Flinthook on tämän Xbox Live -triplan ainoa täysin uusi tasoloikka, vaikka se niistä tavallaan näyttäkin retroimmalta. Jo ensi koetuksella pikkuavaruuspiraatiin ja hänen tarttumahakaansa ihastuu, sillä liikunta on sulavaa ja soljuvaa ja toimivaa - Flinthook voittaa siis useimpien uusien tasoloikkien pahimman ongelman heti kättelyssä. Eikä tässä toimintaräiskintäloikinnassa paljon muitakaan ongelmia ole.


Sutjakan koukkunsa lisäksi sankarillamme on muitakin apuja lukemattomien avaruusvihollisten kukistamiseen: asetta tarvitaan aina ja ajanhidastusvyö on mukava apuväline lasersäteiden ajastuksen välttelyyn sekä pahimpien panoskasojen väistöön. Lisäksi mukana on hieman roolipelielementtejä, sillä matkalle mukaan voi ottaa perkkejä, jotka vaihtelevat lisäenergiasta tähtäysapuihin ja moneen muuhun. PIkku piraattimme liikkuu alukselta toiselle ryöväten niiden aarteet ja lopuksi räjäyttäen moiset taivaan tuuliin. Alusten sisuksiin kätkeytyy hektistä pompi-ammu-loiki-ajoita-menoa ja kuoleminen on tuttu tapahtuma, mutta myös aina uuden alku.


Flinthookin maailma on charmikkaan pikselinen ja täynnä mietittyjä yksityiskohtia. Se on retrokauniin hiottu, pullollaan mielikuvituksellisia hahmoja ja tiukan ankaraa kenttäsuunnittelua. Peukalokämmeniset se saattaa karkoittaa heti kun ensimmäinen vähän vaikeampi alus tulee vastaan, mutta aivan Super Meatboyn raivostuttavuusasteille ei mennä, vaan sujuvan liikkuvuutensa ansiosta avaruuspiraatin käsittely sujuvoituu nopeasti, kunhan vähän jaksaa treenata.

Flinthook yllätti. Se on hiottu peli nykylaitteille, mutta huokuu silti menneiden aikojen vaikeusastetta ja nostalgiaa. Muutaman tunnin pelaamisen jälkeen se ei montaa kertaa enää yllätä eikä aivoja tarvitse raksututtaa, mutta viihdyttää se silti illasta toiseen, varsinkin kun yhden aluksen läpäisy välipalana ei kauaa kestä.





Jos Flinthook ihastutti heti alkusekunneistaan, Wonder Boy ei sitä kaikilla osa-alueilla tehnyt. Ehkä ihastuminen olisi tarvinnut tapahtua jo vuonna 1989, kun Wonder Boy III: The Dragon's Trap julkaistiin Sega MasterSystemille, mutta kovin selkeää muistikuvaa itselläni ei ole siitä, olenko tuota Ihmepojun seikkailua aikanaan pelannut. Noh, sekin seikka tässä tavallaan korjautuu, sillä liipaisinta liipaisemalla pelin saa vaihdettua liki Disney-animaation tasoisesta taide-elämyksestä kieltämättä karuksi SMS-pikselöinniksi. Kasaritunnelma välittyy myös pelin juonesta: robottilohikäärmeen kirous muuttaa pojan lisko-olennoksi ja loitsu pitää saada murrettua lohhareita mäiskimällä.


Se, mihin pelissä heti ihastuin, ovat sen kiillotetut ja vahatut grafiikat ja musiikit. Uudistetut visuaalit on piirretty, animoitu ja väritetty niin hienosti, että hattu kädestä ja lippa otsaan. Ääniraita taas on nostettu uudelle tasolle pistämällä kokonainen orkesteri versioimaan vanhoja bittipiipitys-sävelmiä. Näillä rintamilla ihmepojan paluu onnistuu komeasti, vaikka samoja lurituksia joutuukin kuuntelemaan useamman kerran.

Jotenkin tuntuu vähän pahalta näin retromiehenä haukkua peliä nimenomaan siitä, että se on juurilleen uskollinen pelimekaanisesti, mutta kehitys kehittyy, totesi joku mukaviisas. Hieman tönkkö ohjautuvuus, sekava rakenne ja poukkoileva vaikeustaso ovat asioita, jotka monissa muissa peleissä on ratkaistu moneen kertaan. Wonder Boy ei ole ainoa 30 vuotta vanha peli, joka on uusioitu, mutta tällä osa-alueella se jää jälkeen. Toki WB-puristit varmasti kumartavat tästäkin tekijöiden suuntaan ja vakaumukselle täytyy minunkin antaa kunnioittava nyökkäys.


Ei WB: TDT kuitenkaan pelikelvoton ole, ei lainkaan. Kun sen maailmaan pääsee mukaan, on runkona edelleen niitä palikoita, joista lukemattomat muut tasoloikat ovat vuosien varrella ammentaneet - ja joiden vuoksi peli kannatti uudelle sukupolvellekin julkaista. Lisäksi nyt pääsee pelaamaan myös Wonder Girlinä.





Voodoo Vince, Voodoo Vince… kyllä, löytyy se Xbox-pelien hyllystäni, kun tarkemmin kaivelen ja tästä omaperäisestä päähahmosta on kyllä jotain muistikuviakin - muutenkin kuin sen paluusta kertovien uutisten kirjoittamisen kautta. Alkuperäinen peli julkaistiin vuonna 2003 ja se on kehittäjänsä ylpeydenaihe sekä kerännyt jonkinmoisen kulttimaineenkin. Ehkä suurin syy uudelleenjulkaisulle on kuitenkin se, että tämä vinksahtanut seikkailu jäi monelta huomaamatta aikoinaan.


Vinksahtaneisuus onkin se vipu, joka saa Voodoo Vincen maistumaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, vaikka se perusmekaniikoiltaan kuuluukin sinne viidentoista vuoden taakse. Vince on pelin nimen mukaisesti voodoo-nukke, joka lähtee pelastamaan luojaansa Madam Charmainea läpi hieman surrealistisen New Orleansin asiaankuuluvan jazz-musiikin säestyksellä. Ääniraita ansaitseekin oman erityismainintansa, sillä tässä pelissä on groovea.

Remastered-sanalla on monia merkityksiä ja VV:n tapauksessa se tarkoittaa sitä, että mitään uutta sisältöä ei ole lisätty, eikä kommervenkkejä keksitty. Graafista hiontaa on tehty ja pelin vänkä design nousee sen myötä arvoonsa, mutta kyllä sen silti aina aistii, että vanhempi pelimoottori siellä pohjalla lymyilee.


Jos olet pelannut jotakin 2000-luvun alkupuolen tasoloikkaa, tiedät suurinpiirtein, mitä Voodoo Vincessä tehdään. Pompintaa ja taisteluita on enemmän kuin riittämiin, mutta niitä piristävät sekä pienet huumorin pilkahdukset tarinassa, että Vincen voodoo-kyvyt, jotka nostavat hymyn suupieliin yllättäessään. Ne ovatkin niitä seikkoja, joista VV on jäänyt mieleen niille harvoille, jotka sitä aikanaan pelasivat. Ehkä olisi aika tuoda Vince kokonaan uuteen peliin, sillä remasterointikaan ei käytä kaikkea sitä potentiaalia, mihin oudon voodoonuken kummassa jatsimaailmassa olisi mahdollisuuksia.