Furi on pomotaistelupeli. Sen keskiössä on avaruudessa sijaitseva, erikoinen vankila, jonka vankina päähenkilö on. Rangaistuksena tämä on tuomittu kärsimään ja kuolemaan yhä uudelleen ikuisuuksien ajan. Pupunaamioon pukeutuneen muukalaisen ohjeistamana vanki päättää kuitenkin yrittää paeta. Siitä suoriutuakseen pelaaja joutuu vastakkain lukuisten pakoa estävien vartijoiden, vankien ja muiden hahmojen kanssa. Yksikään taistelu ei ole helppo.


Mekaniikoiltaan peli on yhdistelmä hack and slash -lähitaistelua ja bullet hell -henkistä ammuskelua. Yksinkertaisten toimintojen yhdisteleminen ja oikeat ajoitukset luovat taisteluihin syvyyttä ja taitoelementtiä, ja erityyppiset pomot useine vaiheineen tekevät pelaamisesta kiinnostavaa. Taistelut ovat yleensä hyvin haastavia, ja edessä on useita turhautumisen hetkiä. Mahdoton Furi ei vaikeudestaan huolimatta ole. Se vaatii opettelua, kärsivällisyyttä ja reaktiokykyä. Se rankaisee virheistä, mutta myös palkitsee onnistumisista.

Furia ei kuitenkaan ole pakko pelata näin. Vaikeustason voi tiputtaa helpommaksi, mutta sillä on hintansa. Peli varoittaa, kuinka se heikentää ja vauhdittaa pelikokemusta, eikä suostu näin pelattuna avaamaan saavutuksia tai uusia pelitiloja. Pelaajalle toisin sanoen tehdään selväksi, että tämä on väärä tapa pelata. Ratkaisu on hivenen outo, ja tuntuu, että tässä olisi tehty kompromissi: ei ole haluttu luopua parhaan pelitavan visiosta, mutta ei olla myöskään haluttu, että joku saattaisi jättää pelin kesken sen vaikeuden vuoksi. Niinpä on lisätty vaihtoehto – luovuttajan tie.


Pomotaisteluiden välissä ei ole oikeastaan mitään pelattavaa: ei helpompia vihollisia, ei pulmia ratkaistavaksi, ei valintoja tehtäväksi. Siirtymien tarkoituksena on vain edistää tarinaa samalla kun hahmo siirtyy seuraavan pomomatsin alkuun. Näiden pelillisten elementtien vähäisyyttä kuvaa se, että niiden aikana tapahtuvan liikkumisenkin voi asettaa automaattiseksi, jolloin ne muuttuvat vielä enemmän välinäytösmäisiksi.

Nämä eivät ole sinänsä ongelmia, sillä Furi on oikein hyvä peli. Ne kuitenkin tekevät siitä kokemuksen, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Furi ei ole vain vaikea peli, se on armottoman, usein turhauttavan vaikea, ja nimenomaan etupäässä sitä. Vaikeus on sen identiteetti, sen johtava suunnitteluperiaate. Tämä on samalla sekä sen vahvuus että heikkous. Jos jaksaa kerran toisensa jälkeen hakata päätään pomon muotoiseen seinään kunnes vihdoin voittaa, Furista saa paljon irti. Jos taas ei, ei tarjolla ole mitään muuta täydentämässä kokemusta – paitsi luovuttajan leima.





Limbo oli ilmestyessään ainutlaatuinen. Sen kinkkisen vaikeat, mutta yksinkertaiset pulmat, mustavalkoinen, siluettimainen ilme ja erikoinen tarinankerronta tekivät siitä merkittävän pelin. Kuten menestystarinoissa aina, seurasi Limboakin lukuisa määrä niin hyviä kuin huonoja siitä inspiraatiotaan ammentavia uusia pelejä. Toby: The Secret Mine on yksi näistä, ja solahtaa valitettavasti niiden huonompien kopioiden lokeroon.


Visuaalisesti Toby näyttää kyllä hyvältä, joskin heti pelin alkumetreillä huomaa miettivänsä, kuinka taas kerran käsillä on Limbo-klooni, eikä sitä yritetä mitenkään edes peitellä. Kuten Limbossa, päähahmona on vain musta siluetti, jolla on pistävän valkoiset silmät. Vihollisina kuvatut punasilmäiset, isommat hahmot näytetään usein vain hetkittäin pahojaan tekemässä, kunnes ne katoavat näkyvistä. Pelkkien mustavalkoisten näkymien sijaan tasoilla on omat teemavärinsä, mutta visuaalinen ilme on selkeästi limbomainen.


Pelin isoimmat ongelmat eivät kuitenkaan ole muiden kopioinnissa, vaan pelattavuudessa. Siinä missä esikuva oli erinomainen pulmapeli, luottaa Toby liian usein peruspulmiin ja piilotettuihin kulkureittehin. Kun pelaaja ei alkuvaiheessa heti tajua jotain kulkureittiä, ei peli luota tämän kärsivällisyyteen ja ongelmanratkaisukykyyn, vaan alkaa vinkkailla oikeita suuntia. Tämä on muutenkin koko pelin ajan se suurin ongelma: se ei haasta ajattelemaan itse tai kehittämään taitojaan, vaan aliarvioi pelaajaa. Tuloksena on tylsä tasohyppely, joka ei yllä lähellekään esikuvaansa.





Castle Crashersin ja BattleBlock Theaterin tekijöiden uusin peli, Pit People, saapui early accessiin alkuvuodesta, ja on sittemmin kehittynyt eteenpäin tasaista tahtia. Tarjolla on tällä kertaa nopeatempoista ja kevyttä vuoropohjaista strategiaa – ja toki myös tekijöiden tuttua huumoria.


Planeettaan on törmännyt jättimäinen nalle, joka nyt leijuu sen kiertoradalla. Yhteentörmäyksen seurauksena planeetta on kaaoksen kourissa, ja myrskyt ja sodat koettelevat kansaa. Niiden kouriin joutuvat myös sankarimme, jotka omien menetystensä vihastuttamina päättävät pistää pahiksille hanttiin.

Pelimekaniikat ovat simppelit. Nopeat taistelut käydään heksakentillä, joissa pelaaja voi lähinnä päättää mihin omat hahmonsa vuorollaan liikuttaa. Kaikki lyönnit tapahtuvat automaattisesti, eikä esimerkiksi kohdetta voi valita muuten kuin oikeaan paikkaan asettumalla. Yksinkertaisuutensa ansiosta aloittelijoidenkin on hyvin helppo päästä peliin mukaan, mutta haastetta riittää vaativammallekin pelaajalle.


Strategiointia tarvitaan myös taisteluiden ulkopuolella, kun valitsee tiiminsä kokoonpanoa ja näiden varustuksia. Erilaisia hahmoja on lukematon määrä, ja valikoimiinsa niitä saa vangitsemalla taistelun viimeisen pystyssä olevan vihollisen. Tämä tuo mukaan hauskaa keräilyelementtiä, ja kun lisäksi hahmoille voi avata erilaisia ulkoasuja, ei keräiltävä myöskään ihan heti lopu.

Toistaiseksi mukana on muutama päätarinan tehtävä ja sivutehtävä, joita varten joutuu yleensä lähtemään kartalle seikkailemaan, sekä kotikylässä taisteltavia turnamentteja niin tekoälyä kuin muita pelaajia vastaan. Pit Peoplesta näyttää olevan kehkeytymässä oikein mainio peli, jonka voi vielä toistaiseksi lunastaa halvempaan early access -hintaan.





Her Majesty’s Spiffing on kieli poskessa tehty vanhan koulukunnan seikkailupeli. Iso-Britannian kuningatar on saavuttanut maan päällä kaiken mahdollisen, ja on aika siirtyä avaruuteen omaa erinomaisuuttaan levittämään. Harmillisest itsei kuningatarta ei päästä ohjaamaan, vaan pelaaja saa roolikseen toisen avaruusaluksen miehistön piloteista.


Seikkailupelinä Spiffing on hyvin perinteinen, joten pelaajan tulee jutella muille, koluta huoneita, kerätä esineitä ja käyttää niitä oikeaan paikkaan. Mitään hirveän innovatiivista pulmanratkaisua peli ei esittele, eikä sitä myöskään pelaajalta vaadi. Käyttöliittymä on seikkailupeliksi vähän kömpelö, ja esimerkiksi hallussa jo olevien esineiden käyttämistä varten ne tulee ensin valita aktiiviseksi.


Persoonallisuutta lisätään erikoisten pulmien sijaan huumorilla, ja lähes jokaiseen repliikkiin on keksitty jokin hölmö sutkaus. Jopa pelin kielivalinta on yksi näistä vitseistä, sillä vaihto brittienglannista amerikanenglantiin ei muuta puhetta miksikään, vaan lisää sen sijaan vitseille naururaidat. Ylivedetty huumori naurattaa ja viehättää hetken, mutta kuluttaa itsensä loppuun paljon ennen lopputekstejä – joihin niihinkään ei kovin pitkään kulu, sillä Spiffing on jo ehkä parissa tunnissa läpäisty.