitä mikin reitti seuraavaksi tuo eteen: tarjolla on kauppiaita, pieniä tarinallisia kohtauksia, lepopaikkoja sekä tietenkin yllin kyllin vihollisia.
Taistelu sujuu Hearthstonen ja muiden digikorttipelien hengessä. Pelaaja vetää vuoron alussa pakasta käteensä nipun kortteja, joista kullakin on omat resurssihintansa ja efektinsä. Osa korteista tekee suoraan vahinkoa, osa antaa pelaajalle yhden kierroksen kestäviä suojia ja osa tekee jotain erikoisempaa. Korteilla voi vaikka rampauttaa vihollisia, nostaa omaa voimaansa – jolloin kortit tekevät enemmän vahinkoa – tai vaikka vaihtaa koko kätensä satunnaisiin kortteihin. Onko onni puolella?


Viholliset toimivat tämän jälkeen kukin oman tekoälynsä mukaisesti. Pelaaja näkee aina vuorollaan, mitä on tulossa: tuo varas aikoo tehdä 10 pisteen hyökkäyksen, tuo lintukultisti aikoo heittää pelaajaan rampauttavan efektin ja limapallo taas buffaa itseään. Yksityiskohtia ei aina tiedä, mutta pelaamalla oppii kunkin vihollisen temput, jolloin niihin voi paremmin varautua.

Jos selviää taisteluista hengissä, saa tililleen hieman rahaa ja uuden kortin. Kovempien vihollisten ja pomojen pieksemisestä palkitaan myös artifakteilla, joilla on jonkinlainen jatkuva ja enemmän tai vähemmän kovatasoinen efekti.


Näin se matka kohti huippua sitten etenee. Taistelu kerrallaan pelaaja muuttuu kovemmaksi yrittäessään rakentaa pakastaan jonkinlaista järkevää kokonaisuutta. Kerrosten lopussa seisovat pomohirviöt ottavat varmasti luulot pois ja useimmiten myös hengen. Sen jälkeen ynnätään yhteen pisteet ja jos niitä karttui plakkariin tarpeeksi, avataan myöhempiä ajoja varten uusia kortteja ja esineitä.

Slay the Spire on erinomaisen toimiva, hyvin suunniteltu ja addiktiivinen peli. Ei kannata antaa Early Access -statuksen hämätä, sillä pelistä irtoaa jo nyt pelattavaa tuntikausiksi. Kehitystiimi päivittää peliä säännöllisesti tasapainotellen kortteja ja lisäillen peliin uusia. Jos keräilykorttipelit tai roguelite kiinnostaa tippaakaan, Slay the Spire kannattaa hankkia. Hillittömän hyvä peli!





Roguelite-kierroksemme jatkuu hieman perinteisemmällä näkemyksellä. Tangledeep on taas uusi lisä Steamin jo ennestään suurikokoiseen ”helposti lähestyttävät ja kivan näköiset rogueliket” -valikoimaan. Tällä kertaa erottavana tekijänä on, että peliin on lainattu vaikutteita ja ideoita 16-bittisistä Super Nintendo -peleistä.


Pelaaja on seikkailija, joka sukeltaa Tangledeepin ikiaikaiseen metsään etsimään onneaan. Pelin alussa vaitaan hahmolleen ammatti, joka ei kuitenkaan ole lopullinen. Final Fantasy Tacticsin tyyliin kuolleilta hirviöiltä kerätään ammattikohtaisia kokemuspisteitä, joilla sitten ostellaan uusia kykyjä ja bonuksia. Kun mitta tulee täyteen ja haluaisi kokeilla jotain uutta, voi käydä tukikohdassa vaihtamassa hahmoluokkaansa. Tällöin saa pitää oppimansa kyvyt ja lähteä näin kehittymään monipuolisena hybridinä.

Tangledeep on pelattavuudeltaan perinteinen roguelike: pelaaja ja hirviöt liikkuvat vuoropohjaisesti luolaston ruuduilla ja tekemisiään ehtii aina miettiä rauhassa. Erilaisia aseita, varusteita ja esineitä on mukavasti joten lootin puutteeseen ei todellakaan tule kuolemaan. Luolastossa on myös paljon yllätyksiä, kuten vaikka erikoiskerros, joka on vain jonkun porkkanamaa. Kyltti pellon vieressä kehoittaa ottamaan vain yhden porkkanan, mutta mahtaako sillä olla seurauksia, jos ottaa useamman?


Ajojen välissä pääsee myös rakentelemaan tukikohdassaan sijaitsevaa puutarhaa ja hirviöfarmia, joiden avulla voi hankkia itselleen pitkäaikaisempia buffeja ja apulaisia. Tangledeep ei ole mikään roguelikejen vallankumous, mutta se on laadukas ja toimiva peli, joka on kiedottu hemaisevan kauniiseen ulkoasuun ja toimivaan soundtrackiin. Miinuspisteitä irtoaa hieman kankeasta käyttöliittymästä, sillä peli toimii noin 95% näppäimistöllä, mutta pieniin asioihin, kuten väli-ilmansuuntiin toimimisessa ja valikoiden käyttämisessä, on pakko kurotella hiirtä. Mutta ei se peliä pilaa!





”Miten mahtaisi maistua suomalainen, Kalevala-aiheinen bullethell-räiskintä”, kyseli Manu minulta. Outojen pelien ystävänä olin tietenkin valmis tarttumaan haasteeseen, mutta en todellakaan ollut valmis siihen, mitä Terra Feminarum lopulta tarjoilee.


Kotimaisen tiimin kehittämä peli uskaltaa kysyä monen mielessä varmasti olleen kysymyksen, ”mitä jos Kalevala, mutta tissianimena?” Kolme sisarusta lähtee niukoissa asusteissaan kohti Pohjolan perukoita selvittämään, mitä outoa tähtitaivaalle on tapahtunut. Edessä on kuusi maailmaa – tai seitsemän, jos on ihan hiton hyvä – tiukkaa bullethell-toimintaa.

Itse pelattavuudessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Terra Feminarum ei nouse genren kärkeen, mutta hoitaa lestinsä asiallisesti. Kaikilla kolmella hahmolla on omat ammuskuvionsa, joten hahmon valinnalla on todellakin väliä. Kuolleet viholliset pudottavat manaa, jota keräämällä täytetään erikoishyökkäyspalkkia ja ladataan lyhytkestoisia kilpiä. Viholliset täyttävät ruudun tasaiseen tahtiin kamalilla luotimäärillä, joista pitäisi sitten yrittää luovia läpi kuolematta.


Nostan hattua siitä, että pomojen ammuskuviot henkivät kivasti persoonallisuutta ja tyyliä. Esimerkiksi vihainen saunan henki – pelaaja rikkoo kaikkein pyhintä saunan sääntöä ja saapuu paikalle kun ei ole hänen oma saunavuoronsa!!! – tekee vihtojen ja kiukaan kiville sihahtavien vesikauhallisten muotoisia hyökkäyskuvioita. Pelaajan liitäessä Tuonelan virran yläpuolella ohi menevät luotikuviot virtaavat aaltoilevassa kuviossa, ikään kuin joen muotoa itsekin mukaillen.

Vaikeustaso on säädetty kohdalleen. Tarjolla on kolme vaikeustasoa, joista matalin – normaali – oli ihan sopiva tällaiselle satunnaisräiskijälle. Pääsin eteenpäin tasaista vauhtia mutta silti tiheään kuollen. Kun kentät on kertaalleen läpäisty, voi yrittää täyttää kenttäkohtaisia haasteita, joiden läpäisy on myös ainoa keino avata se pelin viimeinen, salainen kenttä.


Kaikki tämä olisi ihan OK ja jees, mutta jostain käsittämättömästä syystä peli on todellakin kiedottu jäätävään DeviantArt-henkiseen tissianime-ulkoasuun. Hahmojen asusteet ovat hyvin niukkoja ja tuntuvat erilaisten fetissien täyttämiseen suunnitelluilta. Minua koko juttu lähinnä nauratti. Kun vastaan tulee esimerkiksi meren jumalatar Näkki, jonka spritessä pikkuhousut vilkkuvat jatkuvasti ja räikeästi, mitä hittoa siinä pitäisi muka tehdä paitsi nauraa?

En ihan rehellisesti sanoen ymmärrä koko ratkaisua. Netti on ilmaista animetisseilyä täynnä, eikä erikoinen ratkaisu lisää peliin mitään. Päin vastoin. Mutta ehkä tällaisellekin on oma kohderyhmänsä? Itse taidan pitäytyä Sine Morassa ja Ikarugassa.