Little Witch Academia on japanilainen anime, joka rakentaa näppärästi lännessäkin Harry Potterien ja muiden taikakoulujuttujen luoman hypen päälle. Ja vaikka sarja onkin animerintamalla lähinnä pikkuhitti, niin kohtapuoliin myös pelaajat pääsevät Bandai Namcon kyydittämälle pikkunoitailuretkelle.



Little Witch Academia sai alkunsa 2013 julkaistuna lyhytelokuvana, jonka Yon Yoshinari ja Masahiko Otsuka tekivät animaattorikoulutuksessa saamansa apurahan turvin. Japanissa elokuvaa esitettiin jopa teattereissa, ja tekstityksillä varustettu Youtube-versio keräsi niin paljon huomiota, että siitä tehtiin myös Blu-ray. Jatkoa saatiin toisen elokuvan, kahden anime-sarjan ja mangan verran.

Sisällöltään ja tarinaltaan Little Witch on tosin aika perusanimea. Kohellusta, suuria silmiä ja pöhköilyä. Ensimmäinen lyhytelokuva tuntuu tiiviin tarinansa ansiosta hauskimmalta, ja tarjosihan se jopa yhdet makoisat röhönaurutkin. Tv-sarjassa asiat tuntuvat venytetymmältä, mutta katsoo sitäkin mielikseen, etenkin kun sarja on yleiseltä tunnelmaltaan mukavan kevyt ja ennen kaikkea positiivinen. Taustalla ei leiju iki-ikuisia kirouksia, vaan noitaoppilaat koheltavat ja kohkaavat enemmän kuin Tylypahkassa ikinä yhteensä.

Tosin onhan noitakoulut ja magiaopistot jo nähty kerran jos toisenkin, ja tarinoiden koulu/teinisarjamaiset käänteet ovat usein täydellisen ennalta-arvattavia. Vaikka sekaan mahtuu riemastuttaviakin yllätyksiä ja Japani-outoutta, mutta hyvikset, pahikset, suositut ja oudot tytöt, koulukiusaajat ja kiltit rehtorit ovat niin genrejensä peruskauraa kuin mikään ikinä. Silti, kiva sarja kivoilla hahmoilla.

Peli itsessään on jopa yllättävän iso tuotanto, ja Bandai Namcon A-tiimin suunnittelijat ja kehittäjät mietiskelivät huolella animen luojien kanssa siitä, millaisen pelin pitäisi olla. Ideariihelöinnin tuloksena syntyi noitailu, jossa on kaksi hyvin erilaista puolta.





Jos isot silmät ja koulu-uniformut lämmittävät, niin varmasti myös Little Witch - se kun tavoittaa pelinä oivallisesti esikuvansa hengen ja tyylin. Piirroselokuvamaisella tyylillä rakennetut hahmot, ympäristöt ja seikkailukohellukset miellyttävät silmää, ja sarjojen hahmot ovat selvästi tunnistettavissa yliampuvine maneereineen ja eleineen. Animen katsominen ei kuitenkaan ole tarpeellista pelistä nauttiakseen, sillä hahmot ja tapahtumat avautuvat ilmankin. Tarkkasilmäiset fanit toki bongaavat pelistä enemmän tuttuja juttuja ja viittauksia.

Tuottaja Yosuke Futami kertoo, että pelin kehittäminen aloitettiin itse asiassa hyvin varhaisessa vaiheessa. Bandai Namcolla bongattiin uusi, lupaava IP, ja todettiin se erittäin kehityskelpoiseksi. Kahden piirroselokuvan jälkeen firma lisensoi pelioikeudet, ja aloitti videopelin työstämisen samaan aikaan, kun elokuvien luojat työstivät tv-sarjaa.



"Teimme peliä rinta rinnan tv-sarjan kanssa, ja keskustelimme koko ajan ristiin pelin mekaniikoista ja grafiikasta, siitä millaisia sen eri osa-alueiden pitäisi olla ja miltä pelin pitäisi ylipäätään näyttää. Se oli välillä hyvin haastavaa, mutta myös mukavaa", Futami ynnää.

Keskustelujen myötä peliin päätettiin luoda kaksi aivan erilaista osiota. Päätarina kulkee perinteisessä sivusta kuvatussa seikkailussa, jossa pelaaja kavereineen touhuaa noitakoulussa tutustuen muihin ihmisiin ja ratkoen siinä sivussa niin omia kuin muidenkin ongelmia. Hahmoja ohjataan ruudulla padilla ja toimintanapeilla reagoidaan ihmisiin ja asioihin. Toinen puolikas on rempseää toimintaa, jossa pikkunoidat rymyävät 2D-tasoloikkaräiskinnän hengessä kummallisissa paikoissa ja maailmoissa piiskaten vastaantulevia hirmulaumoja loitsuillaan.

"Peli oli alusta lähtien ennen kaikkea koulussa tapahtuva seikkailupeli, mutta pelaajathan haluavat sen lisäksi muutakin, kuten taisteluja ja keräiltävää tavaraa. Niinpä seikkailun kaveriksi tehtiin hack'n'slash-osuus, jonka kautta eri hahmojen persoonaa voidaan avata uusilla tavoilla."

Bandai Namcon lehdistötapahtumassa tämä kaksijakoisuus ilmeni muun muassa siitä, että osa lehdistön kokeilijoista pelasi vain seikkailuosuutta, osa taasen muumioitui toimintaosioon. Kummatkaan eivät huomanneet, että testattavaa on enemmänkin. Siinäpä allekirjoittanut pääsi kerrankin loistamaan, kun valistin kollegoita, että he olivat nähneet vain puolikkaan peliä.



Samalla peli on ennen kaikkea komedia. Ei ihan sellainen komedia, mitä me länkkärit olemme Monkey Islandeissa tai Kummeleissa tottuneet, vaan hyvin japanilainen komedia.

"Sen huumorintaju tosiaan aika japanilaista. Tämä johtuu muun maussa siitä, että yhteistyömme animaatiostudio Triggerin kanssa auttoi tavoittamaan elokuvien ja tv-sarjan komediallisuuden", Futami kertoo.

"Muutenkin protagonistit ovat aika hupsuja. He puhuvat paljon hassuja, joten pelissä on paljon tilaa edestakaiselle vitsailulle ja hahmojen väliselle kemialle."

Kieltämättä. Vaikka peli muuten viehättääkin miljööllään ja tulkinnallaan, niin joillekin japanikimittäminen ja yliampuva tulkinta voivat olla liikaa. Toisaalta, ne kuitenkin kuuluvat ja sopivat genreen. Ja kannattaa muistaa, että komediastahan tässä on kyse. Japanilaisesta komediasta, joka voi parhaimmillaan osua hyvin myös länsimaiseen nauruhermoon.




Little Witchin seikkailupuoli on tärkeämpi osa peliä, sillä sen kautta kerrotaan varsinaista tarinaa ja löydetään sivujuonet, joiden kautta avautuu uusia tehtäviä suoritettavaksi. Tyttöjen noitakoulu on suuri ja värikäs paikka, jossa on sisällä pitkiä käytäviä, suuria saleja ja upeita puutarhoja. Ulos astuttaessa ympärille avautuu koulun ympäristö, jossa on lisää paikkoja tutkittavaksi. Osa huoneista ja paikoista on tietenkin lukittuja, ja niihin pääsee vasta tarinan edetessä tai pelaajan keksiessä oikeat kikat. Millä keinoin päästäisiin vaikkapa valtavan peikkovartijan ohi? Kenties sienitaikuutta harrastava kaveri osaisi tehdä sopivan nukutuspommin? Isoja ja pieniä tarinoita, henkilöiden välisiä suhteita, komiikkaa, juoruja ja muuta piisaa, joten jos päätarinaa ei halua porskuttaa vauhdikkaasti, niin aikaansa voi kuluttaa pikkunoitien koulun arkisemmankin aherruksen parissa.

Välillä hahmot suuntaavat koulusta löytyvällä laitteella mitä oudoimpiin paikkoihin, jotka ovat täynnä haasteita ja taioilla nitistettäviä vihollisia. Joskus näistä paikoista täytyy hakea tehtävien muodossa esineitä ja apuja seikkailupuolen ongelmiin, mutta niissä voi myös käydä grindaamassa kokemusta ja esineitä. Koska keräileminenhän nyt vain on kivaa.

Taisteleminen itsessään sujuu näpsäkästi muutaman erilaisen perushyökkäyksen ja -puolustuksen voimin, minkä lisäksi hahmoilla on myös voimakkaampia taistelutaikoja. Nämä tietenkin tehoavat eri ötököihin eri tavoin, ja vaativat käytön jälkeen cooldownin odottelua.



Taistelut ovat tavallaan jopa riemastuttavaa kaaosta, sillä hahmojen persoonallisuus ja tavat nostetaan mainiosti etualalle. Ei niin, etteivätkö he loistaisi myös seikkailupuolella ja välivideoissa, mutta eri tavoin. Pelaaja voi valita taisteluretkilleen haluamansa hahmot laajahkosta valikoimasta, joten yhdenkin hahmon vaihtaminen muuttaa kahinan fiilistä selvästi, sillä hahmot huutelevat ja kommentoivat eri tavoin ja käyttävät eri taikoja.

Ja naurattihan se muutenkin, kun yksikin pikkunoita näyttää koko ajan siltä, ettei mikään kiinnosta sitten pätkääkään ja "olen mukana vain, koska ei sinusta pääse millään eroon." Toinen mussuttaa sipsejä, kolmas on jatkuvasti aivan epävarma itsestään ja pärjäämisestään - mutta mäiskii silti taistelutaikoja kuin vanhakin tekijä. Pahin besserwisseri vain tallustaa itsevarmasti eteenpäin, koska koko universumi pyörii hänen ympärillään. Eihän jokin pikkudemoni missään tunnu. Ja koko ajan puhutaan, lörpötellään ja huudellaan, samalla kun hirviöt ja muut taustaäänet mökäävät päälle. Äänimaailma onkin lähes kakofoniaa, mutta kaikessa kaaoksessaan ihmeen lystiä ja toimivaa sellaista. Tunnustan hymyilleeni.

Taisteluissa on muuten mukana myös ripaus seikkailua ja tutkimusmatkailua, sillä kahakoinnin lisäksi pelaajan on kuljettava eteenpäin, bongattava kartasta uudet huoneet, ovet ja käytävät, sekä mahdollisesti etsittävä eri paikoista tiettyjä esineitä. Tietenkin erilaisia ansoja väistellen, mahdollisesti vielä loppubossikin vaatii nujertamista.





Voinee sanoa, että Little Witch ei ihan hirveästi rajoja riko, vaan sillä sarjan ja elokuvien tapaan myös peli on rakennettu pääosin tutuista ja turvallisista aineksista. Mutta toimivista sellaisista. Pikkunoitien seikkailujen huumori, kouludraama, juonittelu ja melske viehättää, mistä tietysti kiitos myös persoonallisille, hassuillekin hahmoille.

"Halusimme tietenkin ottaa kaiken irti hyvin ekspressiivisistä hahmoista. Heidät täytyi luoda eläviksi, itsensä näköisiksi", Futami ynnää. Ja hyvin siinä on onnistuttu.

Siinä samalla peli on luotu sellaisella tyylillä ja asenteella, ettei edes animemaisuus tunkenut liikaa päälle. Alkukummastelun jään rikottuaan peli polttelemaan jopa allekirjoittaneen kaltaisen "ei animea, kiitos" -jäärän päähän. Kun pelisessioiden ja Little Witch -keskustelujen jälkeen bongasin, että sarja ja elokuvat löytyvät Netflixistäkin, niin niitäkin oli pakko katsoa, ihan vain tieteellisen tutkimuksen takia. Ymmärrätte varmaan.



Sekä pelin että animen tutkailun jälkeen onkin ilo todeta, että animen ystävät löytävät pelistä tutut teemat ja hengen, mutta vielä mukavampaa oli havaita, että peli toimii sellaisenaankin. Se on hauska ja hitusen erilainen tulkinta niin teinisarjoihin kuin taikuri- ja noitaoppilaitoksiin, kliseistään huolimatta. Mutta ei anneta niiden häiritä, vaan pukeudutaan kaikki yhdessä koulumekkoon ja noidanhattuun, tartutaan taikasauvaan ja matkustetaan Luna Novaan noitahommia opettelemaan.

Little Witch Academia oli itse asiassa niin kiva peli, että se ilahdutti enemmän kuin vaikkapa jokin SoulCalibur 6. Caliburista tietää täsmälleen mitä saa, Little Witch sen sijaan yllätti, ilahdutti ja hymyilytti.

Little Witch Academia: Chamber of Time ilmestyy 20.2.2018 PlayStation 4:lle ja 16.3. PC:lle. Pelin tekee A+ Games ja julkaisee Bandai Namco.