Vuonna 2004 Game Boy Advancelle ilmestynyt Mario & Luigi: Superstar Saga oli ensimmäinen veljesten yhteinen roolipeli-elämys. Uudelleen lämmitetty ja graafisesti paranneltu julkaisu 3DS-konsolille tuo pelin nykypäivään ilman pelkoa omia aikojaan tyhjenevistä pelikasetin pattereista.



Tällä kertaa tapahtumat eivät pyörähdä käyntiin prinsessan ryöstöllä, vaan Sienivaltakuntaan iskee naapurivaltion häjy noita Cackletta ja hänen kätyrinsä Fawful. Nämä ilkimystykset esiintyvät naapurivaltion, Beanbean-valtakunnan, lähettiläinä ja varastavat prinsessa Peachin äänen. Tällä kertaa myös Bowser tarjoaa apunsa prinsessan äänen pelastamiseksi ja näin matka kohti Beanbean-valtakuntaa alkaa.

Pelin tapahtumat sijoittuvat pitkälti naapurivaltioon ja täten tuttuja ympäristöjä nähdään vain harvakseltaan. Tästä luonnollisena seurauksena kohdattavat otukset ovat vieraampia ilmestyksiä kuin tavanomaisesti, vaikka kyllä pelin aikana törmätään myös niin Koopaan kuin Goombaan. Paikalliset olennot ovat vihreitä ja papumaisia Beanish-otuksia, joita hallitsee Queen Bean ja hänen poikansa Prince Peasley. Heidän apuunsa myös putkiveikot luottavat jahdatessaan Cacklettaa.



Omalla kohdallani Marion ja Luigin seikkailu on ensimmäinen pelaamani Mario-roolipeli. Olen positiivisesti yllättynyt Superstar Sagan sujuvasta pelimekaniikasta. Pelaaja ohjaa molempia veljeksiä yhtaikaisesti niin ympäristössä liikuttaessa kuin taistelun tiimellyksessä. Pelissä eteneminen tapahtuu viiksiveikkoja ohjaillen ja heidän yhteisiä kykyjä hyödyntäen. Mario voi esimerkiksi lyödä rakkaudella veljensä maan sisään, jolloin Luigi voi liikkua esteiden ali. Taas puolestaan Marion hörpättyä vettä, voi Luigi loikata veljensä päälle ja saada näin aikaan vesisuihkun Marion suusta. Kahden hahmon hallinta on tehty helpoksi jakamalla heidän kontrollinsa yksinkertaisesti eri napeille. Mario tottelee A-namiskaa, kun taas Luigi joutuu tyytymään B-luokkaan.

Kamppailut ovat sekoitus reaaliaikaista toimintaa ja vuoropohjaista taistelua. Käytettävät iskut ja esineet valitaan JRPG hengessä valikoista, mutta toteutus vaatii pelaajalta oikeaan aikaan paineltuja namiskoja. Tästä johtuen kamppailun tiimellyksessä pitää pelaajan olla kärryillä kummalla veljellä hän on milloinkin hyökkäämässä. Viiksiveikot osaavat lisäksi yhteisiä Bros. Attack -liikkeitä, jolloin pelaaja saa painella hiukan monimutkaisempia näppäin-comboja. Puollustaessa voi vastustajan iskuja myös väistellä hyvin ajoitetuilla painalluksilla.



Bowser´s Minions on kokonaisuuteen kuuluva minipelimäinen osuus, jossa seurataan Bowserin kätyreiden edesottamuksia tapahtumien taustalla. Lisurin keveydestä huolimatta on hienoa, että uudelleen lämmitetyn peruspelin rinnalle on tuotu myös uutta sisältöä. Ja kukapa ei haluaisi pelata Bowserin joukkojen puolella.

Jos joku kysyisi minulta mikä olisi hyvä ensimmäinen ja kevyt roolipeli, voisin hyvinkin suositella Mario & Luigi Superstar Sagaa. Sen mekaniikka yhdistelee toiminnallisuutta ja perinteisempää hidastempoista vuoropohjaisuutta erinomaisella tavalla. Taitoon (tai ajoitukseen) perustuva taistelu myös vähentää sitä levujen pakonomaista hamstraamista, mikä edelleen keventää kokemusta. Lisäksi pelin huumori toimii hyvin ja varsinkin Luigi saa kokea virnistelystä oman osansa. On hienoa miten koko pelin maailma tuntee punanuttuisen viiksivallun, mutta kuka on tämä vihreä Marjo?



Lyhyesti: Mario & Luigi Superstar Saga + Bowser's Minions on erinomaisella tavalla uudelleen lämmitetty 3DS-käsikonsolille. Pelin huumori ja mekaniikka yksinkertaisesti toimivat edelleen.

Hyvää

• Luigin piikittely (siis toimiva huumori)
  
• Hauska pelimekaniikka
  
• Bowser´s Minions hyvä lisä peruspeliin
  
• Toimii porttina väkevämpiin aineisiin
  

Huonoa

• Ei tue 3D-toimintoa
  
• Ihan pieni lisäsyvyys ei olisi haitaksi
  
• Alkuperäisen pelin pikseligrafiikassa oli oma vetovoimansa (korostan että kyse on mielipiteestä)
  

Layton's Mystery Journey: Katrielle and the Millionaires' Conspiracy jatkaa professori Laytonin pulmapelien kaanonia, mutta ilman itse professoria. Tällä kertaa tarinan keskipisteessä onkin Hershel Laytonin tytär Katrielle, jonka veitsenterävät aivonystyrät ratkaisevat pulman kuin pulman.



Ensimmäisenä virallisena työpäivänään uudessa etsivätoimistossa Kat törmää puhuvaan Serl-koiraan. Serl ei itsekään muista syytä sille miksi hän osaa puhua tai oikeastaan hän ei muista ylipäätään mitään. Serl palkkaa Katriellen selvittämään omaa menneisyyttään, mutta koska hänellä ei ole varsinaisesti mitään muuta paikkaa minne mennä, hän päätyy auttamaan Katia. Yhdessä he, ja Katriellen uskollinen avustaja Ernest Greeves, jatkavat professorin perintöä erilaisia mysteereitä selvittäen.

Tapahtumat sijoittuvat Lontooseen ja kaupunki on kuvattu kauniilla, lähes Studio Ghibli -henkisellä tavalla. Varsinkin välianimaatiot luovat hienot puitteet pelin tunnelmalle. Sarjakuvamainen ilme on värikäs ja Lontoon asukkaat ovat karikatyyrimäisen hauskasti toteutettuja. Henkilöt puolestaan ovat pidettäviä ja varsinkin Katriellen joukon sisäistä keskustelua on viihdyttävää seurata.



Pelin tarina on jaettu yhden yhtenäisen mysteerin sijaan kahteentoista osioon, joista jokaisessa Katrielle kumppaneineen syventyy tarkastelemaan eri tapausta. Mitään vallan vakavia aiheita ei Kat päädy ratkomaan, vaan yleensä tehtävät ovat varsin viattomia sisällöltään. Mysteerien ratkaisut ovat puolestaan usein varsin kaukaa haettuja ja Katriellen muodostamat päättelyketjut ovat myös melko hataria.

Mysteerien selvittäminen hoidetaan suoriutumalla erilaisista aivopähkinöistä. Jotta vastaan tullut tapaus saadaan ratkaistua, on pelaajan tutkittava ympäristöä, kuulusteltava sivullisia ja selvitettävä tietty määrä erilaisia pähkäilyä vaativia minipelejä. Harmillisesti aivojumpat eivät aina suoranaisesti liity tarinaan ja niissä on ajoittain päälleliimattu tuntu. Esimerkiksi Phoenix Wrightin -seikkailuihin verraten Katriellen pähkäilyt ovat vain näennäisesti liitoksissa todelliseen mysteeriin. Teknikon kuulusteluun liittyvä aivopähkinä koskee putkien liittämistä niin että vesi kulkee ruudun yläpäästä alas, mutta miten tämä liittyy Big Benin kadonneeseen viisariin? Aivoitukset itsessään ovat pääosin hauskoja suoritettavia, mutta harmillisesti osasta jää paha saivartelun maku suuhun ja pahimmillaan tehtävät voivat olla jopa raivostuttavan näsäviisaita. Onneksi pelissä on käytettävissä apuna vihjekolikoita, joiden avulla voi saada pieniä tipsejä minipelien ratkaisemiseksi.

Mystery Journey -pelistä on myös mainittava se, että aina kun pelin tallennusta jatkaa niin tarinan viimeaikaiset tapahtumat tiivistetään näppärästi muutamalla kuvalla ja lauseella. Näin pelin pariin palaaminen pidemmänkin tauon jälkeen luontuu sujuvasti. Kahteentoista osaan jaettu tarina tukee pelin luonnetta helposti pelattavana teoksena. Yhden näytöksen saa pelattua noin tunteroisessa pois ja jos tekeminen jää kesken peli kohteliaasti muistuttaa missä mennään. Kuitenkin teoksen jako osioihin vie harmillisesti pontta tarinalta ja syy sirpaleisuuteen löytyy varmastikkin siinä, että peli on käännetty myös mobiili-alustoille.



Lyhyesti: Layton's Mystery Journey: Katrielle and the Millionaires' Conspiracy on jännittävä ja aivojumppaa vaativa seikkailu halki Lontoon. Tunnelmallista toteutusta häiritsee ajoittain näsäviisaat aivopähkinät ja kaukaa haetut mysteerien ratkaisut.

Hyvää

• Peli on tunnelmallinen ja kaunis
  
• Loistava animaatiotyö välivideoissa
  
• Muistuttaa kohteliaasti mihin edellisellä kerralla jäätiin
  

Huonoa

• Epäloogiset ratkaisut mysteereihin
  
• Keskinkertainen ääninäyttely
  
• Tarinan jako osiin vie kokonaisuudelta pontta
  
• Päälleliimatut ja ajoittain saivartelevat aivopähkinät turhauttavat