Osa peleistä hiipii yleisön tietoisuuteen salakavalasti nykypäivän puskaradion, eli sosiaalisen median ja keskustelusivustojen kautta. On melkeinpä enemmän sääntö kuin poikkeus, että peliä, josta alkaa ilmestyä gif-animaatioita paikkaan jos toiseenkin, on syytä kokeilla. Niin levisivät suosioon muun muassa Rocket League, My Summer Car ja Superhot. Sitä reittiä minäkin ensimmäisen kerran näin Bridge Constructorin ja sen jatko-osan hulluimmat viritykset ja omituisimmat tasojen läpäisyt.


Nimi kertoo kaiken: Pelissä tehdään stunttitemppuja autoilla monen muun pelin tyyliin ja rakennetaan siltoja … Tai tässä originaalista jalostetussa versiossa ei ainoastaan siltoja, vaan luuppeja, hyppyreitä ja muita rakenteita, joihin ajamalla autojen pitäisi selvitä kentän toiselle puolelle. Fysiikkapohjaiset pelit ovat aina olleet suosikkejani, varsinkin kun niihin yhdistyy vielä puzzle-elementti, joten BCS:n kanssa olin välittömästi koukussa. Hetkeksi.


Pelin pirteät värit ja hauska maailma eivät onnistuneet lopulta peittämään sitä, että lyhyestä kestosta huolimatta perusajatuksesta ei ole saatu riittävästi vaihtelua irti, vaan BCS muuttuu nopeasti itseään toistavaksi ja jopa tylsäksi. Siihen kun lisää mausteeksi sieltä täältä rumaa päätänsä nostavan turhautumisen tunteen, koukku katoaa, eikä pelin pariin haluakaan enää palata. Eikä sillanrakentelu pysty mobiilipelijuuriaankaan peittelemään.





Mobiilipelijuurien peittelystä puheen ollen, sitä ei tee Doodle Godkaan, vaan virtuaalilompakkoa köyhdytetään uusien vinkkien toivossa aina kun pään lyöminen seinään turhauduttaa. Mistä siis on kyse? Pelaaja on jumala (tai Doodle-jumala, ettei taivaan iso herra syytä tekijänoikeusrikkomuksesta?), joka on luonut alkuaineet ja keksii seuraavaksi alkaa yhdistelemään niitä. Yhdistän tulen ja veden, tulee höyryä! Jostain tupsahti muna, yhdistän sen ja ilman, saan lintuja!


Osa yhdistelmistä on järkeviä, osa jokseenkin järkeviä, osa 90-luvun seikkailupelien absurdin abstraktia tasoa ja osa järkevän tuntuisista ei taas toimikaan. Pelaaja viettää siis suurimman osan ajasta valitsemalla toisella liipasimella yhden elementin ja toisella toisen ja koittaa, sopivatko ne yhteen. “Klik”. Eivät sopineet. “Klik”. Eivät sopineet. “Klik”. Eivät sopineet. “Klik”. “Klik”. “Klik”. Onnistuneista yhdistelmistä planeetta saa uusia yksityiskohtia, mikä on pieni palkitseva tekijä.


Lievän auringonpilkahduksen tarjoavat myös haasteet (luo joku tietty alkuaine) ja seikkailut (pelasta prinsessa). Jälkimmäisessä piti vaikkapa yhdistää miekka ja mies, josta saatiin soturi ja kun soturin yhdisti lohikäärmeeseen, siitä saatiin kyljyksiä. Ilmiselvien jälkeen nekin menivät kuitenkin nopeasti kaikkien vaihtoehtojen läpikäymiseksi ja vinkkien odotteluksi tai ostelemiseksi. Graafikkopuolella pelissä on ollut ihan osaava tekijä, ääninäyttelypuolella taas on säästelty ainakin repliikkien määrässä. Ei tätä yhtä iltaa pidempään jaksanut.





The Sun and Moon kuuluu sarjaan “kiduttavan vaikeat, yksinkertaisilla grafiikoilla varustetut, äärimmäistä tarkkuutta vaativat tasoloikat”. Myönnän, että tälläinen vahvasti keski-ikäinen kiireinen meikäläinen nykymaailman puserruksessa ei ole kovin pitkäjänteinen pelaaja. Muksuna sitä väänsi pikselintarkkoja tasoloikkia, kunnes väännettävää ei enää ollut - koska muitakaan pelejä ei kovin montaa ollut. Nykyään piiruntarkka, satoja uudelleenyrityksiä vaativa kikkailu vaatii seurakseen jotain muutakin, että sitä jää pidemmäksi aikaa pelaamaan. TSaM:ssa sitä jotain muutakin - sujuvuutta, pientä omaa ideaa ja sitä että virheistä syyttää enemmän itseään kuin peliä - on juuri oikea määrä.


Aurinko on valoa ja päivää, kuu on pimeyttä ja yötä. TSaMin pääosan tumma vauhtimato muuttuu valkoiseksi sukeltaessaan tummien tasoloikkatasojen sisälle. Samalla se saa sukelluksestaan vastavoimaa ponnistaa maan sisuksista yhä korkeammalle kohti kerättäviä palluroita ja maalia. Touhussa tarvitaan niin fysiikan ymmärrystä, tasoloikkataitoa kuin pientä pohdintaakin. Toimiva yhdistelmä.


The Sun and Moon ei ole missään tapauksessa genrensä heikoin teos ja fysiikkakikka nostaa heti aluksi kiinnostuksen sen verran korkealle, että melko pitkään pikkutarkkaa pompintaa jaksaa yrittää uudelleen ja uudelleen. Siitä syystä peli varmasti voitti Ludum Dare -haasteenkin.