V2.fi:n tiedostoalueiden valmistumista odotellessa on hyvää aikaa perehtyä hieman tarkemmin erityisesti Xbox 360:n pelidemojen maailmaan. Pahasti näyttää siltä, että rahapussi tulee huutamaan hoosiannaa suureen ääneen kesälläkin, kun horisontissa siintää aivan liikaa ostamisen arvoisia pelejä. "Onneksi" joukossa on sentään hieman köpöisempiäkin tuotoksia, jotta lautaselleen saisi muutakin kuin silkkaa makaroonia. Autopelien ystävien onkin pohdittava tärkeitä päätöksiä – sijoittaako rahansa kuraiseen ralliin, vaiko kenties astetta sivistyneempään autourheiluun? Kaikki tässä artikkelissa mainitut pelidemot voi siis ladata suoraan Xbox Live Marketplacen kautta omalle konsolilleen.



Kotisivu

Sen lyhyen hetken aikaa kun omistin aikoinaan PS1:n, muistan diggailleeni kovasti Colin McRaen nimeä kantavista rallipeleistä. Codemastersin lempilapsen ensimmäisen osan julkaisusta onkin ehtinyt hurahtaa jo miltei kymmenen vuotta. Jatko-osia on tipahdellut tuona aikana suhteellisen tasaisin väliajoin. Viime vuosina onkin jo alkanut hieman tuntua siltä, että sarjan pito on katoamaan päin ja uusia nastoja renkaisiin kaivattaisiin kipeästi. Sen tajusivat onneksi myös pelin tekijät, sillä Colin McRae: DiRT on jotain aivan muuta. Tai ei nyt aivan muuta, mutta meno on kuitenkin monta astetta aiempaa tuoreempaa - ja myös kuraisempaa.



Tällä kertaa rallin rälläys on hitusen aiempaa sileäotsaisempaa touhua. DiRTissä on perinteisen rallimoodin lisäksi mausteeksi ehtaa off-road-meininkiä. Realismin suhteen liikutaan edelleen enemmän siellä viihdyttävyyden puolella pilkuntarkan fysiikan mallintamisen sijaan. Visuaalisesti uusi kilinkolin tykittää ruudulle täyslaidallisen kerrassaan uskomatonta grafiikkaa. Ennen liikkuvaa demoa julkaistuihin ruutukaappauksiin kannattaa aina suhtautua tietyin varauksin, mutta DiRT todellakin näyttää hyvältä myös toiminnassa. Pelien hintojen ollessa mitä ovat, on suorastaan raastavaa, että Colin McRae DiRT ilmestyy samoihin aikoihin Forza 2:n kanssa. Ainakin köyhemmän pelaajan on pohdittava varsin tarkkaan, mitä autopeliltään oikeasti tahtoo.



Kotisivu

FPS-pelien suosio ei ilmeisesti ota laantuakseen. Gears of War houkutti monet genren fanit konsolikaupoille, joten sopivaa kohderyhmää luulisi avaruusolentojen räiskimiselle löytyvän. Todettakoon heti kättelyssä, että Gearsin tappajaksi BlackSitestä ei valitettavasti ole. Harvinaisen lyhyen demoversion perusteella pelistä saa erittäin suppean ja tylsän kuvan. Paha ufomies pyrkii hyökimään iholle, *PAM PAM* ja *RÄTÄTÄTÄ* ja ufomies tarjoilee kaakaota taivaallisessa kanttiinissa. Siinäpä tuntuu olevan BlackSiten syvin olemus noin pähkinänkuoressa. Toki perusräiskintäkin voi olla hauskaa, edellyttäen, että se on toteutettu äärimmäisen hyvin - puolivillaisena se kelpaa vain välipalaksi alan kovimmille harrastajille. Näyttävyydeltään peli edustaa keskivertoa, ajoittain ikävästi nykivän ruutupäivityksen haitatessa ehtaan tunnelmaan pääsyä.



Demosta ei käy ilmi, miten suurta osaa pelissä mainostetut erilaiset kulkuvälineet näyttelevät. Tarjolla pitäisi olla menovehkeitä siviiliautoista aina armeijan tuoreimpiin tappokoneisiin. Pelin ehkä mielenkiintoisemman kuuloisena ominaisuutena mainittakoon, että pelaajan taistelutoverit saattavat tiukan paikan tullen menettää malttinsa. Vaihteleva moraali luo pelaajalle suorituspaineita, sillä jos taisteluissa menee hyvin, pysyy ryhmäkin koossa. Ryhmän käskyttämisestä on tehty jokseenkin niin helppoa kuin vain suinkin mahdollista - tekoälyköt tottelevat tasan yhtä nappia. Perin suppean demonsa perusteella BlackSiteä on toisaalta hiukan epäreilua moittia. Ei kuitenkaan tarvitse kristallipalloon vilkaista ennustaakseen, että mitään megaluokan hittiä pelistä tuskin tulee.



Kotisivu

Kaikkien RTS-pelien isäpuoli on Command & Conquer. Siinä missä moni skeptisempi on epäillyt tosiaikastrategiapelien toimivuutta millään muulla kuin hiiri+näppis -yhdistelmällä, ovat C&C -sarjan konsolikäännökset toimineet mielestäni pad-ohjaimella suorastaan jouhevasti. C&C: Red Alert taisikin olla aikoinaan ensimmäinen ja ainoa peli, jossa koskaan pääsin hyödyntämään ykköspleikkarin linkkikaapelia kahden koneen välillä. Liki kymmenen vuotta myöhemmin Tiberian Wars tarjoaa sentään mahdollisuuden pelata moninpeliä ihan perinteisen nettipiuhan välityksellä. Noin muuten pelin perusluonne onkin säilynyt hyvin samankaltaisena vuodesta toiseen, minkä johdosta sarjan uusinkin tulokas on tietokoneiden lisäksi oikein pelattava myös Xbox 360:llä.



Vaikka tutorial-tehtäviä suorittaessani heräsikin pieni epäilys, onko ohjaimen verrattaen vähäisille napeille asetettu hieman liikaakin toimintoja, karisivat epäluulot varsin nopeasti itse pelissä. Tattien avulla ruudun kieputtelu vaatii peukuilta melkoisen tarkkoja liikkeitä, mutta siihenkin tottuu näemmä yllättävän nopeasti. Sisällöltään Command & Conquer 3: Tiberian Wars vaikuttaisi olevan tasan samaa kamaa kuin PC-versiokin. Mukana ovat myös ne legendaariset välivideot, jotka sisältävät suoraan paperista sönkötettyjä repliikkejä sekä asiaankuuluvan köpöistä näyttelytyötä. Pelillisesti C&C 3 on siis edelleen sitä samaa kuin aina ennenkin. Lajityypin uranuurtajalle toki suotakoon omien ideoidensa kierrätys, mutta uusiakin innovaatioita ottaisi vastaan enemmän kuin mielellään, etenkin kun sarjan kilpailijat ovat jo vuosia sitten pumpanneet samat ideat puhki jo moneen kertaan.



Kotisivu

Karibian piraattien uusimmassa lisenssipelissä pelaaja päästetään leffan päähenkilön, kapteeni Jack Sparrown hikisiin saappaisiin. Pelin toiminta sijoittuu uusimman ja osittain myös edellisen leffan tapahtumiin. At World's End edustaa lisenssipelien sitä hitusen parempaa puolta. Vaikka edelleenkään ei voida puhua mistään uskomattoman laajasta tai erityisen merkittävästä pelijulkaisusta, on merirosvoilu toteutettu kuitenkin verrattaen tyylikkäästi. Pelialue vaikuttaa demon perusteella varsin putkimaiselta, kontrollit ovat suhteellisen simppelit eikä pelin syvyys isommin päätä huimaa, mutta sen sijaan tunnelmaa piisaa ja leffasta tuttuja naamoja on mukava bongailla pitkin peliä.



1080i-HD-tilassa sulavasti pyörivä grafiikka ajaa asiansa varsin mukavasti, ja valojen ja varjojen leikki luo sopivan uskottavan ilmapiirin. Pitkin kenttää ripotellut rahasäkit kartuttavat mukavasti tilin saldoa, ja nirhatuista vihulaisista kertyy mainepisteitä. Mitä näyttävämmin pahikset tiputtaa, sen karumman jätkän maineen pelaaja saa. Taistelusta olisi toivonut ehkä hitusen monipuolisempaa, ja etenkin erityiset miekkailukohtaukset tuntuvat jotenkin tönköiltä. Kuten pienellä päättelyllä arvata saattaa, peliin on huomattavasti helpompi samaistua, mikäli leffan tai ehkä kaikkein mieluiten ne kaikki on nähnyt aiemmin. Pirates of the Caribbean: At World's End on jälleen yksi esimerkki vähintäänkin kohtuullisesta lisenssipelistä. Aivan King Kongille se ei vertoja vetele, mutta tarjonnee kuitenkin laillista piraattihupia moneksi ehtooksi.