Kauan, hyvin kauan sitten oli peliyhtiö nimeltään Atari. Hetken aikaa se oli maailman arvokkain yhtiö. Niitä kunnian päiviä muistellaan aina silloin tällöin retropelikokoelmien ja -konsolien muodossa, ja Atari 2600 -konsolin 40-vuotispäivän kunniaksi luotu Atari Flashback 8 Gold -konsoli muistuttaa vahvasti, mistä pelaamisessa oli tuolloin kyse.

Atarin muinaisia Atari 2600 -konsolille julkaistuja konsolipelejä ja kolikkopelejä on kierrätetty vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen kaikin mahdollisin tavoin. Uusille konsoleille julkaistut kokoelmat ovat olleet välillä jopa ihan siedettäviä, sillä edullinen digilataus on aika harmiton tapa nauttia retrosta. Parhaimmillaan niissä on ollut mukana myös teknisesti ja visuaalisesti reilusti parempia kolikkopelejä, jotka eivät ole heti mössöyttäneet aivoja.





Atari on ollut siis paljon muutakin kuin satunnainen grafiikka Blade Runner 2049 -elokuvan talon seinässä. Yhtiön logoa vilkahtelee nykyäänkin muodikkaiden teinien ja muoti-ikonien asusteissa, mutta sekin on vain seuraus, ei syy. Syy löytyy parhaimmin sieltä 1970-luvun lopulta ja 1980-luvun alusta, kun Atarin videopelit olivat kuuminta ikinä missään. Atari 2600 -konsolikin oli nykysilmin nähdystä vaatimattomuudestaan upeaa viihdettä, jota myytiin maailmalla miljoonittain ja Suomessakin luultavasti jokunen kymmentuhat. Hetken aikaa Atari oli maailman arvokkain yksittäinen yhtiö, mutta sitten se kaatui, hiipui ja muuntui. Vanha perusfirma pilkottiin osiksi, joiden jälkeläiset ovat eläneet puoli-elämää vuosikymmeniä. Eikä ole edes montaa vuotta siitä, kun erilaisia Atari-yhtiön nimeä kantavia firmoja oli kaksi tai kolmekin yhtaikaa. Eihän niillä millään ole mitään tekemistä esikuviensa kanssa, mutta yhtiön nimeä ja tuotemerkkejä on diilattu kauppojen ja konkurssien myötä monet kerrat.

Nykyään tunnetuin Atari on surkeita pelejä julkaiseva peliyhtiö, jonka merkittävimmät saavutukset ovat olleet muutaman tykätyn pelibrändin pilaaminen kaameilla jatko-osilla.



Mutta se ikivanha, alkuperäinen Atari. Sitä voi jollain tapaa rakastaa ja arvostaa, mutta sen pelejä on jo jokseenkin tuskallista pelata. Vuoden 1977 kotikonsolitekniikalla ei kovin kummoisia pelejä tehty, ja vaikka niiden ideoita ja koodihakkereiden ratkaisuja onkin pakko kunnioittaa hattu kädessä, niin eivät ne nykysilmin katsottuina paljoa paremmiksi muutu.

ATGamesille tilaisuus oli kuitenkin vastustamaton. Firma on tehnyt etenkin Atarin ja Segan vanhoista pelikonsoleista lukemattomia tv-peliversioita ja retrokonsoleita, jopa käsikonsoleita. Mikseipä siis tehtäisi Atari 2600:n kunniaksi oikein kunnon juhlapainosta, etenkin kun Nintendon NES- ja SNES Mini -pikkukonsolit ovat nekin olleet uskomattoman suosittuja.

Brändeissä on kuitenkin eronsa. Jotenkin Nintendon kasibittinen nessi on vähän eri asia kuin Atari 2600. Jos sen sanoisi vaikka näin: NESin grafiikka- ja äänikyvyt olivat jo sen verran hyvät, että sen pikseleitä jaksaa katsoa tänäänkin. Atari 2600 on niin karu vehje, että sen peleissä pelaajan oma mielikuvitus joutuu täyttämään turhankin paljon megapikselien ja karupiipitysten väliin mahtuvia rotkoja.





Retrokonsolina Flashback 8 Gold on tosin pätevä vehje. Nykyaikainen HDMI-liitäntä on jo astetta kivempi kuin vanhempien Flashbackien komposiitti. Piuha kiinni, virtalähde seinään ja pelit pyöriköön, kunhan vielä löydät pikkuparistoja ja ruuvimeisselin, jotta langattomat tikut saadaan pelittämään. Konsolin mukana tulee näet kaksi langatonta Atari 2600:n kaamean tikun jäljitelmää, jotka ovat suurin piirtein yhtä hirveitä kuin esikuvansakin. Mielikuvien mukaan aito tikku tosin oli ehkä vähän jämptimpi. Tikut ovat langattomia ja vaativat kaksi AAA-paristoa/akkua.



Joissakin peleissä tuntuu vähän siltä, että ohjainten reagoinnissa on pikkuinen viive, mutta keskimäärin tämä ei paljoa haittaa. Nämä pelit eivät ole vielä myöhempien aikojen pikkupikselintarkkoja tasoloikkia ja räiskintöjä. Ja jos ohjainviive häiritsee, niin konsoliin saa kiinni myös vanhat, aidot joystickit, siis sellaiset tavalliset 9-pinnistä Atari-liitäntää käyttävät tikut. Näitä ovat muun muassa kaikki Commodore 64:llä, Amigalla ja Atari ST:llä käytetyt joystickit. Suurin tuntuman puute iskee paddle-ohjaimia käyttävissä peleissä, joissa tikkuohjaus on yksinkertaisesti aivan liian jähmeä ja epätarkka. Flashback 8:n toisessa versiossa tuleekin mukana paddlet, jotka olivat tuohon maailmanaikaan varsin yleinen peliohjain.





Näpsäkästi toisessa ohjaimessa on valmiiksi reset, select, start ja replay-napit, joilla konsolin komentaminen onnistuu myös matkan päästä. Resetillä pääsee mistä pelistä tahansa takaisin alkuvalikkoon, ja pelitilat/vaikeustasotkin voidaan säätää matkan päästä. Mutta yksi juttu on vähän tyhmä. Nimittäin kun käytetään oikeaa piuhallista joystickiä, niin konsolissapa ei ole ollenkaan reset-nappia. Joko siis resetoit konsolin pelivalikkoon virtanapista, taikka harot resetin langattomasta tikusta. Pikkuhöpsöys, mutta höpsöys silti, että jätetään yksi tärkeä toiminto pois laitteesta. Replayllä voi myös kelata peliä vähän taaksepäin ja pelitilanteen tallennus/latauskin onnistuu.

Mutta ne pelit? Ottiarallaa. Kauniisti sanottuna ajan hammas kyllä näkyy pahemman kerran. Nuoremman sukupolven pelaajille nämä ovat jokseenkin kauhistus - jopa NES-nuoret saattavat järkkyä. Näin Atari 2600:n aikoinaan poikasena kokeneellekin retrotunnelmat ovat vähissä. Parasta peleissä ovat kansikuvat ja toiseksi parasta se, kun pakenee reset-napin kautta alkuvalikkoon.



Tietyssä mielessä on hirveän söpöä astella ajassa taaksepäin aikakauteen, kun pelin nimi saattoi olla äärimmäisen yksinkertainen ja kuvaava. Miniature Golf. Maze Craze. Adventure. Air-Sea Battle. Bowling. Combat. Decathlon. Flag Capture. Football. Golf. Frostbite. Frogger. Stampede. Mutta ei näitä voi maalailla ruusuistenkaan lasien läpi yhtään sen kauniimmiksi. Pelit näyttävät kamalilta, kuulostavat hirveiltä ja ovat useimmiten yhden, enintään kahden kikan varassa. Ne on yleensä koettu minuutissa. Mutta pitää myös muistaa tekniikan rajoitukset ja miten isoja nämä pelit ovatkaan. 128 tavun RAM-muistiin ja keskimäärin kahdesta neljään kilotavun kokoisille moduleille ei ihmeitä mahtunut. Pelien piti olla pieniä, tiiviitä ja julmetun taidokkaasti koodattuja. Tämänkin jutun tekstin pituus on jo noin kahden ison Atari 2600 -pelin mitta. Kauneus ja hirveys on siten suhteellista.

Ja onhan siellä myös oikeasti merkittäviä teoksia, jotka ovat vaikuttaneet pelaamisen historiaan. Pelejä, joiden nimellä on yhä painoarvoa. Eri asia on se, miten niitä sietää enää. Jos Pitfall aiheutti muinoin joystickin lentelyä seinään, niin ihan samaan turhautumisen raivoon ei päästä enää. Silloin pelejä ei yleensä ollut montaa, nyt niitä on Flashback 8:ssa 120. Ei ole mikään pakko hakata päätään megapikseliseinään, vaan sen kun vain vaihtaa peliä kun ottaa päähän.





Ja silti, kyllä ainakin Pitfallin tasoloikkaseikkailusta ja Indiana Jones -fiiliksestä jaksaa nauttia yhä. Ainakin hetken. Oink! puolestaan yllättää iso paha susi -asenteellaan ja Combatit ovat yhä kivoja kaksinpelejä. Joidenkin pelien yksinkertaisuus ja kiva perusidea pitävät otteessaan jopa minuutteja, ja kyllä ne aikansa parhaimmat teokset tunnistaa edelleen suhteellisesta laadukkuudestaan. Onpa seassa myös muutama paljon Atari 2600:n kultakauden jälkeen tehty peli, joista kyllä huomaa koodaustekniikoiden kehittymisen. Mutta yleisesti ottaen ei näistä hirveästi pelaamisen iloa irtoa loppumetreillä, ei edes kaksin.

Kelpo laite, järisyttäviä pelejä - toimii yksille, ei toisille. Harkitse siis huolella, ennen kuin astut 1970-luvulle. Kolmen tähden arvosana on vähän sellainen summassa heitetty tikka, sillä siinä missä jotkut voivat hyvinkin saada mahtavat värinät atarismista, toisille kaikki tämä on silkkaa kauhistusta.



Lisää Atari 2600 -pelivideoita täällä.


Hintaluokka: 90-100 euroa
Lisätietoa: HDMI-litännällä televisioon liitettävä retropelikonsoli.

Plussaa: Toimiva tekniikka, mukana virtalähde, HDMI, kaksi peliohjainta, kattava aikamatka.
Miinusta: Atari 2600 -pelit ovat nykysilmin/korvin järisyttäviä ja seassa on kasapäin umpikauheuksia, joita ei vain pysty enää pelaamaan.